Image

Epilogi: Maailman pienimmät fanfaarit ja Pekka Haaviston lahja demokratialle



Epilogi: Maailman pienimmät fanfaarit ja Pekka Haaviston lahja demokratialle

Toimittaja Oskari Onninen seurasi Pekka Haaviston vaalikampanjaa marraskuusta sen lopppuun saakka. Artikkeli Sota apatiaa vastaan kattaa kuusi ensimmäistä seurantaviikkoa ja Jatkosota-extra viimeiset kampanjaviikot.
Teksti Oskari Onninen

Tämä on Onnisen yhteenveto vaaleista ja Haaviston kampanjasta. 

Presidentinvaaleista jäi mieleen erityisesti yksi asia.

Marraskuun lopulla, kuunnellessani Helsingin Messukeskuksessa Studia-messujen presidenttipaneelia, Nils Torvalds totesi, ettei hän oikeastaan edes tiedä, haluaako presidentiksi. Tärkeämpää Torvaldsista oli se, että käytäisiin hyviä keskusteluja, sillä siitä vaaleissa pitäisi olla pohjimmiltaan kyse.

Se oli näiden vaalien suorinta ja rehellisintä puhetta. Asia, jota ei saanut sanoa ääneen.

Niitä keskusteluita ei sen sijaan käyty. Tai no, kyllä kaikki turvallisuuspoliittiset asiat vatvottiin läpi, mutta on vaikea kuvitella sen keskustelun hievahtaneen mihinkään suuntaan.

Torvalds pääsee puhumaan ”virtuaali-YYA-Suomesta” jatkossakin.

Sama pätee arvokeskusteluun: enemmistö ehdokkaista onnistui olemaan missikisamaisen pehmeitä ja kannattamaan asioita, joita kaikki nyt muutenkin kannattaisivat. Rauha ratkaisee!

Seurasin Pekka Haaviston kampanjaa lähes päivälleen kaksi kuukautta. Se tuntui alusta loppuun rinnakkaistodellisuuteen kurkkimiselta. Noilla on vaalit tuolla omassa kuplassaan, meillä täällä muualla ei niinkään.

Yöunet lyhenivät, mutta usko ei horjunut. Tai ainakin sen myöntäminen olisi sellaista mielen heikkoutta, jota vaaleissa ei tunneta.

Sunnuntain vaalinvalvojaisissa Tavastialla kampanjaa ja Pekka Haavistoa kiiteltiin siitä, että istuva presidentti oli saatu myöntämään ilmastonmuutoksen tärkeys ja ottamaan kantaa ”rauhan puolesta” – jälkimmäinen itsestäänselvyys jopa Donald Trumpille!

Jos tarkkaan kuunteli, saattoi kuulla maailman pienimpien fanfaarien soivan.

Ylen gallupeja ei missään vaalinvalvojaisissa tietääkseni kiitelty, vaikka ne olivat Suomen suurimpia voittajia näissä vaaleissa. Gallupit lupasivat alusta loppuun tylsyyttä ja osuivat viimeisessä mittauksessaan erittäin hyvin kohdalleen. Tuskin demokratian ystävälle olisi parempaa uutista.

Sen sijaan motivaatiota haettiin muualta. Pekka Haaviston kampanjalle – ja todennäköisesti myös muille – toivoa loi lähinnä Accuscoren epäonnistunut ennuste, joka lupaili vielä viikkoa ennen vaalipäivää toista kierrosta.

”Nää pitää jättää omaan arvoonsa”, Haaviston kampanjapäällikkö Riikka Kämppi totesi joulukuussa luettuaan Iltalehden analyysin Haaviston tenttisuorituksesta.

Sama toiveikkuus päti Accuscoreen ja sama välinpitämättömyys niihin bottiarmeija-analyyseihin, jotka eivät sopineet tilannekuvaan. Faktoista viis. Se on tavallaan hauskaa tänä aikana, jolloin valeuutisista on tullut jaetun hysterian aihe.

Lopulta nämä vaalit käytiin siellä, mihin valokeila harvemmin ulottuu. Ihan kuten mitkä tahansa vaalit. Siellä Nils Torvaldsin toivekin täyttyi.

Näin itse vierestä, kun Studia-messuilla lukioikäinen naisopiskelija oli ihmeissään ja huolissaan Haavistolle siitä, miksemme me täällä Euroopassa huomioi lainkaan omaa vastuutamme Afrikan tilasta. (Hän ei pyytänyt edes selfietä.)Siirtomaamenneisyys on lakaistu maan alle. Valtioille on annettu itsenäisyys ja pesty kädet niiden ongelmista samalla kun huudetaan pakolaisvyöryä.

Myöhemmin Haavisto puhui tavanneensa Raahessa, Torniossa tai jossain vastaavassa pienessä kaupungissa suunnilleen samanikäisen pojan, joka oli halunnut jutella hänelle Thomas Pikettyn Pääoma 21. vuosisadalla –teoksesta. Ja itsekin pikkukaupungin kasvattina voin vain kuvitella, miten tärkeää se saattoi olla.

Koulun käytävillä Pikettystä puhumalla kun kenties saisi turpiinsa tai olisi vähintään hylkiö.

Todennäköisesti Pekka Haavisto hyvästeli presidenttihaaveensa lopullisesti lähtemällä ehdokkaaksi nyt. Hänelle oli varmasti ilmiselvää, mitkä hänen todelliset mahdollisuutensa olivat, vaikkei hän sitä torvaldsmaisesti töräyttänytkään.

Jo nykyilmapiirissä hän oli monille harkitsevuudessaan ja diplomaattisuudessaan ”liian setä” ja kuusi vuotta myöhemmin vielä sedämpi. En siksi usko, että hän on ehdolla enää vuonna 2024.

Asetelma oli, mikä oli. Monet muut vihreät innostuivat apuun vasta viimeisillä viikoilla, jotkut leipoivat pannukakkua silmät ristissä. Haavisto kiersi kuukausitolkulla Suomea Kittilästä Kainuuseen. Väsymättä ja väsyen.

Hän oli se ihminen, jolle saattoi jutella postkolonialismista tai Pikettystä. Joka varmasti sanoi, että nämä asiat ovat tärkeitä, hyvä hei, jatka tota. Joka tarkoitti sanojaan.

Se oli hänen lahjansa suomalaiselle demokratialle.

Julkaistu: 31.1.2018