Image

Erilaista teatteria


Reetta Räty on huomannut, että nykynuoret osaavat ja uskaltavat puhua.
Kuvat Anja Reponen

Julkaistu Image-lehden numerossa 12/2018

Norjalaisessa Skam-tv-sarjassa Nooran seinään on teipattu teksti, jonka näkee usein myös tosielämän some-seinillä: ”Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always.”

Sitaatin sanotaan olevan peräisin milloin keneltäkin entisajan ajattelijalta mutta olennaista lienee, että se on vanha. Ennen kuin opimme sanomaan ”empatiataidot”, opimme, että elämä on teatteri ja jokaisen näyttelijäsuorituksen alla on ihminen.

Aina on oltu hajalla – eikä ihmisestä ole koskaan nähnyt päällepäin, mitä hän käy läpi.

Paitsi että juuri Skam-ikäiset nuoret avaavat kuortaan niin, että jokaista sisäistä taistelua ei tarvitse arvailla. Näyttää siltä, että tämä mykkä kansa on viimein kasvattamassa sukupolven, joka ei peitä ahdistuksiaan viinaan, väkivaltaan ja hiljaisuuteen.

Vuoden 2018 loppuessa uskallan julistaa: Suomen nuoret osaavat ja uskaltavat puhua. He katsovat silmiin tubessa ja mystoreissa, erittelevät tunteitaan viiltelystä, riittämättömyydestä, masennuksesta, rasismista, ylipainosta, koulustressistä ja siitä, millaisen seksilelupaketin ovat tilanneet netistä (nännitiristimet? okei).

He käyttävät terapiasta tuttua sanastoa, tuntevat kompleksit ja defenssit. Heitä ei hävetä. Tai: he ylittävät häpeänsä, jotta voisivat ”purkaa pahaa oloaan” ja ”tukea muita”, joilla on samoja kokemuksia.

Katselen heitä ja koen itseni patoutuneeksi muumioksi. Ajatella, jos sotasukupolven traumoihin voisi tutustua katsomalla veteraanien tube-kanavia.

Eivät kaikki nuoret tietenkään puhu, eikä ”avoimuus” tarkoita, etteikö olisi pelkoja tai peiteltävää. Ihminen voi olla tarkka yksityisyydestään ja silti avautua tietyistä tunteistaan. Vedämme jokainen rajoja yksityisen ja julkisen välille, ja nämä rajat ovat liikkeessä. Kun ihminen puhuu avoimesti – vaikka vain yhdelle luotetulle – hän samalla tunnustaa asioita itselleen. Avautumisessa ei ole kyse vain suhteesta julkisuuteen vaan myös ihmisen suhteesta omiin tunteisiinsa. Toinen hukuttaa, työntää syrjään, painaa piiloon. Toinen katsoo peliin, analysoi, on rehellinen itselleen. Strategiat johtavat erilaiseen yhdessäoloon, työelämässäkin.

Kuulun itse sukupolveen, joka on tottunut istumaan palavereissa ajatellen, että tunnistan kyllä kyyneleiden jäljet ja luhistuvan ryhdin, mutta tyydyn sanomaan: koeta jaksaa, täällä ollaan.

Monien nuorempien kanssa on toisenlaista. He yksinkertaisesti kertovat, mikä on. Teatteri on erilaista, kun kaikki riisuvat rooliasut jo näyttämöllä. Opin itse puhumaan vasta aikuisena. Nuorena tunne-elämän analyysit olivat tasoa vittuettävituttaa.

Avautumisessa ei ole kyse vain sukupolvesta vaan myös ajan hengestä. Avoimuus tarttuu, ja sillä on yhteys läpinäkyvyyden vaatimuksiin töissä, valtahierarkioissa, johtamisessa. Ihminen, joka osaa puhua tunteistaan eikä häpeä, kertoo maailmalle, jos häntä on syrjitty tai häiritty seksuaalisesti. Häpeän vastakohta ei ole häpeämättömyys, vaan avoimuus. Antti Nylén sanoi hiljattain (HS 17.11.), että autofiktiossa otetaan fiktio avuksi, kun ei uskalleta sanoa, mitä oikeasti koetaan, ”ikään kuin fiktio olisi mauste, jota sirotella, kun rohkeus pettää”. Olen samaa ja eri mieltä. Uskon, että teatteri pitää meitä järjissään. Työelämässäkin tietty etäisyys ja asiakeskeisyys suojaavat meitä, sillä jatkuva sydän auki eläminen – paljas todellisuus – on kamalan raskasta.

Fiktio taas on sopiva välikappale siihen, että voimme käveleskellä kirjamessuilla kuuntelemassa, kun kirjailijat puhuvat rakkaudesta, kuolemasta, erosta, ulkopuolisuuden tunteista, keksittyjen ihmisten onnettomista kohtaloista. Aivan päätön ajatus, että messukeskuksen lavoilla puhuttaisiin todellisuudesta – vaikka juuri siitähän siellä puhutaan. Avautumismessut? Ei kiitos! Fiktio on hyvä mauste ja muuri.

Ja toisaalta: ihminen ilman agendaa, suojausta, etäisyyttä ja piilomerkityksiä – mikä rakastettava, harvinainen olento! Esimerkki: kirjailija Christer Kihlman, 88, Efter Nion haastattelussa (Yle 19.11.). Hän katsoo väsyneenä haastattelijoita, kertoo katumuksesta, itsekkyydestä, pettämisestä. ”Aina kun on pitänyt valita, olen valinnut väärin”, hän sanoo. Kaikki on kuulemma nykyään kurjaa, kun ei ole vaimoa eikä viinaa. ”Mikään ei ole enää mukavaa, kaikki on hirvittävän ikävää.”

Tällaista on virkistävä kuunnella, koska se paljastaa, miten falskisti me yleensä puhumme toisillemme.

Julkaistu: 20.10.2019