Apu

Entinen Yleisradion pääjohtaja Sakari Kiuru on paljon nähnyt rauhan mies

Entinen Yleisradion pääjohtaja Sakari Kiuru on paljon nähnyt rauhan mies

Talvisodan sytyttyä ihmettelin, miten suuri maa voi hyökätä pieneen maahan. Tarkkailimme puukiväärien kanssa vihollisen lentokoneita. Silloin minusta tuli rauhan mies.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Synnyin pienviljelijä­perheeseen, aivan Kauha­joen varrelle Etelä-Pohjanmaalla. Siitä oli lapsuudessani hyötyä. Joessa opin uimaan jo varhain, ja joesta saimme kavereiden kanssa jokirapuja, joita riitti jopa myyntiin kirkonkylän torilla. Niin ansaitsin ensimmäiset taskurahani. Lapsuuden elinpiirini oli virikkeellinen. Kotimme pihalla oli kaivo, jonka putkesta virtasi vettä jatkuvana purona. Rakensin puroon oman vesimyllyn. Kotiin tuli Ilkka-sanomalehti. Opin lukemaan siitä otsikot ja pian myös tekstiä. Kun kyläämme tuli kiertokoulu, ihmettelin, miksi siellä piti tavata. Siitä oli se hyöty, että osasin tavuttaa sanat oikein mennessäni kansakouluun. Kun pienviljely ei kannattanut, vanhempani perustivat kaupan Jalasjärven kirkonkylään. Kymmenvuotiaalle siirtyminen sivukylästä kirkonkylän rientoihin oli suuri muutos. Talvisodan sytyttyä ihmettelin, miten suuri maa voi hyökätä pieneen maahan. Siitä virisi kiinnostukseni yhteiskunnallisiin asioihin. Kaveriporukan kanssa perustimme jopa oman oravakomppanian. Tarkkailimme puukiväärien kanssa vihollisen lentokoneita. Silloin minusta tuli rauhan mies. Perheidyllistä jouduin luopumaan jo 12-vuotiaana, kun siirryin Seinäjoen yhteislyseoon. Lyseo oli siirretty Seinäjoelle Sortavalasta, ja vaikka se oli tyttölyseo, siellä oli myös poikia. Tunsin koti-ikävää, ja lomat vietin Jalasjärvellä. Olin töissä vanhempieni kaupassa ja huoltoasemalla. Silloin sain ajaa ensimmäisen kerran autoa ja sota-aikana virallisella luvalla traktoria. Ajan vieläkin autoa lähes päivittäin. Armeija-aikanani koin, millaista on huono johtaminen. Tajusin, että huutamalla ei saa mitään aikaan. Kauhavan lentosotakoulun postiljoonina sain lukea kaikki päivälehdet. Vertailin eritoten pakinoitsijoita, ja Suomen Sosialidemokraatin Mustamaalari teki minuun syvän vaikutuksen. Hänen merkityksensä oli todella suuri. Tultuani Helsinkiin opiskelemaan valtiotieteitä liityin sosialidemokraattiseen puolueeseen. Norjalaisen vaimoni Reidunn Bergerin tapasin kansainvälisessä työväen sivistysliittojen seminaarissa Oslossa. Se oli sitten menoa. Olimme naimisissa 56 vuotta. Reidunn oli viisas nainen, ja minä olin hyvä kuuntelija. Meillä oli oikea rakkausavioliitto. Olin omaishoitaja hänen viisi viimeistä vuottaan. Perheemme raskain kokemus oli 23-vuo­tiaan poikamme itsemurha. Hän sairasti maanis-depressiivisyyttä. Teimme vaimoni kanssa surutyötä kirjoittamalla hänestä kirjan Kaarnalaiva. Se auttoi meitä ja muitakin. Meitä kutsuttiin puhumaan kokemuksestamme. Kohtalotovereiden kanssa perustimme myös Surunauhaliiton. Yhdistys antaa vertaistukea muille saman kokeneille. Pitkän iän saavuttaneet elävät vanhuuden monta vaihetta. Ensin on eläkkeelle siirtyminen, ja se voi olla monelle vaikeaa. Minä siirryin eläkkeelle, en joutunut. Ikääntyessä on hyväksi pitää yhteyttä vanhoihin ystäviin. Kiirettä pitää kuitenkin välttää. Pidän yhä päiväkirjaa, ja olen kirjoittanut eläkkeellä monta kirjaa. Ehkä kirjoitan vielä ainakin yhden kirjan.

Teksti Juha Heiskanen, kuva Martti Kainulainen / Lehtikuva

Julkaistu: 20.10.2017