Kymmenen vuotta sitten silloinen tasavallan presidentti, syntymäpäiväänsä juhliva Tarja Halonen sanoi Helsingin kaupunginteatterin lavalla:”60 vuotta ja suoraan eteenpäin! Ei ole ikärajaa, jolloin pitäisi lopettaa ystävyydestä ja elämästä nauttiminen.”
Onkohan tähän lisättävää, jos vain päivittää vuosiluvun?
– Minähän olen ollut ihan fiksu tuolloin, vaikka olin ihan keskenkasvuinen vielä! Ei ole ikää, jolloin nuo asiat pitäisi muuttaa, mutta on tietysti järkevää katsoa, mitä milloinkin tekee. En suinkaan aio sanoa milloin lopetetaan tai että mielessä olisi jokin aikataulu, mutta olen huomannut tekeväni yhtä pitkiä työpäiviä kuin ennenkin. Pidempiäkin, kun kysyntää on niin paljon ja resurssit ovat pienemmät. Itse asiassa teen aika paljon enemmän kuin ajattelin tehdä, presidentti Halonen sanoo.
– Olen juuri sitä tyyppiä, jonka on vaikea sanoa ei. Olen koko ikäni ollut kansalaisjärjestöjen kanssa tekemisissä, tiedän, että siellä tehdään valtavasti pyyteetöntä työtä, niin eihän niille voi antaa pakkeja. Olen heille kuin luotettava täti, vanha toveri, joka sanoo, että joo, tulen, katsotaan mitä voi tehdä.
– Pitää oppia kohdentamaan selvemmin, sanoa, että osaatte te tehdä itsekin ja onhan niitä muitakin. Pitää oppia suhteuttamaan ikänsä siihen mitä tekee. Ystävät ja sukulaiset ovat jääneet hiukan kakkosiksi, kun on tehty tätä yhteistä hyvää. Ehkä nämä kaksi asiaa voisi yhdistää toisellakin tavalla.
Näkyykö nykyisessä tekemisessä ihminen Tarja Halonen, hänen maailmankuvansa ja vaikuttamishalunsa selvemmin kuin virallisen aseman aikana?
– Näkyvät. Jos sanoisin vähän ilkikurisesti, niin ainahan minua on näistä epäilty! En ole näitä koskaan peitellyt. Kun oli Kallion kirkossa puhumassa Työmessussa, joku toimittaja sanoi ihan rehellisesti, että sitä samaa se puhui kuin on aina puhunut! Pidin sitä kehuna – mihin se poliittinen linja olisi muuttunut.
– Ihastuttavaa on, että asiat ja ihmiset ovat valikoituneet enemmän sellaisiksi, joilla on samanlaiset tavoitteet muuttaa maailmaa kuin minulla. Sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.
– Olen tehnyt paljon töitä väestöpolitiikan kanssa. Aloitin aikoinaan Suomen Ylioppilaskuntien Liiton SYL:in sosiaalisihteerinä, aiheina olivat ehkäisypillerit, seksuaalivalistus, puhuin seksuaalivähemmistöjen puolesta, olin perustamassa Sexpo-säätiötä, olin Setan puheenjohtajana. Nyt samat aiheet tulevat yli 40 vuoden viiveellä uudelleen ja uudelleen.
– Keskustelin amerikkalaisen kirjailija John Irvingin kanssa, kun hän oli täällä julkistamassa viimeisintä kirjaansa Minä olen monta. Totesimme kuuluvamme siihen 1960-luvun optimistiseen sukupolveen, joka kuvitteli, että kyllähän asiat tästä kuntoon tulevat, Halonen hörähtää.
– Muutamassa vuodessa ja viimeistään 20 vuodessa. Mutta ei se vain niin mennyt, tuli aids-pilvi ja muut murheet. Muutos on ollut eri maissa hyvin eritahtista. Mielenosoituksissa en oikein voi enää marssia, mutta käytän vaikutusvaltaa – sitä mikä jäljellä on – valtiollisiin keskusteluihin ja kansalaisjärjestötyöhön.
– Koetan miettiä, missä aktiivisuuteni on asialle eniten hyödyksi, missä voin parhaiten tukea. Yritän olla maltillisempi näiden kyllä-lausahdusten kohdalla.
– Vanhojen teemojen rinnalle on tullut uusia. Nimenomaan kestävä kehitys, ympäristön huomioonottaminen – se on meille kaikille tullut vasta 20–30 vuoden aikana. Painotukset muuttuvat, maailma muuttuu.
Väsyttääkö koskaan vai onko kyse vain siitä, että aika ei tahdo riittää?
– Kyllä stressiäkin on, kun pitää paljon tehdä. Mutta minulla on erinomaisia avustajia ja yhteistyökumppaneita, muun muassa ulkoministeriössä. Kirjoitan kuitenkin aika paljon enemmän itse. Kirjoittaminen ei ole minulle vaikeaa, pidän siitä. Silti sekin ottaa aikansa. Puheiden pidosta pidän, ja nyt voi jo vähän vapaammin puhua.
Onko jokin asia jo sillä tavalla hoidettu, että siitä ei enää tarvitse murhetta kantaa?
– Kaikista pitää huolehtia, mutta sanoisin, että naisten osallistumisen tärkeys, sukupuolten välisen tasa-arvon merkitys, tämä joka on meillä Pohjoismaissa ollut voimakkaana pohjavirtana, alkaa vaikuttaa globaalisti.
Kysyntää näyttää olevan valtavasti, myös esimerkiksi EU-ehdokkaaksi asettumisesta. Yllättikö kysynnän määrä?
– Kansainvälisen kysynnän määrä yllätti, sitä on uskomattoman paljon. Suomi on niin pieni maa, että esiintymisiä kannattaa rajoittaa, nyt kun se on mahdollista – meillä ihmisiin kyllästymisen raja tulee nopeasti vastaan.
– Kotona olemme puhuneet tästä vaalihommasta, ja kyllä se on niin, että jos meillä joku ottaa joihinkin vaaleihin osaa, se on kyllä Arajärvi, eikä Halonen. Minulla on kokemusta vaaleista vuodesta 1975 asti, ja osaan hyvinkin realistisesti arvioida, mitä vaalit ja niiden jälkeinen elämä toisivat tullessaan. Ei kyse ole pelkästään vaaleista, vaan sitten pitää asiat lunastaa vaalien jälkeen.
– EU-vaaleja pidän tärkeinä, ja olen niitä luvannut vauhdittaa, käyn esimerkiksi kouluissa ja muutamissa tilaisuuksissa.
– Vaaleja pitää rakentaa tulevaisuuden varaan, enkä enää ole tulevaisuuden tähti. Muita toimintamahdollisuuksia on valtavasti. Ainoa tapa elää kauemmin on vanhentua. Sen ilmiön kanssa joudutaan tulemaan toimeen. Ikääntyminen tulee olemaan keskeinen kansainvälinen teema, jossa varmasti harmaahapsilla on menestystä ja käyttöä.
– Ikääntyminenhän on voitto! Siihen on pyritty. Mutta samaan aikaan perhesuunnittelu on johtanut syntyvyyden laskuun – väestö siis ikääntyy. Sitä pohditaan paitsi Suomessa, Pohjoismaissa ja Euroopassa myös Japanissa ja Etelä-Koreassa, eri puolilla maailmaa. Nämä meidän pohdiskelumme tulevat olemaan muille pohjustavia.
Mikä asia vaivaa?
– Se, että on vuosikausia puhuttu – meni taloudessa huonosti tai paremmin – että pitää leikata sitä ja tätä. Rakenneuudistuksessa puhuminen voi olla ihan hyväkin asia, eivät jatkuva leikkaaminen ja paikkaaminen voi olla kestävä ratkaisu. Niiden, jotka ovat aikoinaan tätä rakentaneet, pitäisi antaa tieto-taitonsa nyt käyttöön. Toivottavasti osataan arvostaa ihmisiä, jotka tietävät. On olemassa koko joukko ihmisiä, jotka olivat mukana ja tietävät. Tuntuu, että he ovat olleet jäähyllä.
– Se on vähän kuin vanhojen talojen kohdalla korjausrakentamisessa: ei saa pistää muovia ja sulkuja. Hyvinvointiyhteiskunnassa on samaa, pelkkä maalinkäyttö tai lämmityksen alentaminen eivät riitä, kannattaisi katsoa tarkkaan, ettei tehdä isoja virheitä ja säästetä väärässä kohdassa.
– Pisa-keskustelu on erittäin tervetullut. Herätys siihen, ettei pelkkä omahyväinen lilluttelu auta, eikä se voitaisiinko tästä vähän leikata, kun se on niin hyvä? Pitää miettiä mitkä ovat hyvät puolet ja mitkä huonot? Ensinnäkin koulutuksessa on edelleenkin hyvä investointisuhde. Opettajien koulutus on huippuluokkaa, palkkaus ei ole.
– Lapset eivät meillä aloita koulunkäyntiä ihan vaippaiässä, meillä on hyvä päiväkoti- ja esikoulujärjestelmä, tuntimäärätkin vaatimattomia kansainvälisesti verrattuna. Koulutus on suhteellisen tasaisesti jakautunut, vaikka hälytysmerkkejä on jo kuulunut.
– Yhtä asiaa haluaisin pohdittavaksi. Että onks se niin kauhean vakava asia, jos yhdessä aineessa – tosin matematiikka on tärkeä loogiseen ajatteluun auttaja – tulee takapakkia. Yhteen aikaanhan meillä ajateltiin, että meidän pitää kouluttaa suunnilleen kaikki Euroopan insinöörit. Uskon, että pitkän päälle pikkaisen laajempialainen koulutus on hyväksi.
– Onhan se mielenkiintoista, kun pitkään puhuttiin siitä, että suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ajatuksesta voisi tehdä vientituotteen: se on paitsi solidaarinen, myös fiksu investointi. Nyt kun tämä tieto on mennyt läpi, nekin jotka ovat olleet suhteellisen nuivia koko asian suhteen ja olleet kiinnostuneita vain siitä, että he ja heidän lapsena saavat parhaan mahdollisen koulutuksen, ovat äkkiä heränneet.
– Näinhän se menee: jos tasa-arvolla on bkt:hen myönteinen vaikutus, niin sen kannattajiksi syttyvät sellaisetkin, jotka eivät olleet alkuperäisestä ajatuksesta ihmisoikeuksien kannalta niin kovin kiinnostuneita!
– Mutta hyvä, kun ovat kiinnostuneita!
– Tekisi vielä mieli sanoa, että parempaa Suomessa ja monissa muissakin maissa on tällä hetkellä se, että on tajuttu, ettei lisää tavaraa välttämättä tuo lisää laatua elämään. Tämä ei tietenkään tarkoita äärimmäisen köyhyyden olosuhteita, vaan tiettyä suhteellisuutta asioissa.
– Haluan olla sillä tavalla optimistinen ja positiivinen, että kannattaa historiasta muistaa vaikkapa omien vanhempieni ikäluokkaa. Itsenäistymisen alkuaikojen, sisällissodan, 30-luvun pulan, kahden sodan ja niiden jälkeisen ajan, kaikkien niiden kokemusten jälkeen he olivat sen verran innostuneita tulevaisuudesta, että tekivät muksuja. Luulisi tämän sanovan meillekin: pelko pois!
Miltä vapaus maistuu?
– Se on rajallista, sillä eihän sitä enää ole sama ihminen kuin oli ennen tätä poliittista uraa. Se on fakta, ei trauma. Itsekontrollia on pakko harjoittaa koko ajan. Niin tekevät kaikki. Kaikki päätyy facebook-kuviin – vaikkapa se, että pysähtyy naapuritalon kiertolavan eteen! Saman näkee siinä, että useimpien julkisuudessa olleiden lapset välttävät julkisuutta.
– Suitset, rajoitukset, odotukset ovat löysempiä. Suurin osa asioista ja yhteydenotoista on positiivisia – sehän tässä eläkkeellä olossa on kivaa!
Jos jouluaaton lapsi saisi taikasauvan ja vallan muuttaa yhden asian, mikä se olisi?
– Kunpa joku kertoisi minulle, minkä takia työllistäminen on niin vaikeaa? Kun maailma ei ole valmis ja ihmiset ympäri maailmaa haluavat tehdä työtä – se on osa ihmisen arvokkuutta. Että aikuinen ihminen voi tuottaa jotain sellaista, jota muut haluavat ja että sillä voisi elää.
– On ihminen sitten palkansaaja, taiteilija, maanviljelijä, yrittäjä – niin ei maailma ole valmis, ja paljon tarpeetontakin tehdään. Miksi työllistäminen on aina vain niin suuri ongelma?
– Jobless growth – sellainen taloudellinen kasvu, joka ei tuota työtä eikä ota muita ihmisiä mukaan – on ongelma ympäri maailmaa. Miksi emme keksi keinoja, jolla siitä pääsisi? Kansalaispalkka ei ole mikään ratkaisu. Sen tajuaa, kun levittää asian eurooppalaiseksi tai globaaliksi – se toisi niin paljon lisää sääntelyä.
Tarja Halosen 70-vuotispäiviä juhlitaan kolmeen kertaan, kansainvälisessä seminaarissa, kansalaispäivällisillä ja joulun jälkeen läheisten kanssa.
– Seminaarissa puhuttiin kestävästä kehityksestä ja sen toisena isäntänä on Helsingin kaupunki – ylipormestari Jussi Pajunen on ollut loistava yhteistyökumppani.
– Kaupunkien merkitys kestävän kehityksen toteuttajina kasvaa koko ajan. Kuntatason päättäjien käsissä on vesi ja energia, palvelut, satamat, monet niistä asioista, jotka tarkoittavat jalat maassa tehtävää tulevaisuuden työtä. Helsinki ja Turku ovat olleet erittäin hyviä näillä alueilla, näiden kaupunkien kanssa olen ollut tekemisissä Itämeri-yhteistyössä.
– Ja sitten kun on selvitty kaikesta tästä, vietetään sukulaisten ja ystävien kanssa ihan normaalit syntymäpäivät, joissa ovat kissat ja koirat ja lapset ja lapsenlapset.
Mitä, onko teillä suvussa koiriakin?
– On, yksi lapsista harrastaa jopa agilityä! Meistä tuli kissaperhe lähinnä sillä perusteella, että kun lapset aikoinaan halusivat koiraa, ja me epäilimme kovasti ulkoiluttamista, otimme tuttavaperheen koiran hoitoon muutamaksi kuukaudeksi. Lapset saivat silloin ihan riittävän annoksen, päädyttiin kissaan.
Tarja Halonen viittoo katsomaan maisemaa toimistonsa ikkunasta. Siitä näkyy Eläintarhanlahdelle. Ranta on siistiytynyt jo huomattavasti, on penkkejä, istutuksia, tasaista rantaa, ei enää puskia, roskia ja laitapuolen kulkijoita.
Presidentti viittaa lahdenpoukaman toiselle puolelle. Sinne tulee Helsingin kaupunginhallituksen tuoreen päätöksen mukaan Presidentti Tarja Halosen puistikko. Kaupunginteatterin ja meren väliin – teatterilaisten asioita Halonen hoiti ammattiyhdistyslakimiesaikoinaan ja istui pitkään teatterin hallituksessa. Hän on yhä ensi-iltojen vakiovieras.
Koti on lähellä, lapsuudenkotikin oli. Tarja Halonen ennakoi, että tuolla he sitten köpöttävät Pentti Arajärven kanssa jatkossakin.
Teksti Raila Kinnunen / Apu
