Erika Vikman on aina halunnut diskokuningattareksi, mutta se on kivinen tie – "Tää on sitä mitä mä haluan tehdä, saatana!"

Oli vuosi 2000, kun Erika Vikmanin serkku laittoi kotonaan Rajamäellä cd:n soimaan, ja silloin seitsemänvuotias Vikman päätti, että hänellä on vain yksi vaihtoehto. Hän alkoi istua kotona koulun jälkeen musiikkitelevisio auki odottaen yhtä ja samaa musiikkivideota, jossa vaalea nainen tanssisi punaisessa lateksissa Marsia muistuttavalla planeetalla.

Kappale oli Britney Spearsin Oops… I Did It Again.

”Mä olin silleen, et that’s it. Nyt mä tiedän, mitä mä haluan.”

Meni yhdeksän vuotta, ja ajatus tuntui yhä hyvältä. Vikman oli laulanut musiikkiopistossa ja opiskellut vuoden ilmaisutaidon lukiossa.

Elokuussa 2009 Vikmanin perhe kiersi Viroa asuntoautolla. Äiti Saija oli ostanut lipun Madonnan keikalle Tallinnan laululavalle. Erika halusi mukaan ja osti itselleenkin lipun Huuto.netistä.

”Sit oltiin siinä lähes eturivissä. Katsoin sen show’n ja olin että kuolen. Tää on sitä, mitä mä haluan tehdä saatana!” Vikman sanoo.

”Tollaiset naispopdiivat on herättäneet mut eloon.”

Enää piti päästä itse sellaiseksi, tulla ”tähtöseksi viihdetaivaalle” tekemään samanlaista musiikkia. Saada se elämä, jonka yksi puoli on antaa haastattelua suuren levy-yhtiön neukkarissa.

Siinä Erika Vikman nyt istuu ja välillä vähän makaakin.

On olemassa myyttinen tarina siitä, kuinka tähdeksi tullaan. Katsotaan vaikka Star Is Born -elokuvaa.

Sen viimeisimmässä, Lady Gagan ja Bradley Cooperin tähdittämässä versiossa ihan tavallinen ihminen laulaa valtavan hyvin kälyisessä baarissa, musamies bongaa hänet ja pian sitä ollaan suurimmilla lavoilla, studioissa ja listoilla. Moni uskoo ja toivoo yhä, että maailma toimisi näin, vaan Erika Vikman on elävä esimerkki siitä, ettei. Edes Suomen kaltaisessa pienessä maassa.

”Vaikka joku olisi innokas ja hyvä-ääninen laulaja, on tosi vaikea sanoa enää tosissaan, että mahtavaa, tsemppiä alalle. Kun tietää, että se on niin kivinen tie. Ei voi mennä levy-yhtiöön silleen että on komea ääni ja odottaa että susta tehdään Suomen Adele”, Vikman sanoo.

Vikman sanoo rakentaneensa uraansa 15 vuotta. Toisien mielestä hän on ollut poptähti vasta vuoden, omasta mielestään paljon kauemmin.

Se vaatii kaikenlaista ja paljon. Kotona Vikman lauloi karaokea vaikka kuinka. Hän on ollut ilmaisutaidon lukiossa, hääbändissä, musikaaleissa ja niin monessa laulukilpailussa, että hän tietää, mitä niistä enää saa. Teininä oli ensin pienempiä kisoja ja tangojunioria. Viimeisenä Idols vuonna 2013. Siellä hän pääsi semifinaaliin, mutta se ei paljon lämmittänyt. Tuskin voittokaan olisi. Laulukilpailujen ensimmäiset kierrokset lähes 20 vuotta sitten loivat tähtiä, nykyiset voittajat ovat kelpaavat hädin tuskin musavisakysymyksiksi.

”Noi kisat on nykyään kertakäyttökamaa. Ei siellä promota muita kuin tuomareita”, Vikman sanoo.

Kilpailut ovat kuitenkin paikkoja, joihin päätyvät ne, jotka ovat aina halunneet laulaa niin paljon, että haluavat myös kääntää kiviä unelmiensa eteen. Kerrasta on ehkä enää vaikea tehdä lähtemätön ja jalat alta vievä vaikutus, mutta kisassa tapaisi jonkun, joka osaisi auttaa johonkin suuntaan. Samalla Idols-kierroksella Vikmanin kanssa kilpaili myös Alma.

”Ei meistä kummastakaan tullut Idolsin myötä mitään. Oisko tullut 2002, I don’t know.”

Seuraavaksi piti koettaa jotakin muuta:

”Olin että mitä hittoa, entä jos musta tulisi tangokuningatar. Ehkä sielläkin saisi diskoa vetää.”

Vuoden 2015 Tangomarkkinoiden artistiesittelyssä MTV:n sivuilla esiteltiin Erika Vikman, joka listasi esikuvikseen Kate Bushin, Amy Winehousen, Juice Leskisen ja J. Karjalaisen – kuten kuka tahansa muu vakavasti laulamisesta kiinnostunut nuori. Se naurattaa nyt.

”Piti sanoa vakavasti otettavia nimiä. Ei siellä voinut sanoa Britney Spears.”

Ensimmäisellä yrittämällä Vikman oli toinen. Seuraavana vuonna hän lauloi Juicen Rakkauden haudalla ja Uniklubin Näiden tähtien alla, voitti, mutta törmäsi taas seinään.

Tangomarkkinoiden konsepti oli parhaat päivänsä nähnyt. Koko kansan tähtiä ei ole noussut sitten Jari Sillanpään ja Arja Korisevan. Kyösti Mäkimattila on iso nimi lähinnä Kyösti Mäkimattilan fanien keskuudessa tanssilavoilla. Diskoa ei päässyt laulamaan. Ohjelmatoimistolla ei ollut resursseja tehdä levyä, vaan studioon mentiin lähinnä ”nauhoittamaan joku biisi”.

Vuonna 2017 hän sai levytyssopimuksen suurelle yhtiölle Sonylle, julkaisi kolme laulua – ”ne oli ihan virhelaukaisuja” – ja huomasi taas olevansa ö-mapissa. Uusille artisteille tehdään single tai pari, ja striimauspalvelut antavat niistä armottomat kvantitatiiviset tulokset.

”Jos sun nimi on levy-yhtiön listoilla, ei se kerro mitään.”

Kunnes kesäkuussa 2018 Rautatientorilla Helsingissä järjestettiin Kippis-festivaali, jota markkinoitiin ”ennenkokemattomana makujen karnevaalina huippuartistien säestämänä” ja kuvailtiin jälkikäteen eräässä matkablogissa ”yleisökadoksi ja täydelliseksi mahalaskuksi”.

Vikman esiintyi coverbändinsä kanssa ja lauloi Paula Koivuniemen Tummia silmiä ja ruskeaa tukkaa.

Keikan jälkeen hän kaljoitteli Wiskarin keikkabussissa yhtyeensä ja Mökkitie-levy-yhtiön miesten kanssa. Paikalla oli myös biisintekijä Janne Rintala.

”Sanoin Jannelle, että halusin olla junttidiskon kuningatar. Ennen täällä oli Kikka, kuka täällä on nyt.”

Muutaman viikon päästä Erika Vikman saapui teollisuusalueelle Espooseen tapaamaan mökkitieläisiä. Pian hän pyysi Sonyltä, voisiko sopimuksen katkaista kesken.

”Se oli ihan läpystä vaihto. Ei siinä paljon aikaa haaskattu.”

Oli vain kaksi hidastetta. Muutama viikko vuoden 2015 Tangomarkkinoiden jälkeen paljastui, että Vikmanilla ja Dannyllä oli suhde. Se jatkui neljä ja puoli vuotta.

”Nuo kaksi, tango ja ihmissuhde, aiheutti sen, ettei tuosta tytöstä voinut popparia tehdä”, Vikman sanoo.

”Me ollaan potkaistu ne asenteet yksi aita kerrallaan kumoon. Mä puhun me, koska se on minä ja mun tiimi. En mä sitä kaikkea ole voinut rakentaa yksin, vaikka näkemys onkin mun.”

Tiimin ”projektijohtaja” eli Mökkitien Janne Rintala kertoo, että monet suomalaiset musiikintekijät ihmettelivät hänellekin Vikmanin sopimusta.

”Multakin kysyttiin, että mitä sä aiot saada siitä irti? Eikö se oo vain keltaisen lehdistön puolella kunnostautunut ja Dannyn tyttöystävä”, Rintala sanoo.

Hänestä Vikman oli musta hevonen. Jos tulokkaita olisi laitettu samalle viivalle kolme vuotta sitten, kertoimet olisivat olleet todella kohdillaan.

”Siinä oli Daavid ja Goljat -asetelma. Mä oon aina rakastanut sellaisia keissejä. Arttu Wiskaristakin sai kuulla paljon, että ai tuon näköinen jätkä, mitä vittua, toi on roskaa.”

”Me ei olla ihmepaja, mutta me tehdään eniten duunia.”

Vikman oli miettinyt vuosia visiotaan siitä, millainen hahmo artisti nimeltä Erika Vikman voisi olla. Anteeksipyytelemätön, röyhkeä, seksuaalinen, mutta ei eteerinen. Siinä on vähän samaa siviilielämän Erika Vikmanin kanssa, mutta paljon enemmän sarjakuvamaisuutta. Vähintään yhtä paljon Madonnaa, Britneytä ja ABBAa kuin sitä Kikkaa.

”On vähän hölmöä puhua Kikka-asiasta, koska se kirjoitetaan, että Erika halusi olla blaablaablaa ja sitten ihmiset ajattelee, että Erika on Kikka Kakkonen.”

Vikman ja Rintala alkoivat tehdä yhdessä lauluja. Rintala säveltää ja sanoittaa, Vikman auttaa ideoimaan ja hiomaan. On oltava juntti ja överikin, muttei halpa.

”Kun meitä hävettää laini, että sitä ei kehtaa soittaa vanhemmille, niin silloin se on just hyvä”, Vikman sanoo.

Silti lauluista piti tulla sellaisia, että Vikman haluaa laulaa niitä vielä 20 vuoden päästä. Kikka totesi aikoinaan, että 1990-luvun alun sukkuloista venukseen tuli kymmenessä vuodessa epämukavia esittää.

Kippis-festivaalia seuranneena syksynä Yle kuvasi Unelmia ja toimistohommia -realitysarjaa Mökkitiellä. Vikman näkyi kuvissa, levylle nyt päätynyttä Pizza-nimistä kappaletta nyhrättiin jo silloin. Rintala nukkui studiolla ja mietti yksittäisiä sanavalintoja, perfektionisti kun on.

Kolme vuotta myöhemmin levy on valmis. Toisaalta pitkä aika, mutta Rintalan mukaan ”asiallinen aikajana”. Demokansiossa on parikymmentä biisiä, kuulemma. Samoin seuraavaa levyä varten on jo ”ässiä hihassa”. Hittikoneisto on niin hidas, että on oltava askel edellä. Varsinkin radiot tarvitsevat kuukausia ja kuukausia pureksimisaikaa.

”Jos miettii omaa työpaikkaa ja työpositiota tässä musa-alan liukuhihnalla, tämä on ihan skitsofreeninen tilanne. Koko ajan törmää siihen, että ei voida laittaa yhdeksää singleä nopeaan tahtiin pihalle, koska silloin mikään ei välttämättä nousisi koko kansan superhitiksi”, Rintala sanoo.

Juuri hitit kiinnostavat Rintalaa, eivät niinkään albumit. Lapsuudessaan 1990-luvulla hän lainasi cd:n ja nauhoitti siltä kasetilleen yhden tai kaksi biisiä. Deep Purplen pitkistä biiseistä hän saattoi pysäyttää äänityksen soolojen ajaksi. Hänestä on selvää sekin, että levyjen ”kasi- ja ysibiiseillä” on harvemmin kaupallista potentiaalia. Ne ovat mukana pikemminkin siksi, että ne ovat tekijöille tärkeitä tai ovat täydentäviä paloja artistikokonaisuuksissa.

”Tiedän, että tämä on perisynti, josta tietyissä piireissä ansaitsee tulla kivitetyksi”, Rintala sanoo.

Elokuun 20. päivänä 2021 Erika Vikman julkaisee hänen itsensä mukaan nimetyn albumin. Musiikkia sillä on 33 minuuttia, josta ennen kuulematonta vajaa parikymmentä.

Silti kaikki tuntevat hänet jo.

Cicciolina oli Erika Vikmanin oma idea. Kappale sai alkunsa, kun hän oli katsonut Yle Areenasta dokumentin italialaisesta pornotähdestä ja pelmahti studiolle innoissaan: tästähän me tehdään biisi!

Kun kappale valmistui, Vikman sai toisen ajatuksen: kappale kuulostaa Euroviisulta, eiköhän lähetetä se Uuden musiikin kilpailuun.

Uuden musiikin kilpailun maine on ollut huono: se oli lava, jonne edellisten vuosien kykykilpailutyrkyt ja takavuosien tähdet tulivat jatkamaan unelmiensa tavoittelua. Vuonna 2019 kilpailuun oli kutsuttu Darude, ja katsojaluvut olivat historian huonoimmat. Euroviisut ovat nekin musiikista irrallinen musiikkikilpailu.

”Mökkitiellä ne oli että mitä vittua. Mietittiin yön yli ja päätettiin, että lähdetään”, Vikman sanoo.

Ainakin biisi saisi radiosoittoa Yleltä. Tekemällä hitin saisi valtavan nosteen, sillä kilpailun katsojaluvut ovat sadoissa ja sadoissa tuhansissa. Mutta muuten menisi maine.

”Moni artisti olisi varmaan jättänyt menemättä, vaikka olisi saanut miljoonan”, Rintala sanoo.

Vikman hävisi finaalin niukasti Aksel Kankaanrannalle – edes vilkkuva sydänvaltikka, valtaistuin, lateksipuku tai tekokarhut eivät auttaneet. Tulos herätti harmitusta, ja Yle vähensi äänestyksen kansainvälisten raatien vaikutusvaltaa seuraavana vuonna. Mutta ennen kaikkea: Cicciolinasta tuli ensimmäinen Uuden musiikin kilpailun luoma oikea hitti.

”Tiedän että Janne Rintalaa on lähestytty, että voitko tulla biisisessioon, kun me halutaan lanseerata artisti uusiksi UMK:ssa”, Vikman sanoo.

Välissä julkaistiin pari muutakin singleä, kunnes suomalainen pop-infrastruktuuri tarjosi toisenkin maalintekopaikan. Vikmanilta pyydettiin YleX:n tämän kesän Kesäkumi-kampanjaan biisiä, joka sekin soisi koko kesän radiossa. Tääl on niin kuuma -kappale oli enemmän tai vähemmän olemassa, kun pyyntö tuli. Toiseen kertosäkeeseen piti vain virittää sana ”kesäkumi”.

”Jos lähdetään tekemään kappale kampanjan takia, se tulee menemään vihkoon. Olikohan edes Pidä huolta tehty Raha-automaattiyhdistystä varten”, Rintala sanoo.

Tääl on niin kuuma ei kelvannut muiden radioiden soittolistoille – Kesäkumi-biisit harvoin kelpaavat. Se on varman YleX-soiton hinta.

Vikman löytää yleisöä joka puolelta Prideilta Huutokauppakeisariin, koska sellaiseksi hänen musiikkinsa ja olemuksensa on mietitty. Hän haluaa olla ”koko Suomen Erika”, jota yleisö rakastaa ja joka rakastaa yleisöään samalla tavalla niin Helsingissä kuin Enonkoskella.

Se tietenkin on välttämätöntä, sillä myyntiluvuissa ja yleisömäärissä näkyvä menestys Suomessa vaatii nimenomaan sitä, että musiikki vetoaa maakuntien ja omakotitaloalueiden hiljaisiin enemmistöihin ja mainosradioista kulttuuriaan kuluttavaan saavaan keskiluokkaan.

Vikmanin kappaleet ovat samaan aikaan emansipoivia mutta sovinnaisia. Mieluummin vähän kesyjä kuin rivoja rivon vuoksi. Mutta ehkä vielä tärkeämpää on, että ne kuulostavat tarpeeksi tutuilta eli menneisyydeltä.

”Uuden ajan tähti”, mainostetaan Gloria-aikakauslehden kesän numeron kannessa Erika Vikmanista kertovaa juttua. Kansiotsikko on oikeastaan täysin pielessä, sillä jos jotakin, Vikman on vanhan ajan tähti. Itse hän kutsuu itseään ”diskokuningattareksi”, joka on hänestä ”sopivan kulahtanut” termi.

Hänen levynsä kuulostaa suomalaisilta syntikkapoptähdiltä Einiltä, Armilta, Kikalta ja tuoreemmista Nylon Beatilta ja Kaija Koolta. Vähän ABBAlta, Army of Loversilta ja Flashdancen soundtrackiltä.

”En mä haluaisi keksiä vuoden 1999 Britneytä uudestaan”, Vikman sanoo

“Ehkä on helpompi matkata kauemmas, jossa en oo koskaan ollut. Siinä on mulle uutuudenviehätystä ja jotakin superhienoa, jota en ole saanut kokea. Harva haluaa olla musiikillisesti se, mikä oli trendikästä, kun oli itse yksivuotias. Kyllä me aikalailla skipataan oma lapsuus ja nuoruus ja mennään joko kauemmas tai futuristisesti eteenpäin.”

Vanhaa aikaa on sekin, ettei Vikmanin esitetä olevan ”laulaja-lauluntekijä”. Samaan aikaan kun muut popin normit ovat murtuneet, on tullut entistä tärkeämmäksi korostaa että myös poptähti on itse tekijä. Ennen riitti kyvykäs taustataho.

”Janne Rintala on nero”, Vikman sanoo.

Rintalan tarkkatavuinen sanoitustyyli on lähempänä takavuosia, jolloin Toivo Kärki teki biisejä joita hän kutsui ”ralleiksi” ja tähtisanoittajat Raul Reiman ja Vexi Salmi kävivät Midem-musiikkitapahtumassa Ranskassa ja palasivat salkku täynnä tuoreimpia hittejä, jotka he sitten käänsivät.

”Tämä on neutraali huomio, mutta artisteista Evelina tuntuu tekevän samoin. Yleensä menee nelisen kuukautta kansainvälisestä hitistä, kunnes tulee samankaltainen kappale. Se on ihan käännösiskelmämenoa”, Rintala sanoo.

Hänen mielestään tekstien taso on Suomessa tällä hetkellä aika heikko. Hän kertoo saavansa ”lähes paniikkikohtauksen” kuunnellessaan monia uusia radiohittejä, koska niissä on niin vähän riimiä tai rytmiä ja tavutkin ovat levällään.

”Tällä hetkellä 25–30-vuotiailla naisilla useimmat biisit kertoo siitä, että on ikävä, nukun sun t-paidan kanssa ja sniffailen sitä. Pyrin menemään aivan toiseen suuntaan”, Rintala sanoo.

”Moni haukkuu mun tyyliä vanhanaikaiseksi, mutta jos muoto on sisällön lisäksi kondiksessa, sun laulu on todennäköisemmin se yksi, joka sadasta kuullusta jää mieleen. On sille syynsä, miksi lastenlorutkaan eivät unohdu koskaan.”

Ja on Tangomarkkinat. On maailma, jossa kesy ja tuhma ja vapaamielinen ja konservatiivinen voivat olla rinnakkain. On maailma, jossa vähän kaikkea pitää kokeilla – rääväsuinen Irwinkin oli aikanaan ties mones harkittu artistikonsepti. On UMK, joka voisi olla Cicciolinan jälkeisessä maailmassa euroviisujen lisäksi tämän ajan Syksyn sävel. On Danny.

Vicky Rosti kuvasi 1970-luvulla antamassaan haastattelussa oppineensa Dannyltä kaiken musiikkiin liittyvän. Armi Aavikostakin Danny teki tähden, vaikka hänen parhaat biisinsä ovat soolona esitettyjä syntikkapop-käännöksiä 1980-luvun alusta.

”Täytyy sanoa, että hän on helvetin viisas mies. Jos siitä neljästä ja puolesta vuodesta ei ole viisautta tarttunut, munkin täytyy olla tyhmä. Aika paljon mä olen siitä oppinut ja saanut avaimia, joista on ollut hyötyä”, Vikman sanoo.

”On se paljon mielenkiintoisempaa kuulla Suomen pop-historiaa ihmiseltä, joka on ollut osa sitä kuin lukea sitä googlesta.”

Suomessa pop-historia on ollut pahasti kahtia jakautunut, joka näkyy yhä kaanonissa. Karkeasti: on rock, on iskelmä ja niiden välillä syvä kuilu.

Kuiluun jäänyt hyvin vähän poppia ja vielä vähemmän synteettistä poppia. Oli miesten tekemä uskottava rock ja sitten meijusuvaksia, armiaavikoita ja kikkoja, joiden musiikki saattoi olla vaikka kuinka modernia, mutta koska laulaja ei tehnyt sitä itse, se oli vähempiarvoista. Siis iskelmää.

Toisaalta edesmenneen Fredin kaltaiset artistit leimattiin iskelmätähdiksi, vaikka he lauloivat suomeksi aikansa suurimpia pophittejä. Uraansa aloitellessaan matit ja tepot olivat kiinnostuneita ja läpeensä perillä 1960-luvun lopun uraauurtavimmista lauluista, mutta musiikkibisneksessä niille ei ollut tilaa.

Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut kunnianpalautus. Musiikintutkija Mikko Mattlar on kuratoinut kokoelmia suomalaisesta synteettisestä musiikista ja julkaissut Synteettinen Suomi -kirjan. Kikasta ja Armista on tehty kuunnelmia, ensimmäisestä myös teatteria ja elokuvakin on tulossa – mikä tosin liittyy pikemminkin maailmanlaajuiseen trendiin ”naisten tarinoiden” uudelleenkirjoittamisesta. Onpa alettu keulia niinkin, että moni on väittänyt Kikkaa Suomen Madonnaksi.

Siksi ollaan absurdissa tilanteessa, jossa 1970–1980-lukulaista syntikkapoppia tekevä Erika Vikman on paljon enemmän iskelmätähti kuin moni kaihoisia lauluja tekevä radiosuosikki. Jenni Vartiaisen Missä muruseni on? avasi iskelmäpopin lippaan, ja puolet radiohiteistä Ellinoorasta Stigiin tuntuu yhä haluavan kuulostaa siltä – eli ihan samalta. Toinen porukka lokalisoi Abreun ja Evelinan tyyliin tuoreita globaaleja hittitrendejä ihan kuten käännösiskelmäaikoina.

Kiitos synteettisyyden, Vikman leimataan paljon muita herkemmin hömpäksi, vaikka hänen levynsä sävellykset ovat valtavan kunnianhimoisia. Janne Rintala on viehättynyt ”kalliimmista” ja ”voiko sanoa liian musikaalisista” soinnuista ja harmonioista – kuunnelkaa Syntisten pöytä -singlen väliosa! – joita hän ei ole muuten päässyt käyttämään.

Ehkä popin ja iskelmän rajanveto voisi olla siinä, halutaanko luoda uutta vai sovittaa vanhaa?

”Mun mielestä ennen oli asiat… Tosi paljon hyvin myös”, Vikman sanoo.

Hän sanoo fiilistelevänsä Instagramissa vanhan ajan showgirlsejä ja Abbaa.

”Iskelmä on vaikea käyttää, kun suuri osa radiossa soivasta popista on iskelmää ja tanssimusiikkikin on iskelmää. Dannyn silmissä 60-luvulla alettiin tehdä poppia, ja kaikki ennen sitä oli iskelmää”, Vikman sanoo.

”Iskelmällisyydestä on alkanut tulla trendi maailmalla. Maailmantähdilläkin on kaihoisia melodioita. Ava Maxin biiseissä on selkeästi sellaista, että jos ton kääntäisi suomeksi, se voisi olla Tahdon olla sulle hellä.”

Vuoden 2015 tangofinalistiesittelyssä Erika Vikman sanoi haluavansa tangokuninkaalliseksi, koska haluaa tienata elantonsa laulajana. Toisin sanoen: ei hän tähdeksi halunnut, vaan duunariksi.

Suomessa koko kansan Erikan ammatti on työväenluokkaista puuhaa, josta glamour on usein kaukana, vaikka jäävuoren huippu voi siltä näyttääkin. Vikmanin vieressä sohvalla on Louis Vuittonin laukku, mutta luksuksen sijaan ABC:t ja valtatiet tulevat tutuiksi. Kaijakoot ajavat yksin bemareillaan pitkin Suomea keikalta toiselle ja vesalat syövät cumuluksien aamiaisia viikosta toiseen.

Vikman on aina tiennyt, mitä tulossa on. Hänen vanhemmillaan oli tanssiorkesteri, joka keikkaili heidän päätyönsä ohessa.

”Siellä ne varsinaisten töidensä päälle roudailivat pömpeleitä ja ajelivat peräkärryillä ja systemeillä hermot riekaleina”, Vikman sanoo.

”Jos yllätyksiä on tullut, ne on olleet positiivisia.”

Heinäkuun alussa Vikman esiintyi Allas Sea Poolilla Helsingin Katajanokalla. Hän lauloi uusia kappaleita ja kolme biisiä Kikkaa – tulevaisuudessa niistä voi tehdä potpurin. Keikka oli ensimmäinen pandemian jälkeen. Oli Pride-viikonloppukin. Meno oli sen mukainen: tältä näyttää kun viihdetaivas aukeaa.

”Janne oli tuolla katsomassa keikkaa. Kyllä sekin sanoi, että hyvältä tuntui nostaa lonkeromaljaa.”

Juttuun on haastateltu myös Yleisradion musiikkitoimittajaa Pekka Lainetta.

Erika Vikman

• Syntynyt 1993. Laulaja ja itsejulistautunut diskokuningatar.

• Kasvanut Tampereella ja Lempäälässä, asuu Tampereella.

• Esiintynyt Tangomarkkinoilla, Idolsissa, Stage-kilpailussa Iholla-sarjassa, Masked Singer Suomessa ja Uuden musiikin kilpailussa.