Tämä mies tekee Janakkalassa niin hyviä kitaroita, että ne yllyttivät Eppu Normaalin kitaristikaksikon kilpavarusteluun
Janakkalalaisen Juha Ruokankaan kitarat soivat jo lukuisilla amerikkalaisillakin levyillä.
Työvoimatoimistossa se iski vuonna 1993. Juha Ruokangas oli parikymppinen rokkari, jonka tukka ylsi takapuolen tasalle. Hän oli valmistunut lukiosta, mutta ei halunnut opiskelemaan, vaan haki töitä.
– Toimiston virkailija sai ongittua esille kiinnostukseni musiikkiin. Minä halusin olla rocktähti, soitin bändeissä, mutta musiikkiakaan en halunnut opiskella. Virkailija mainitsi, että Ikaalisten oppilaitoksessa opetetaan soitinrakennusta. Pysähdyin täysin. Siis mitä? Jossakin voi opiskella sähkökitaroiden rakentamista?
Sitä tietä Juha Ruokangas, 52, on päätynyt tänne, Janakkalan Harvialan kartanon maille, entiseen talliin, jonka toisessa päässä hän asuu perheensä kanssa, toisessa pyörittää viiden soitinrakentajan Ruokangas Guitars -kitaraverstasta.
Voidakseen rakentaa on ehkä oltava ensin kiinnostunut purkamisesta. Juha Ruokangas oli pikkupojasta lähtien purkanut kaiken, myös ensimmäisen sähkökitaransa 13-vuotiaana. Sattumukset toivat hänen käsiinsä puoliksi rakennetun sähkökitaran 1991, laatikossa, kaula ja runko irtonaisina.
Ruokangas rakensi rojuista toimivan soittimen. Sitten tuli mainittu työvoimatoimiston tapaaminen, jonka jälkeen, jo ennen koulun alkamista, Ruokangas rakensi ensimmäisen kitaransa Helsingissä työväenopistossa.
– Tai no, kotona minä sen tein. Ei se niillä parilla viikkotunnilla olisi valmistunut. Opettaja Timo Mustonen oli kyllä muistaakseni kitarasta aika hämmästynyt!
Kaunis esine valmistui 1992. Kolmen vuoden kuluttua Ruokangas perusti yhtiönsä.
Miten selittää kitaran rakentamisen taianomaisuutta? Ruokankaalla on pajassaan kitara, joka on tehty kartanon talliremontissa löytyneistä aineksista.
– Kaula on vintiltä löytynyttä vanhaa mäntylankkua, otelauta armeijan tervatusta koivusuksesta!
Yleensä Ruokangas-kitaroiden kaulat tehdään vuorivaahterasta tai Espanjan seetristä, otelaudat esimerkiksi vaahterasta tai loimu- koivusta.
Tallimateriaaleista tehdyn kitaran runko syntyi ikivanhoista lattialankuista. Niiden tiheäsyisyys ja sitkeys hämmästyttivät Ruokangasta.
Otelaudan merkkitäplien virkaa tekevät vanhat, ruosteiset naulankannat: naulat on upotettu kaulan sisälle. Pesunkestävä kierrätyskitara! Ruokangas suunnitteli myyvänsä kitaran, mutta ei onneksi ehtinyt.
– Siinähän on meidän pajan henki, Harvialan kartanon soundi!
Ruokangas-nimi tunnetaan ympäri maailman. Kitaroita on valmistunut parisentuhatta vuoden 1995 jälkeen. Ruokangas korostaa, että hän ei nykyään rakenna itse jokaista kitaraa. Design on hänen, mutta soittimia valmistavat pajassa Jyrki Kostamo, Tomi Nivala ja Jani Rinta-Keturi. Yritystä Ruokangas pyörittää puolisonsa Emma Elftorpin kanssa. Tämä on myös opiskellut soitinrakentajaksi.
– Rooli on elänyt. Alussa tein kaiken yksin, nyt muutaman soittimen vuosittain. Aika kuluu tuotekehitykseen, kitaramalleihin ja teknisiin juttuihin. Kaikki meidän kitarat syntyvät täällä Harvialassa. Tarkastan itse jokaisen soittimen.
Ruokangas Guitars myy 60–70 kitaraa vuodessa, niistä 90 prosenttia ulkomaille. Moni on päätynyt nimekkäille soittajille.
Tarinat ovat uskomattomia, niin kuin Eppu Normaalin kitaristien kilpavarustelu. Ruokankaan ystävä Harri Koski oli myynyt Juha Torviselle Ruokankaan tekemän kitaran. Pian Torvinen soitti Ruokankaalle vuodatuspuhelun. Hän piti kitaraa täysin poikkeuksellisena. Torvinenhan ”näppäilee osin”, kuten Kitara, taivas ja tähdet -kappaleen kuulleet tietävät.
– Hän päivitteli, että yleensä kun kieliä nyppii, ne sammuvat heti otelautaan, mutta tällä, mitä enemmän nyppii, sitä paremmin kitara vastaa!
Torvinen kertoi myös, ettei hän ollut koskaan uskonut käsintehtyjä kitaroita tehdasvalmisteisia paremmiksi. Hän epäili Ruokangas-kitaran laatua sattumaksi, mutta tilasi silti toisen.
– Taas tuli soitto, että ei jumalauta ole mahollista! nauraa Ruokangas.
Noiden kahden kitaran hankinnan välissä Pantse Syrjä, Eppu Normaalin toinen kitaristi, oli nähnyt Torvisen uuden kitaran, tykästynyt ja marssinut tamperelaiseen musiikkikauppaan ostamaan hyllystä kaksi ”Ruokangasta”!
– Ja kun Torvinen sai toisen kitaransa, molemmilla oli kaksi. Torvinen tilasi vielä yhden, mutta vaati: et sano mitään Pantselle! Vastasin, että enhän minä edes tunne Pantsea!
Sitten soitti Pantse ja tilasi kitaran. Kilpavarustelu jatkui. Kun Pantse lopulta luovutti, hänellä oli arviolta viisi Ruokakankaan kitaraa, Torvisella ehkä seitsemän. Myöhemmin Eppujen basisti Sami Ruusukallio sai Ruokangas-basson.
– Viidentoista viime vuoden ajan Eppu Normaalilla on lavalla lähes poikkeuksetta ollut vain tältä pajalta tulleita kitaroita.
Kiinnostava tapaus oli sekin, kun Ruokangas rakensi soittimen Suomen tunnetuimmalle blueskitaristille, Erja Lyytiselle.
– Berliinissä oli kitaratapahtumassa vuoden 2015 paikkeilla teemana nainen ja sähkökitara. Haluttiin ravistella miehistä sähkökitaramaailmaa, kysyä, millainen sähkökitara olisi, jos se olisi ensisijassa ollut naisten soitin.
Ruokangas otti yhteyttä Lyytiseen. Tämä oli innoissaan, mutta tottunut vanhoihin soittimiinsa.
– Erja on pienikokoinen, ja sähkökitara näyttää hänellä tosi isolta, kuten vaikkapa AC/DC:n Angus Youngilla.
Ruokangas ehdotti lyhyempää kaulaa, mutta Lyytinen tyrmäsi ajatuksen. Kitara silti syntyi. Se päätyi Berliinin-messuille, mutta Ruokangas tiesi, ettei siitä tulisi Lyytisen vakiosoitinta.
– Jatkoimme kehittelyä. Mietimme, miten voisi muuttaa puumateriaaleja, mikkejä, kaulaprofiilia.
Kolmas Ruokankaan pajalta tullut kitaraversio kolahti. Pari vuotta valkoinen, Lyytisen Blonde Queeniksi nimeämä kitara on näkynyt hänellä usein julkisuudessa. Kitarasta tehtiin tavallista kompaktimpi konstilla, jolla Extreme-yhtyeen Nuno Bettencourtille valmistettiin kitara.
– Myös Bettencourt on pienikokoinen. Kaulaa on siirretty vähän niin, että pää tulee lähemmäs, vaikka kaula on normaalimittainen. Se on estetiikkaa ja illuusiota.
”Tunnen olevani tutkimusmatkalla, hieman kuin Leo Fender keksiessään Telecasterin 1940-luvulla.”
Vielä yksi tarina! On nimittäin keksintö, jota Ruokangas arvelee ”pieneksi naarmukseen” maailmassa: kukaan ei ole ennen häntä hoksannut asentaa kitaran sisälle vanhan ajan putkimikrofonia, vaikka niin olisi voitu tehdä jo 1800-luvulla.
Ruokankaan ystävä Junnu Vuorela oli kysynyt, milloin sähkökitara keksittiin, ja Ruokangas oli kertonut, että 1940-luvulla.
– Junnu tivasi, että miksi vasta silloin, olihan magneettimikrofoni ja puhelimet olemassa jo 1800-luvulla. Sitten tuli maaginen hetki, kun Vuorela kaivoi puhelimella netistä tiedon, että vahvistinputki oli keksitty jo vuosisadan vaihteessa. Sen varhainen sovellus olivat kaukopuhelut, joissa magneettimikrofonin ääntä vahvistettiin putkivahvistimella.
– Olisi siis voitu valmistaa sähkökitara, jolla kitaransoittoa olisi kuunneltu puhelimen kautta vaikka Ranskassa! Junnu sanoi, että tee mulle se kitara, maailman ensimmäinen sähkökitara.
Ruokangas totesi, ettei kukaan ollut patentoinut kitaraan asennettua putkimikkiä. Hän alkoi kehittää omaa Valvebucker-mallin kitaraa, jossa huippuluokan mikrofoni nuuskii ”korkealuokkaisesti, kertakaikkisen hifisti” esiin kielten alta kaiken sähkökitaran äänestä. Lopputulos on jotakin akustisen ja sähkökitaran väliltä.
Valvebuckereita on nyt 50 Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Aasiassa. Yksi soittimeen ihastuneista on maailman tunnetuimpiin slidekitaristeihin kuuluva Sonny Landreth. Erikoiskitara soi lukemattomilla kantrilevyillä Amerikassa.
– Tunnen olevani tutkimusmatkalla, hieman kuin Leo Fender keksiessään Telecasterin 1940-luvulla, vaikka se onkin iso vertailukohta! En tiedä, onko tämä meidän innovaatio nousussa, mutta sillä ei ole väliä. En minä lähtenyt soitinrakentajaksi tienatakseni paljon. On erityislaatuista, että saan jappailla näitten kanssa. Ei tartte mennä töihin.
