Image

Entä jos vahvojen ja itsenäisten naisten rinnalla kasvaa mielenkiintoisempia miehiä?



Entä jos vahvojen ja itsenäisten naisten rinnalla kasvaa mielenkiintoisempia miehiä?

Kolumni | Jos miehellä on suhteessaan vaikeaa, se johtuu ihmisyydestä, kirjoittaa Riku Korhonen.
Teksti Riku Korhonen

Vuosi käynnistyi piinallisesti. Hiljaa kärsivän suomalaisen miehen mytologinen rakennelma oli romahtaa heti alkuviikoilla. Kansakunta seurasi tilannetta kuin presidentti Kallion uupuneita radiopuheita talvisodan aikana tai huhtikuun 1986 tv-uutisia Tšernobylistä. Nytkö se hajoaa?

”Parisuhteissa mies ei päätä juuri mistään.” Vähättelyä, pilkkaa, kiusaamista. Verkkokeskusteluissa miehet kirjoittivat viiltäviä kuvauksia suhdehelveteistä. Lukiessa oli pakko miettiä: ”Mitä jos suljet läppärin ja kerrot tunteista vaimolle ja sanot, ettei käy?”

Jos nykymies etsii sukupuolipoliittisesti säyseää naista, on helpointa lukea Topeliusta: Ainoastaan jumalanpelko, kainous ja hiljaiset, kotoiset avut tekevät Suomen neidon kotinsa aarteeksi ja synnyinmaansa arvolliseksi tyttäreksi.

Maamme kirja ilmestyi 1875, keskellä vireää kansallista heräämistä. Pikkukaupunki Helsinki kasvoi, elinkeinovapaus lisääntyi ja ensimmäiset naiset pääsivät yliopistoon. Maassa elettiin laajalti vielä esimoderneissa oloissa. Naisen elinajanodote oli 43, miehen 40 vuotta.

Aika tuotti arkkityyppisen kuvan: syrjäseudun kaskiraadannan varhain käppyröittämä rohdinmekkoinen kansankalle seisoo nälkään, lapsivuoteeseen tai lavantautiin kuolleen vaimon haudalla, kasvot kohti tinanväristä taivasta, ja esittää mykän kysymyksen: ”Miksi, Jumala?”

Arkkityyppi vuodelta 2016: uusinta viestintätekniikkaa käyttävä koulutettu kansankalle tuhlaa miehuutensa parasta aikaa kirjoittamalla verkkoon antifeministisiä julistuksia naispettymyksistä ja vihansekaista pseudososiologiaa nykynaisista miesresurssien loisina ja toistelee MGTOW-lyhennettä (men going their own ways) kuin pelastavaa mantraa.

Osaan tuntea myötätuntoa suhteissa kärsiviä kohtaan, ja on liian yleistä puhua miesten emotionaalisista tarpeista huvittuneesti tai pilkallisesti. Mutta naisten työläiden tasa-arvopyrkimysten syyttäminen joidenkin lähisuhteessa lannistuvien miesten pahasta olosta on mielipuolista.

Onko mahdoton ajatella, että vahvojen ja itsenäisten naisten kanssa miehetkin saavat kasvaa mielenkiintoisemmiksi?

Topelius valehteli. Maan arvolliset tyttäret osaavat hankalina olla hirveitä vittupäitä, aggressiivisia ja pahoja suustaan. Se ei johdu naiseudesta tai feminismistä, vaan siitä, että naiset jakavat miesten kanssa ihmiseksi syntymisen oikut.

Ihmisyys on ohimenevä, yleensä hyvänlaatuinen käytöshäiriö, joka loppuu rauhalliseen makuuasentoon. Joskus sosiaalinen harmonia rakoilee infantiileista syistä, ja vallan tasapainoa haetaan mittelemällä voimia. Sitä varten on kehittynyt neuvottelu- ja riitelyelin nimeltä suu.

Tutustuin miehiseen aggressioon jo lapsena, ja sen suoraviivaisuutta on helppo ymmärtää. Naisten aggressio on jäänyt minulle hahmottomammaksi, ja ehkä siksi naisten pimeä puoli tuntuu niin kiinnostavalta. Jotkut älykkäät ja analyyttiset naisetkin tuntuvat ymmärtävän sitä huonosti, tuskin myöntävät sen olemassaoloa, koska niin moni myytti sanoo, ettei sitä ole.

Olen lukemattomia kertoja kokenut tai nähnyt tilanteen, jossa nainen alkaa haastaa miestä, vaikkei välitöntä syytä ole. Kun olen kysynyt, minulle on vastattu, että se on eräänlaista miehen turvallisen jämäkkyyden puolieroottista testaamista. Olen noita hetkiä varten opetellut järkkymätöntä auktoriteettia uhkuvan patriarkaatti-ilmeen. Viesti on simppeli: nyt riitti.

Ja kun itse sekoilen, luotan matriarkaatin laittavan minut aisoihin. Kun rajat on työläällä yhteisvastuulla piirretty, niihin mahtuvat melko sopuisasti molemmat. ■

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, jonka mielestä on pelkurimaista selittää miesten ahdasta kotireviiriä sillä, että naiset ovat ottaneet kodin ulkopuolelta lisää tilaa. 

Julkaistu: 2.3.2016