Vares-Kantola, 300-neliöinen kaksikerroksinen puutalo Sammatissa, on aika hulppea. Pelkästään lasiveranta on kaupunkilaiskaksion kokoinen; porvarillisen salin katossa roikkuu pompöösi kristallihökötys, seinillä on muotokuvatauluja, nurkassa pianon ja flyygelin välimuoto. Loputkin huonekalut ovat kuin 1600-luvun ranskalaisen barokkiruhtinaan lukaalista. Ei varsinainen nuoren apurahakirjailijan luukku.
Kirjailija Tuomas Kyrö avaa ulko-oven. Noin 185 senttiä, tumma siilitukka, kokoparta ja pyöreät silmälasit antavat aika epäbarokkimaisen vaikutelman. Kyrö kierrättää toimittajan ja valokuvaajan ensin pihamaalla ja sitten isossa pirttikeittiössä, lasiverannalla, olohuoneessa, työhuoneessa ja toisessa työhuoneessa.
Meitä kaikkia huvittaa.
Kyrö asuu oikeastaan vieraan nurkissa. Vielä kolme vuotta sitten talo kuului mahtikirjailija Eeva Joenpellolle, joka juuri ennen kuolemaansa testamenttasi asuntonsa WSOY:n kirjailijoiden käyttöön. Nyt talossa asuu kolmevuotisella stipendillä 32-vuotias Kyrö, hänen tutkijavaimonsa Pirjo, heidän pian kolmevuotias tyttärensä Emmi sekä outo ja säikky norjalainen metsäkissa, joka haluaa periaatteessa olla ihmisten lähistöllä, mutta ei päästä likelle, kun se luimii läpi Kyrön työhuoneen.
Se ei ole aivan sattumaa, että talossa asuu juuri Tuomas Kyrö. Hänestä saattaa tulla kotimaisen kirjallisuuden seuraava iso nimi, Joenpellon kaltainen kestotähti. Viime vuonna julkaistu kolmas romaani Liitto oli jo puhdas läpisyöttö kirjallisissa piireissä. Se sai kriitikoilta lähes yksipuolista ylistystä, se valittiin ehdolle Finlandia- ja Olvi-palkinnon saajaksi. Ja sitä myytiin noin 5 000 kappaletta, mikä ei ole Suomessa ollenkaan huonosti.
Nyt Kyrö on – halusi hän sitä tai ei – ladattu odotuksilla.
Kustantajani mainosti Liiton yhteydessä, että Kyröstä on kasvamassa seuraava suuri suomalainen kertoja. Sitten toimittajat alkoivat kysellä, että miltä tuntuu olla seuraava suuri suomalainen kertoja, onko paineita”, Kyrö sanoo ja nirhaa termospullon kierrekantta auki. Kahvit juodaan työhuoneessa. Pirtissä on kyläilevä anoppi.
Menestymisen vaara Kyröllä on olemassa. Liitto on hallittu romaani, ei yhden kirjasyksyn onnenkantamoinen. Se on monitasoinen, synkkämielinen ja aika lohduton sukutarina, jossa perheen lapset kuolevat piltti-iässä, äiti tekee elämässään vain vääriä valintoja ja isä on mykkä jo valmiiksi. Sisko rakastuu ensin Adolf Hitleriin, sitten sodan jälkeen puolalaiseen mieheen, joka on selvinnyt Hitlerin keskitysleiristä. Sitten puolalainen katoaa ja siskon mielenterveys romahtaa.
Tarinasta saattaisi päätellä, että Kyröllä on itselläänkin erityisen paha olla. Mutta kirjalla on vankemmat syynsä. Hitleriin palavasti rakastuvan Anna Muskulan esikuvana Kyrö käytti omaa isotätiään, joka pääsi kättelemään Hitleriä Berliinissä vuonna 1936, kun olympialaisten avajaisissa esiintyi suomalaisten naisvoimistelijoiden ryhmä.
Edes se ei piisannut. Holokausti tuli sodan jälkeen koko maailman tietoisuuteen, mutta Hitlerin haamu seurasi Kyrön perhettä vielä 90-luvun alkuun asti: kansallissosialismista tuli Tuomaksen aate.
Tuomas Kyrö on minun sukupolveni kirjailija.
Hän kuuluu laillani 80-luvun nuoriin, jotka syntyivät 70-luvun alkupuoliskon pieniin ikäluokkiin. (Kyrö syntyi Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä vuonna 1974). Meitä hitsaavat yhteen monet asiat – pienet ja isot yhteiset kokemukset: Mansikka-Jambo ja Tshernobyl.
Ala-asteen ensimmäisellä luokalla Kyrö oli vankka kommunisti, elettiin vuotta 1981. Aate liittyi paljolti Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen, punakoneen, ykkösketjuun.
”Ihailin sitä ihan hulluna. Ei haitannut, vaikka ne vei Suomea kymmenen nolla, se oli niin kaunista ja täydellistä. Makarov, Krutov, Larionov, Fetisov ja Kasatonov. Koko perusturvallisuuteni järkkyi, kun vuosia myöhemmin kuulin, että alkoholisoitunut Krutov pelaa Ruotsin viitosdivarissa”, Kyrö sanoo.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Kyrö luki Busteria, Eduard Uspenskin lastenkirjoja, Korkeajännitystä, Okejta ja Anna-Leena Härkösen pakollisen Häräntappoaseen. (Niin kuin luki vähintään 80 prosenttia teini-ikäisistä, puolilukutaidottomista helsinkiläispojista, koska äidinkielenopettajat tuputtivat Härköstä ties mistä opetushallituksen käskystä.) Silloin elettiin Suomen historian ensimmäistä todellista nousukautta. Etelä-Suomea myöten perustettiin laskettelukeskuksia ja hirsimökkikyliä. Tosin Kyrö ei päässyt juppiaikaan oikein kiinni, sillä yksinhuoltaja-äidin perheessä ei rahalla juhlittu.
”Silloin oli ihan helvetin tärkeää, mitkä Adidakset oli… Oliko Torsionit. Minulla oli tokaluokalla tarralenkkarit ja hävetti ihan helvetisti mennä kouluun.”
Kyrön kirjoissa 80-luku tulee vastaan pieninä vinoina viitteinä, silloinkin kun hän kirjoittaa isovanhempiensa nuoruuden ajoista. Liitossa mainitaan Horst Bulau -niminen saksalainen sotilas, joka haahuili Mollojoella joskus 20-luvulla. Todellinen Bulau oli kanadalainen 80-luvun mäkihyppääjä, joka ei menestynyt arvokisoissa.
”Se on tarkoitettu alan miehille, jotka sen huomaavat. Ei ollut tarkoituskaan, että kriitikot sen ymmärtävät.”
Kyrössä on edelleen Pohjois-Helsingin perusjätkää, tolkkuihinsa tullutta nahkapäätä. Hän on kaukana vaivaannuttavista Nuoren voiman liiton runomiehistä, jotka pukeutuvat haisevaan samettitakkiin ja lausuvat tekstejään baarin nurkassa. Kyrö on sentään aikoinaan seisonut Hämeenlinnan Rinkelinmäen sikakatsomossa kannattamassa Jokereita, kun ympärillä oli pelkkiä HPK-faneja. Edelleen hän lukee mieluummin IS Veikkaajaa ja Urheilulehteä kuin Parnassoa.
”Urheilulehden artikkeli koripallon SM-finaaleista kertoo huomattavasti enemmän kulttuurista ja tämän hetken Suomesta kuin katsaus helsinkiläisen lyriikan muotokokeiluihin.”
Teini-iässä tapahtui jotain. Johtuiko se Torsioneista?
Vuonna 1989 Tuomas Kyrö otti etäisyyttä sukupolvemme suureen massaan. Hänestä tuli 14-vuotias vahvasti aatteellinen pohjoishelsinkiläinen uusnatsi. Kyrö ihaili samanaikaisesti Jari Puikkosta ja Adolf Hitleriä. Hän pukeutui Dr. Martenseihin, suomenlippupaitaan ja pilottitakkiin ja jaksoi puuskuttaa Puistolan, Tapulikaupungin ja Hämeenlinnan raiteilla puhtaan isänmaan puolesta 18-vuotiaaksi asti. Ei hän osaa sitä oikein vieläkään selittää.
”Olin hyvin tosissani jossain vaiheessa kansallissosialismin kanssa. Ajattelin, että kaikki muut tiet tuhoavat Suomen kansan ja kulttuurin. Ihan noilla sanoilla me meuhkattiin. Samaan aikaa paras opettajani oli juutalainen ja taekwondo-treeneissä meitä opettivat korealaiset. Meidän peruskoulun opettajan kasvatusperiaatteet olivat 20- ja 30-lukujen Mussolinin Italiasta, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että aika monesta luokkakaverista tuli sitten aatteen ystävä.”
Kyrö arvelee skiniytensä liittyneen myös 70-luvun vapaaseen kasvatukseen. Sukupolvemme kasvoi maailmaan, jossa sai vapaasti valita ajatukset, joilla kumota vanhempien aatemaailma.
”Myös se alan musiikki meni suojauksen läpi”, Kyrö pohtii. ”Nigger I hate your face! Täytyihän sen olla niin, jos englantilainen monialarikollinen sen c-kasetilta ilta toisensa jälkeen laulaa.”
Nyt se kaikki kuulostaa hullunkuriselta: 80-luku ja Suomen ”neekerit”? Vantaalaista skinheadia vuonna 2006 on jotenkin mahdollista tulkita, sillä ulkomaalaisten määrä Suomessa on kasvanut etenkin tietyissä kaupunginosissa. Ketä Kyrön skiniporukka mahtoi vastustaa muusta maailmasta lähes eristäytyneessä nousukauden juppimaassa?
”Sanopa muuta. Ulkomaalaisia oli Billy Carson, Tikkurilassa yksi kiinalainen suurlähettiläsperhe ja Malmilla vietnamilaisia. Sitten mutsi sai touhuistani tarpeekseen ja me muutimme Hämeenlinnaan. Mutta aatteellisuus jatkui siellä vain pienemmissä piireissä.”
”En ole ylpeä taustastani, mutta en toisaalta voita häpeällä yhtään mitään. Parempi ottaa siitä opikseen”, Kyrö sanoo. ”Ja kaikkea minkä on elänyt, voi tässä ammatissa käyttää hyväkseen.”
Sen Kyrö on nationalismin osalta tehnyt. Ei tosin vielä ensimmäisissä julkaistuissa teksteissään, jotka hän sai läpi vuonna 1997. Ne olivat salanimellä kirjoitetut viisi pornonovellia, joiden aiheena oli yhdyntä ja joista Erotiikan Maailma maksoi ”paremmin kuin Hämeen Sanomat”.
Nykyään Kyrö hankkii lisätienestejä tekemällä Hämeen Sanomiin kulttuuri- ja urheilukolumneja sekä sarjakuvaa Läskipää. Voimassa julkaistaan Kyrön Toinen luokka -strippiä ja Myrkkyyn hän piirtää Rehellinen nuori mies -strippejä.
”Pakkohan pissa- ja kakkahuumoria on jonnekin tuottaa, kun Pahkasikaakaan ei ole enää, ja vakavahenkisissä romaaneissa se taas ei oikein toimi.”
Kyrön kansallissosialistinen tausta näkyi vasta hänen romaaneissaan. Liitossa hän nosti nationalismin keskeiseksi teemaksi. Esikoisromaani Nahkatakkia (2001) kirjoittaessaan Kyrö vietti vielä kaupunkilaiselämää Töölössä.
Kirjasta tuli lakonisen humoristinen kuvaus sadan dollarin seteleillä pakatun nahkatakin matkasta pohjoishelsinkiläisestä lähiöstä olympiastadionille. Tarinaan pääsi mukaan kaksi skinheadia, jotka ostavat kuolleen kissan. Kirjaa kehuttiin. Monen kriitikon mielestä Kyrössä oli selkeitä merkkejä lahjakkuudesta.
”Tosin Putte Wilhelmssonin kritiikki Helsingin Sanomissa oli lähinnä pelkkää tuomiota. Ja pääosin ihan oikeaa. Mutta sitä en ymmärtänyt, kun Wilhelmsson kirjoitti, että olen ymmärtänyt Hannu Karpon väärin.”
”Minua ei koskettanut se kirjallisuus, mitä ikäpolveni oli kirjoittanut, se Punavuoreen ja Kallioon sijoittuva sinkkuproblematiikka”, Kyrö sanoo Vares-Kantolan ruskankeltaisella pihamaalla, kun valokuvaaja pyytää häntä poseeraamaan niin, että puiden välistä siilautuva auringonvalo osuu kasvoihin. ”En tiedä, oliko sellaista kirjallisuutta oikeasti edes niin paljon, mutta haen itselleni vihollisia. Ne motivoivat työskentelemään.”
Kyrö saa mainittua ikäpolvensa kaupunkikirjailijoista Tuomas Vimman ja Mikko Rimmisen, joista jälkimmäinen on sentään ihan pätevä sanankäyttäjä. Se vaan ei Kyröä kiinnosta, jos romaanihahmon ongelmista suurin on suodatinpaperin loppuminen. Tarvitaan vahvempia tarinoita. Sellaisia kirjoja, joita kirjoitti Kyrön tärkein kirjallinen esikuva, Paavo Rintala, ”samanaikaisesti raadollisia ja armollisia”.
”Juha Seppälä on kirkkaan ja ytimekkään kielenkäytön mestari, Philip Roth tekee puolestaan loistavia puolen sivun lauseita. Niiden välimuoto on ehkä se, mihin itse pyrin.”
Kyrö on ammattikunnassaan syrjäänvetäytyjä. Hän on vieraantunut Helsingistä, Kehä kolmosen ruuhkista ja etenkin pääkaupunkiseudun kirjailijapiireistä. Kyrö viihtyy paremmin Sammatissa, sillä jo teiniajan skiniporukoissa hän sai tarpeekseen kaikenlaisista kuppikunnista.
”Ihmettelin kustantajan bileissä, että miksi täällä on niin paljon ihmisiä, jotka eivät kuulu tänne. Sitten tajusin, että se olen minä, joka ei kuulu joukkoon. Parhaat ystäväni ovat enemmänkin rakennusalalla kuin sisällöntuotannossa.”
Hyvä on. Kyrö ei ehkä kuulu sukupolveensa kirjallisuuden kautta. Mutta on ainakin yksi asia, joka yhdistää Kyröä vaikkapa Mikko Rimmiseen ja Juha Itkoseen. Ääripoliittisella 1970-luvulla syntynyt, 90-luvulla aikuistunut sukupolvi on kirjoissaan epäpoliittinen, etenkin puoluetasolla. Kyrön yhteiskunnalliset vaatimuksetkin tiivistyvät muutamaan lauseeseen: ”Kaupoissa pitäisi olla lihatiskit. Mikä on sellainen yhteiskunta, jossa on tyhjiöpakattua lihaa ja helvetinmoisia käytäviä marketeissa ympäri Vantaata”, Kyrö sanoo. ”Kannatan myös raitiovaunuja, ydinvoimaa, yksityisyritteliäisyyttä ja korkeita veroja. Asialliset hommat pitää yhteiskunnassa hoitaa.”
Raitiovaunut (vihr), ydinvoima (kesk), yksityisyritteliäisyys (kok) ja korkeat verot (vas). Sukupolvellamme on yhteinen ongelma: kun mikään aate ei kelpaa, otetaan lisukkeet eri puolueista kuin kebab-pizzerian seisovasta takeaway-pöydästä. Ei ole tehdastyöläisten vasemmistoa, maalaistollojen keskustaa ja omistajaluokan oikeistoa.
On vain oma valinta neljällä täytteellä.
Ei ole ihme, että politiikalla, etenkin talouspolitiikalla, on huono kaiku. Kyrön sukupolven merkittävin yhteinen kokemus oli 90-luvun alun Suuri Lama; työttömyys osui joka ikisen suomalaisen tuttavapiiriin. Siihen juhlaan pääsi Kyrökin osalliseksi, kun yksinhuoltajaäiti muutti natsipoikansa kanssa Pohjois-Helsingistä Hämeenlinnaan ja joutui ”täydelliseen kahden asunnon loukkuun”.
Adidas Torsionit pysyivät kaupan hyllyllä.
Jotain jäi lama-ajastakin käteen. Syrjäytyminen tuotti hienoja kirjallisia hahmoja – myös Kyrölle. Hänen toisessa romaanissaan Tilkassa (2003) esiintyvän sekavan korsolaisen huumekauppiaan, Ahosen, esikuvana Kyrö käytti erästä sekavaa korsolaista huumekauppiasta, johon hän tutustui armeijan sairaalan psykiatrisella osastolla vuonna 1996: ”Se oli ihan parhaita tyyppejä, joita olen tavannut.”
Tilkka oli Kyrön uralla iso laadullinen hyppy Nahkatakin koleasta poikahuumorista, jossa ihmisten välisiä suhteita käsiteltiin lähinnä nyrkkitappeluiden muodossa. Sotilassairaalan psykiatrisen osaston samassa huoneessa ovat Ahosen lisäksi Lapin sotaharjoituksissa kuulonsa, puhekykynsä ja lähimuistinsa kadottanut Kuula (jossa on Kyrön mukaan aika paljon häntä itseään) sekä eläkeikäinen patologinen valehtelija Takala (jossa on ainakin Paavo Nurmea ja Tahko Pihkalaa). Kolmeenpekkaan rouhitaan sotilassairaalan vahvoja psyykepillereitä, ja loput myydään katukaupassa.
Kyrö itse jaksoi lusia Parolannummen panssariprikaatissa simputettavana kuukauden, kunnes hänet passitettiin astmakokeisiin Tilkkaan. Lopulta diagnoosi oli ahdistuksena ilmenevä sopeutumishäiriö.
”Siellä oli todella surullisia tapauksia. Tilkan psykiatrinen osasto oli paikka, jossa Trainspotting kohtaa Kahdeksan surmanluotia. En ollut ikinä tutustunut mietoihin huumeisiin niin kuin tuvassa kolme. Ne, jotka olivat kiireellisimmässä rahantarpeessa, myivät varuskuntasairaalasta saadut huumeet sitten katukaupassa”, Kyrö kertoo.
Armeijan käyneenä kolmikymppisenä tietää, mistä Kyrö puhuu. Myös Uudenmaan jääkäripataljoona lamavuonna 1993 oli pysäyttävä paraati ikäpolvemme eteläsuomalaisista nuorista miehistä: Itä-Helsingin lähiöiden pirinisteistä, nastolalaisissa ja hollolalaisissa tynnyreissä kasvaneista pölvästeistä, Espoon avohoitotapauksista, Tuusulan lupaavimmista vaimonhakkaajista.
”Armeija on viimeinen laitosvaihe peruskoulun ja lukion jälkeen. Siellä oli sängyissä ne siniruutuiset lakanat. Muistan, että päiväkodissa oli ihan samanlaiset, mutta punaruutuiset. Olihan siellä jätkiä, jotka eivät olleet koskaan olleet päivääkään ilman äitiä, eivätkä osanneet pedata sänkyä”, Kyrö sanoo.
”Tilkkaa pitäisi myydä sotilaskodeissa.”
Juuri nyt Kyrö kirjoittaa Sammatin työhuoneessaan auki 80-lukua. Schimanskin, Mihail Gorbatšovin, Live Aidin, kasinotalouden, Juha Valjakkalan, Kolmoskanavan, Rubikin kuution, Tšernobylin, Tapani Ripatin ja Oil Panicin unohtumatonta aikakautta. Romaani, jonka yhtenä työnimenä on Me, julkaistaan syksyllä 2007, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan.
Aika usein suunnitelmat kuitenkin muuttuvat. Keväällä 2006 Kyrö oli jo aloittamassa uutta kirjaa satavuotiaasta vanhuksesta, joka käy läpi elämäänsä. Tarkoitus oli käsitellä esimerkiksi vuoden 1918 sisällissotaa.
”Sitten luin WSOY:n listoilta, että Tervon uudessa kirjassa on 106-vuotias päähenkilö, joka käy elämäänsä läpi. Ja sitten Kjäll Westö kirjoitti vuoden 1918 tapahtumista, ja Arto Paasilinna”, Kyrö toteaa.
Kun edellisvuosina sisällissotaa olivat käsitelleet lisäksi ainakin Asko Sahlberg ja Leena Lander, Kyrö vaihtoi aikakautta. Liika oli liikaa. Nyt hän istuu päivittäin työhuoneessaan ja kirjoittaa romaania tutusta maaperästä, kahdesta ja puolesta vuosikymmenestä, jotka sukupolvemme tuntee kokemusperäisesti: ”Tällä hetkellä kirja alkaa siitä, kun 12-vuotias tyttö katsoo tv:stä Fame-sarjaa.”
Voi olla uhkarohkeaa veikata, että Kyrö on seuraava merkittävä suomalainen kirjailija. Tehtävään on tarjolla muitakin hyviä kandidaatteja. Sen sijaan on helppo sanoa, että ainakin Kyrö erottuu suurimmasta osasta sukupolvensa kirjoittajista kuin uusnatsi helluntailaisten herätysjuhlilla. Kustantamot tuputtavat syksy toisensa perään julkkisten lahjatonta itsepiehtarointia, joka on kadottanut kirjalliset arvonsa jo matkalla painotalosta tavaratalon ale-looraan.
Kyrön kohdalla toivoisi, että kirjat eivät päädy Anttilan hautausmaalle. Hänen kirjoissaan ei ole kyse huikeasta lahjakkuudesta, poikkeuksellisesta inspiraatiosta tai lööppijulkisuudesta, vaan raa’asta istumatyöstä. Liitosta Kyrö kirjoitti ensin 200-sivuisen käsikirjoituksen, jonka kustantaja hylkäsi, tietäen tämän pystyvän parempaankin. Sitten Kyrö kirjoitti osittain sen pohjalle 600-sivuisen tekstin, jonka hän kirjoitti uudestaan – tasan kaksikymmentäseitsemän kertaa.
Sitten siinä oli 356-sivuinen Liitto, joka toi helposti lukijalle tipan linssiin.
”Siinä meinasi mennä henki ja terveys, kun kirjoitin yli kymmentuntisia työpäiviä seitsemän päivää viikossa”, Kyrö sanoo. ”Kun Nahkatakissa ja Tilkassa yritin naurattaa, Liitossa yritin saada ihmiset itkemään. Yksi puoli minusta sanoi, että tämä on ihan perseestä, ei kaikkia kirjan lapsia voi tappaa, eihän niin voi tehdä. Toinen puoli sanoi, että on pakko.”
