Ensin tulet hakatuksi nyrkillä ja nuijalla – ja lopuksi saat halauksen: tätä on keskiaikainen täyskontaktilaji buhurt

Pohjois-Unkarissa Visegrádin keskiaikaisen palatsin pihalla on tuskainen helle, kun täyshaarniskaan pukeutuneet ottelijat hakkaavat toisiaan miekoilla ja kirveillä. Tavoitteena on saada vastustaja maahan lyömällä, potkimalla, vääntämällä, tönäisemällä tai vaikka kamppaamalla.

Istun katsomossa mahdollisimman varjoisessa nurkassa ja katson, kuinka 12-henkiset joukkueet paiskovat toisiaan. Kulutan vettä ja aurinkovoidetta enemmän kuin keskiverto hämäläiskylä, vaikka ylläni on vain kevyt pellavamekko.

Kökötän Unkarin helteessä, koska olen tullut katsomaan buhurtin MM-kisoja. Kyseessä on täyskontaktilaji, jossa otellaan autenttisissa haarniskoissa.

En ymmärrä, miten ottelijat jaksavat. Heillä on yllään historiallisia pehmusteita ja panssareita 30–50 kilon verran. Niiden kanssa on rynnättävä, kampattava, hakattava ja potkittava.

Mitä tyttäreni tekevät täällä?

Minulla on hyvä syy istua hikisessä katsomossa. Haluan ymmärtää, mihin lajiin aikuiset tyttäreni ovat hurahtaneet. He eivät tosin ole ottelijoita, vaan esikoinen on kansallisen tason tuomari eli regional marshal ja kuopus on tuomariharjoittelija eli trainee.

En aio tietenkään haastatella lapsiani, koska se olisi idioottia. Yritän pysyä heistä kaukana, mutta he pitävät luonani välipalavarastoa ja käyvät armeliaasti kertomassa äidilleen kuulumisia. Lisäksi käyn välillä täyttämässä heidän vesipullojaan ja tuputan aurinkorasvaa, aivan kuin he olisivat yhä viisivuotiaita.

Tavoitteenani on selvittää, mikä buhurtissa kiehtoo. Onko se fyysisyys tai historiallisuus? Yhteisö ja matkustaminen? Kietoutuuko tähän kokonainen elämäntapa tai jopa elämänkaari romanssista perhebuhurtiin ja eläkeläismatseihin?

Hyvin nopeasti käy ilmi, että kenelläkään ei ole aikaa pitkiin haastateluihin. Aina on alkamassa seuraava ottelu, ruokatauko, joukkuepalaveri tai kapteenien kokous. Tyydyn keräämään kaikilta lyhyitä kommentteja.

Aloitan selvittämällä tuomareiden roolia.

Yksi MM-kisojen knight marshaleista eli päätuomareista on ranskalainen Lorelei Thiefin. Hän on aloittanut regional-tason tuomarina vuonna 2017.

Mutta miten tällaisen marginaalilajin tuomariksi oikein päätyy?

– Eräs ystäväni hurahti buhurtiin vuonna 2016. Hän ei puhunut mistään muusta kuin buhurtista, buhurtista ja buhurtista, Lorelei kertoo. – Kuinka mahtavaa buhurt on ja kuinka minunkin pitäisi mennä kokeilemaan lajia.

– Se jankkaaminen alkoi vituttaa – pissed me off – niin paljon, että lopulta oli pakko mennä kisoihin katsomaan mistä on kyse, Lorelei nauraa. – Sille tielle jäin, ja seuraavaan turnaukseen lupauduin jo aputuomariksi.

Ehkäpä omat lapsenikin aikovat tuomaroida yhtä pitkään. Se tarkoittaa maailmalla kiertämistä monta kertaa vuodessa, aina kun paikalle tarvitaan tuomareita. Mutta mikä saa Lorelein jatkamaan vuodesta toiseen?

– Uudet tilanteet. Tulen paremmaksi tuomariksi jokaisessa turnauksessa. Kerään jatkuvasti havaintoja tekniikoista ja tapahtumista ja samalla opin tulemaan toimeen uusissa ottelutilanteissa.

– Olen tehnyt tätä kohta kymmenen vuotta, ja opin yhä uutta joka kisassa.

Seuraan listin eli ison puisen otteluaitauksen ulkopuolelta Lorelein toimintaa. Hän näyttää antavan lyhyitä käskyjä, ja hänen eleensä ovat jämäkät. Kulmat ovat keskittyneesti kurtussa. Hänen yllään on kelta-musta asu, josta tunnistaa päätuomarit.

Käytännössä tuomarin on korotettava usein ääntään, sillä ottelijat eivät kuule kypärän sisään tavallista puhevoimakkuutta. Lisäksi isoissa joukkuesarjoissa miekat ja haarniskat tuottavat melkoista meteliä. Niinpä viestintään tarvitaan kuuluva ääni, kirkas keltainen tuomariväritys ja pitkävartiset liput, joita työnnetään tarvittaessa ottelijoiden silmikon eteen.

Buhurt-ottelija pysähtyy automaattisesti, kun hän näkee keltaista. Se on merkki siitä, että ottelu on joko päättynyt tai keskeytynyt esimerkiksi loukkaantumisen tai sääntörikkomuksen vuoksi.

Ehdotan katsomossa, että keltaisen värin käyttäminen voi olla strateginen peliliike myös kotona. Kiista pyykkivuorosta loppuisi lyhyeen, kun buhurt-ottelijan kasvojen eteen nostaa keltaisen lipun.

Ehdotukseni saa kannatusta, mutta en ole varma, pätevöidynkö tällä vielä parisuhdeneuvojaksi.

“Opettele ulkoa monikymmensivuinen englanninkielinen sääntökokoelma.”

Tuomarointi on ammattimaista, vaikka siitä ei palkkaa tulekaan. Joskus tosin saattaa saada pieniä kulukorvauksia lennoista.

Nykyään kun laji on kehittynyt, tuomariksi tullaan tarkasti määritellyssä tahdissa. Lorelei kertoo, miten kuopukseni voi pätevöityä harjoittelijasta regionaliksi.

– Opettele ensin säännöt ulkoa. Sitten osallistu kolmeen kansainväliseen turnaukseen international-tason tuomareiden ohjauksessa. Jos kaikki menee hyvin ja kokeneet tuomarit antavat luvan jatkaa, osallistut vielä lyhyeen tenttiin.

Kuopuksella on siis edessään vielä yksi kansainvälinen turnaus, jotta eteneminen regionaliksi on mahdollista. Sen ehtii ehkä ottaa ensi keväälle ylioppilaskirjoitusten lomaan.

Sääntövihkoja olenkin jo nähnyt lasteni käsissä. Ne ovat monikymmensivuisia englanninkielisiä dokumentteja, jotka tuomarin pitää osata ulkoa. Jokaiselle yksilö- ja joukkuelajille on omat sääntönsä, ja välillä niihin tulee muutoksia, jotka pitää omaksua seuraavaan turnaukseen mennessä.

Jos on onnistunut tentissä ja kansainvälisten kisojen treenituomaroinnissa, saa lopuksi sertifikaatin regional-tasosta. Esikoinen sai omansa viime vuoden lokakuussa, joten tässä heinäkuisessa Unkarin-tapahtumassa hän pyrkii saavuttamaan conference-tason.

Conference tarkoittaa maanosatason kisojen tuomariutta. Jos esikoinen etenee sille tasolle, hän saa jatkossa toimia knight marshalina eli päätuomarina eurooppalaisissa kisoissa.

Conference-tasolta voi vielä jatkaa international-tasolle, jossa Lorelei ja muut päätuomarit jo ovat. Kunhan kansainvälinen pätevyys on saatu, on lupa kouluttaa uusia regional-tuomareita. Näin laji kasvaa vähitellen.

Naisia, miehiä, yksilöitä, joukkueita, perheitä

Buhurtissa on useita sarjoja: naisille, miehille, yksilöille ja joukkueille. Lisäksi osa yksilölajeista on määritelty käytettävän aseen mukaan.

Sukupuolikategoriat on määritelty niin, että lajiin voivat osallistua myös trans- ja muunsukupuoliset. Kisasarjoja on tarvittaessa kolme, mikä mahdollistaa kaikkien osallistumisen.

On miesten sarja, naisten sarja sekä naisten avoin sarja. Transmiehet voivat osallistua miesten sarjaan ja transnaiset naisten avointen sarjaan. Sen sijaan tavallinen naisten sarja on rajattu vain biologisille naisille loukkaantumisriskin vuoksi.

Kysyn kisojen pääsihteeriltä Mary Georgelta ottelijoiden sukupuolijakaumasta. Paljonko turnauksessa on eri sukupuolten edustajia?

– Naisten ja miesten suhdeluku on täällä ehkä 40–60 tai 30–70. Kisaan on rekisteröitynyt ottelijoita yhteensä 730.

Tällä kertaa tarjolla ei ole naisten avointa sarjaa, koska siihen ei ilmoittautunut tarpeeksi väkeä. Kyse on marginaalilajista, joten usein on vaikea saada kategorioita täyteen, olipa kyse sukupuolista, painoluokista, yksilölajeista tai 30 hengen joukkueista.

Kiinnitän huomiota siihen, että myös Maryn puoliso Daniel eli Danny ja 13-vuotias tytär Isabella ovat mukana turnauksen järjestelyissä.

– Olemme täällä tietenkin perheenä, Mary nauraa. – Tapahtuman järjestämiseen tarvitaan satoja vapaaehtoisia.

Myös 13-vuotiaasta talkoolaisesta on hyötyä, varsinkin jos on niin tehokas tapaus kuin Isabella. Hän kulkee tottuneesti tapahtuman väkijoukossa ja hoitaa erilaisia juoksevia tehtäviä.

Käy ilmi, että Mary ja Danny ovat yhdessä kouluttaneet useimmat Iso-Britannian tuomarit, ja tietenkin myös tytär on otettu mukaan järjestämään buhurt-turnausta.

Buhurtin yksilölajit ovat kaksintaisteluita, joiden aseistus on määritelty ennalta. On pitkämiekkaa eli kahden käden miekkaa, ja on erilaisia miekan ja kilven yhdistelmiä.

Näissä yksilölajeissa ei painita eikä potkita, vaan vain miekan terällä tehdyt lyönnit lasketaan. Erän kesto on yksi minuutti, ja siinä ajassa täytyy kerätä mahdollisimman monta pistettä. Jos lajina on miekka ja buckler eli lautasen kokoinen metallikilpi, siinä otellaan viiteen pisteeseen asti.

Vaikein yksilölaji on outrance, joka on hieman näyttävämpi kategoria. Siinä pisteitä kerätään potkuista, iskuista, lyönneistä ja kaadoista. Ase on vapaavalintainen, mutta tyypillisesti ottelijalla on yhden käden miekka tai kirves. Outrancessa on painoluokat höyhensarjasta ultraraskaaseen sarjaan.

Turnaus ei olisi turnaus ilman joukkuelajeja. Kaksintaisteluita on kiinnostava katsoa, mutta yleisöystävällisempiä ovat joukkuematsit. Niissä tapahtuu enemmän, ja jopa kaltaiseni maallikko osaa seurata, kumpi joukkue on voitolla.

Joukkuelajeissa ideana on kaataa vastustajat maahan yksitellen, jolloin he ovat pois pelistä. Tällöin ottelijasta tulee “ruumis”, koska hän on joko kellahtanut tantereeseen tai joutunut nojaamaan maahan kolmannella tukipisteellä – siis vaikkapa polvella, kädellä tai kilvellä.

Muiden kilpailijoiden täytyy varoa kentällä makaavia ruumiita, ettei heihin kompastu. Pois pudonneet eivät nimittäin lähde ottelualueelta mihinkään, vaan he jäävät maahan makaamaan kuten taistelukentällä ainakin.

Kun siis ottelija kaatuu, hän joutuu jäämään maahan köllöttelemään haarniskassaan. Rintapanssarin liikkeestä näkee, kuinka ottelija huohottaa. Hän ei saa juotavaa eikä hän voi riisua varusteitaan, ennen kuin sekasortoinen taistelu eli mayhem tai melee päättyy.

Raadot radalla ovat ikään kuin muuttuneet maaksi. Heihinkään ei saa nojata, tai joutuu pois pelistä.

Olen katsomosta huomannut, että ruumiisiin kompastuu helposti varsinkin silloin, kun on meneillään 30 vastaan 30 -ottelutyyppi. Niinpä joskus urheilijan tulee tehtyä ikään kuin oma maali, kun hän peruuttaa, hojaantuu ruumiin päälle ja joutuu itsekin pois pelistä.

Silloin elekieli kertoo syvästä sapetuksesta. Kilpailija lyö turhautuneena maata haarniskoidulla nyrkillä tai heittää kypäröityä päätään taaksepäin. Täysin turha kuolema, kun olisi voinut jäädä kentälle auttamaan omaa joukkuetta.

Isoimmissa turnauksissa voidaan nähdä jopa 100 vs. 100 -näytösottelu, jossa valtavat joukkueet ottavat mittaa toisistaan. Tällöin tiimit on koottu useammasta maasta, koska yksikään maa ei saa kokoon yli sataa henkeä omin päin.

Unkarissa ei ole tarjolla aivan niin suurta matsia. Tässä turnauksessa on sarjat miesten 5-, 12- ja 30-henkisille joukkueille ja naisten 5- ja 12-henkisille joukkueille. Kaikista maista ei saada isoja joukkueita, joten Suomi osallistuu 30 vs. 30 -sarjassa Saksan tiimiin yhdessä Israelin ja Unkarin kanssa.

Sekajoukkueilla on tietenkin vaikea voittaa, koska jäsenet eivät tunne toistensa tekniikoita ja vahvuuksia, eikä yhteistä kieltäkään aina ole. Siksi 30 vs. 30 -lajiin osallistutaan lähinnä hauskuuden vuoksi.

Sarjan voittaa tyypillisesti iso buhurt-maa, kuten Iso-Britannia, Yhdysvallat tai Ranska, jotka saavat koottua yli 30-henkisen tiimin varamiehineen omasta takaa.

“Isä näytti, kuinka venäläiset lyö toisiaan kirveellä päähän.”

Lajina buhurt on kovatasoista urheilua. Kyse ei ole mistään roolileikistä, jossa oltais niinku rosvoo ja ritarii tai että lyönnit ja ottelutulokset olisivat etukäteen sovittuja. Sen sijaan Buhurt International on iso kansainvälinen liiga, jonka kisojen mitalit ovat tavoiteltuja ja haluttuja.

Ja koska laji otetaan tosissaan, siinä myös tehdään valituksia, jos tuomarin ratkaisuun ei olla tyytyväisiä. Välillä käydään katsomassa videolta, miten tilanne oikein meni ja kuka löi ketä, mihin ja millä.

Jotta lajissa pärjää, on harjoiteltava. Lajiin kuuluvat säännölliset viikkotreenit, kuntoharjoittelut, harjoitusottelut ja tekniikkatreenit. On kansallisia kisoja ja seurojen yhteistreenejä.

Viikonlopun aikana Suomi saa kisoissa kaksi hopeaa, tosin ei tällä kertaa joukkuesarjoissa vaan yksilölajeissa. Medieval Combat Sport Satakunnan Joonas Lammasniemi voittaa hopeaa outrancen miesten ultraraskaassa sarjassa.

Lisäksi Hämeenlinnassa toimivan Tavastia Armigerin puheenjohtaja Tinja Sarkanen nappaa hopeaa outrancen naisten keskisarjassa.

Kaksi MM-hopeaa on kova juttu, vaikka joukkueiden heikohko menestys harmittaa kaikkia. Sekä naisten että miesten joukkueessa on sattunut loukkaantumisia, joten kehään jouduttiin lähtemään hieman vajaalla miehityksellä.

Lisäksi pitää muistaa, että harrastus on omakustanteinen. Kaikki eivät aina pääse kisaamaan ulkomaille, koska lentoihin, ruokiin, siirtymiin ja hotelleihin menee helposti tonni tai pari. Niinpä koskaan ei ole saatavilla koko rosteria, jolle buhurt-tapahtuma ulkomailla olisi se ensisijainen tai edes mahdollinen vaihtoehto.

Sponsoreille olisi siis käyttöä, mutta laji on marginaalinen. Sitä ei televisioida eikä yleisöä ole edes niin paljoa kuin mahtuu Rinkelinmäen jäähalliin. Niinpä sponsorin mainokset eivät kovin laajalle näkyisi.

Kysyn Tinjalta, mikä auttaisi lajia kasvamaan.

– Ensinnäkin tuomareiden kouluttaminen on tosi tärkeää. Jos ei ole tarpeeksi kokeneita tuomareita, ei otteluita pystytä järjestämään, Tinja muistuttaa.

– Toisekseen me tarvittaisiin jokin medieval-tv-sarja, joka houkuttelisi ihmisiä lajin pariin, Tinja nauraa.

Tinjan mukaan kun Vikings-sarja oli suosionsa huipulla, se innosti väkeä lajin pariin. Ihmisiä ei haitannut, että buhurt edustaa keskiaikaa, ei viikinkiaikaa.

Miten Tinja itse päätyi tähän lajiin? Houkuttiko häntäkin Vikings-sarja?

– Isäni näytti minulle kesällä 2016 löytämänsä Youtube-videon, jossa venäläiset buhurttaajat hakkaavat toisiaan kirveellä päähän. Ajattelin että homma näyttää niin väkivaltaiselta, että se ei voi oikeasti sattua kovin paljoa, koska muuten he eivät tekisi sitä harrastuksena. Eli lajia voisi itsekin kokeilla.

Tinja meni starttileirille miehensä Antti Tarkkalan kanssa syksyllä 2016, ja molemmat hurahtivat lajiin välittömästi.

– Tapasin leirillä Suomen joukkueen kapteenin Roosa Järvisen. Hän sanoi minulle silloin, että “tervetuloa ensi kesänä Suomen naisten MM-joukkueeseen”. Ajattelin että se vittuilee mulle.

Mutta kyse ei ollut mistään kettuilusta. Roosa tunnisti lahjakkuuden, ja seuraavana vuonna Tinja jo edusti Suomea MM-kisoissa.

Penteleen lainasanat – ettekö te tunnista hilparia?

Knight marshal. Conference. Regional. Outrance. Kirjoitan termejä ylös vihkoon.

Buhurt on kansainvälinen laji, joten sen pääkieli on englanti. Lisäksi moni termi on peräisin keskiajalta, eikä se enää ole kenenkään arkikäytössä. Niinpä vain harvoille sanoille on olemassa vakiintuneet suomennokset. Kyselen katsomossa jatkuvasti sanaselityksiä Suomen joukkueelta.

Sabatonit ovat kengän päällä olevat metallisuojat, jotka pitävät jalkaterän ehjänä. Yritän vitsailla, että Sabatonilla on myös hyvää musiikkia, mutta asiantuntemukseni ei herätä erityistä vastakaikua.

Tabardi on suorakaiteen muotoinen vaate, jonka keskellä on aukko päätä varten. Tabardissa on joukkueen värit, ja se heitetään panssarin päälle erottamaan ottelijat toisistaan. Kangas sidotaan kiinni vyöllä.

Gambeson eli gambe on topattu takki, jota käytetään pehmusteena haarniskan alla. Alun perin gambesonit ovat olleet paksua pellavaa tai villaa, ja täytteenä on ollut lumppua tai hevosenjouhia.

Yritän keksiä buhurtin erikoisille termeille järkeviä suomennoksia ilman että tekisin liikaa hallaa lajin vakiintuneelle sanastolle. Hoksaamme yhdessä muiden suomalaisten kanssa, että painoluokkien suomennokset löytyvät varmasti nyrkkeilyn puolelta.

Sovimme että middle weight on keskisarja ja ultra heavy weight ultraraskas sarja. Painoluokkia käytetään vain outrancessa.

Outrancelle on turha yrittää keksiä suomennosta, koska kukaan lajin harrastaja ei ymmärtäisi käännöstäni. Selvitän googlaamalla, että outrance on vanha ranskankielinen termi, joka tarkoittaa “kuolemaan asti”. Outrance on siis alun perin ollut kaksintaistelun ikävämpi muoto, jossa kunnia on hyvitetty vasta kun toinen osapuoli on kuollut.

Ehkä olisi turhan makaaberia yrittää kääntää outrancea vaikkapa “kuolontanssiksi”. On pakko tyytyä lainasanaan.

Onneksi joillekin termeille on olemassa valmiit historialliset suomennokset. Pitkävartinen kahden käden ase eli polearm on suomeksi tietenkin hilpari.

Silti kukaan ei puhu hilparista. Olen pettynyt. Kuulen viikonlopun aikana vain yhden Suomen joukkueen jäsenen käyttävän hilpari-sanaa, mikä ilahdutti kovasti lingvistin sieluani.

Mutta kaikki muut puhuvat polesta. Penteleen anglismit.

Valitse turvallisuus tai käytettävyys – niitä ei saa pakettina

Samalla kun opettelen termejä, opin paljon myös lajin varusteista ja niiden ominaisuuksista.

Aventail on on niskaa suojaava kauluri, joka on tehty metallilevyistä tai silmukkapanssarista. Metallilevyt eivät mukaudu liikkeisiin niin hyvin kuin rautalankasilmukat, mutta ne suojaavat paremmin.

Pian käy ilmi, että jokaisen varusteen kohdalla on valittava joko parempi suojaavuus tai parempi käytettävyys. Niitä ei ole tarjolla pakettina. Mitä tukevampi ja suojaavampi varuste on, sitä huonommat käyttöominaisuudet sillä on. Jos taas varuste on erityisen ketterä käyttää, silloin varusteen suojaavuus on heikompi.

Eron huomaa vaikkapa kypärissä.

Wolfrib on vaakaristikkoinen kypärämalli, josta on parempi näkymä sivuille. Silti raot ovat niin leveät, että huonolla tuurilla siitä menee miekan kärki läpi. Pistot ovat toki lajissa kiellettyjä, mutta joskus voi sattua onnettomuuksia.

Nasaalikypärä suojaa silmät ja kasvot paremmin, mutta näkymä on heikompi pienten silmänaukkojen vuoksi. Nasaalimallissa ei näe kovin hyvin sivulle, joten päätä joutuu kääntelemään useammin.

“Täällä aina joku auttaa.”

Maailmalla on kaksi buhurt-kattojärjestöä: Buhurt International eli BI sekä International Medieval Combat Federation eli IMCF. Molemmilla on omat liigansa ja turnauksensa.

Tällä kertaa ollaan BI-turnauksessa. Ottelijat luonnehtivat BI:tä kovatasoisemmaksi, joten sieltä saatuja mitaleita arvostetaan enemmän – mutta kukaan ei suostu sanomaan sitä Aitiolle omalla nimellään.

Ottelijat kuvailevat, että myös IMCF-ottelut ovat hyviä, eikä kukaan halua mustamaalata toista liigaa. Useimmat kilpailijat käyvät molempien kattojärjestöjen kisoissa.

Ei siis kuulosta vastakkainasettelulta vaan pikemminkin solidaarisuudelta. Liigat eivät ole keskenään verisiä kilpailijoita, vaan ne ovat vain tasoltaan, taustoiltaan ja säännöiltään hieman erilaisia.

Monen harrastajan Instagram-kuvissa puhutaan buhurt-perheestä. Täytyy myöntää, että tapahtuman tunnelma on kuin olisi tuttujen kanssa. Opin nopeasti, että täällä kaikista puhutaan etunimellä tai lempinimellä, eikä toisten sukunimiä aina edes tiedetä.

Sukunimellä ei ilmeisesti ole niin väliä, ja usein etunimestä muotoutuu kansainvälinen lempinimi, jotta se olisi helpompi lausua. Opin itsekin nopeasti käyttämään ihmisistä heidän etunimiään.

Yhdessä hetkessä kun seison listin laidalla, kuulen että nimeäni huudetaan.

– Kattis! Could you give me that flag?

Huutaja on yksi tuomareista, Martin Casey, joka istuu kyykyssä listin reunan päällä. Ottelu on alkamassa, ja hän tarvitsee tuomarilippuaan. Hän on kuullut lempinimeni ilmeisesti lapsiltani, joten hän käyttää sitä jo sujuvasti. Ojennan lipun, jotta ottelu pääsee alkamaan.

Huomaan muutenkin, että buhurtissa ihmiset auttavat jatkuvasti toisiaan. Joukkueilla on tietenkin supportit eli huoltajat, joiden päätehtävä on tukea ottelijoita. He kantavat aseita, juottavat kilpailijoita ja löyhyttävät olkihattua viilentääkseen vaihtopenkillä istuvaa ottelijaa. Kaikki tämä tehdään vapaaehtoistyönä, joten lennot ja hotellit maksetaan omasta pussista.

Myös joukkueen jäsenet auttavat toisiaan. Jos oma ase putoaa tai rikkoontuu kesken matsin, kaverin aseen voi hakea lainaksi huoltajalta listin reunalta. Matsien jälkeen aseita palautellaan ristiin rastiin nimikointien perusteella.

Myös vastustajat huomioidaan. Otteluiden jälkeen kun ensin on hakattu toista täysin voimin, lopuksi halataan ja kiitetään vastustajaa. Syleilyt eivät ole mitään suu kireänä annettuja muodollisia tervehdyksiä, vaan ottelijat aidosti hymyilevät ja halaus kestää pitkään.

Harrastusskene vaikuttaa pääosin reilulta ja solidaariselta – ehkä osin siksi, että kenenkään elinkeino ei ole kiinni tuloksista tai tuomareiden päätöksistä. Edes laittomia lyöntejä ei juuri näy, ja monesti nekin ovat vahinkoja.

Eräs hurja tilanne nähdään, kun naisten pitkämiekassa vastustajan ase sujahtaa Saksan Dani Schornin kypärän silmikon alle. Videon voi katsoa Instagramista, jos uskaltaa. Danille ei onneksi tullut vammoja, mutta tilanne oli todellinen läheltä piti -tapaus.

“Mummuni halusi opettaa minulle puolaa, mutta en halunnut opetella sitä. Nyt minulla on puolalainen mies.”

Buhurt on kansainvälinen laji, joten veikkaan että täällä syntyy myös kansainvälisiä romansseja. Kyselen järjestäjiltä, olisiko tällaista joskus tapahtunut. Haluan ehdottomasti kuulla jonkin romanttisen tarinan, kun kerran linnanpihalla ollaan. Viirit liehuvat ja käsityöläiset myyvät tuotteitaan.

Lajin parissa on kuulemma useitakin kansainvälisiä pareja, joten romanttinen innostukseni lässähtää arkiseksi kokemukseksi. Tietenkin niitä pariskuntia syntyy, kun saman asian äärellä pyöritään.

Minut ohjataan haastattelemaan ukrainalais-puolalaista pariskuntaa. Turnauksessa ovat mukana Kateryna Umiarova eli Kate ja hänen kumppaninsa Janusz Giercuszkiewicz, joka on Puolan joukkueen kapteeni. Osuiko jokin buhurt-Amor heihin nuolellaan, vai vaaditaanko haarniskan läpäisyyn suorastaan kirves?

Janusz on jo täysissä varusteissa odottamassa katoksessa joukkueensa vuoroa, joten löydämme vain Katen. Hän näyttää söpöä yhteiskuvaa, jossa pariskunta poseeraa miekkojen kanssa. Näen myös suloisen kuhertelukuvan, mutta se on ehkä hieman liikaa Aition lukijoille.

Romanssi on kuulemma alkanut hieman yksipuolisena jo vuonna 2019, kun Ukrainassa järjestettiin buhurt-kisat. Tuolloin Janusz oli käynyt kyselemässä tapahtumainfoa Katelta.

Katelle ei jäänyt kohtaamisesta minkäänlaista muistikuvaa, mutta kun helmikuussa 2022 maailma murtui ja Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, Kate pakeni Puolaan. Siellä hän otti yhteyttä paikalliseen buhurt-seuraan, jossa Janusz sattui olemaan yksi aktiiveista.

– Menin harjoituksiin ja esittelin itseni. Janusz sanoi että olemme tavanneet jo kolme vuotta aiemmin, mutta minä en muistanut häntä ollenkaan.

Ilmeisesti muistamattomuus ei ollut kovin suuri este, sillä pariskunta on ollut jo kohta kolme vuotta yhdessä. Mitä kieltä he käyttävät kotosalla? Voivatko ukrainan ja puolan puhujat ymmärtää toisiaan edes jotenkin, samoin kuin viron ja suomen puhujat?

– Kotikielemme on puola, Kate kertoo. – Ukraina ja puola ovat kyllä aika samanlaisia kieliä, joten oppiminen on helppoa.

Yllätyn kielivalintaa. Eikö käytössä olekaan lajin yleiskieli eli englanti?

– Mummuni oli puolalainen, Kate kertoo. – Hän yritti opettaa minulle puolaa, mutta minä en halunnut. Luulin etten tarvitsisi sitä koskaan. Mutta nyt asun Puolassa ja minulla on puolalainen mies, Kate naurahtaa.

Kuulemma myös Janusz on opetellut ukrainaa, joten pariskunnan kotikielenä on pääosin puola, mutta ukrainalla höystettynä.

Ihanaa, nyt olen löytänyt romanssin. Seuraavaksi pitää löytää vielä historiaa. Ehkä se on monelle syy buhurt-hurahtamiseen.

“Silmikkokypärä sitoo koko asun 1500-luvulle.”

Buhurtissa on tarkat autenttisuusvaatimukset. Ottelijalla ei esimerkiksi voi olla 1300-luvun kypärää ja 1500-luvun haarniskaa, vaan jokaisen osan on sovittava toisiinsa tyylillisesti.

Autenttisuus varmistetaan historiallisista lähteistä kuten maalauksista, patsaista, kaiverruksista, hautalöydöistä ja keskiaikaisista teksteistä.

Myös tuomareiden ja huoltajien pitää pukeutua ajanmukaisesti. Hekään eivät voi hyppiä listin vierellä farkuissa ja lenkkareissa.

Ei siis ihme, että isot turnaukset pidetään usein historiallisissa maisemissa: linnanraunioissa tai keskiaikaisten palatsien pihalla. Tällöin autenttiset asukokonaisuudet pääsevät esiin parhaalla tavalla.

Jopa osa yleisöstä pukeutuu historialliseen tapaan, vaikka suurin osa katsomosta hikoilee arkisesti t-paidoissa ja hellemekoissa.

Katsomossa minulle kerrotaan esimerkki kypärätyypeistä ja niiden aikakausista.

– Yleisimmät mallit ovat wolfrib ja nasaali, koska niitä käytettiin usealla vuosisadalla. Niihin on helppo löytää sopivia haarniskamalleja, kokenut harrastaja kertoo.

Hän haluaa pysyä nimettömänä työtehtäviensä vuoksi.

Sen sijaan silmikkokypärä on 1500-luvun ratkaisu, joten myös haarniskan pitää olla komeampi – ja siis kalliimpi.

– Ei mikään ihme, että silmikkokypäriä näkyy täällä vähemmän, harrastaja selittää ja osoittaa ottelijoita.

Osa panostaa varustukseen enemmän kuin toiset. Suomen joukkueen Ivar Kullberg sai viimeisenä päivänä jopa palkinnon turnauksen parhaasta haarniskasta. Hänellä on kiiltävä panssari ja komea sulka silmikkokypärässään.

Ivar on suomalaisen buhurtin vanhimpia harrastajia, joten hänellä lienee silmää ehjille varustekokonaisuuksille.

“Me kaikki laitamme kroppamme vaaraan toisten puolesta.”

Teen nopean kyselykierroksen joukkueiden kesken ja löydän turnauksen todennäköisesti vanhimman ottelijan. Hän on yhdysvaltalainen Robert Dionisio, 60.

Kysyn häneltä suoraan, onko hän hullu. Monen ottelijan mielestä jo viisikymppinen on melko vanha buhurtiin.

– Me emme ole tavallisia ihmisiä, Robert kuvailee. – Me laitamme kroppamme vaaraan joukkueen puolesta.

Kysyn Robertilta hänen tavoitteitaan. Miksi hän harrastaa buhurtia?

– Minun tavoitteeni on vain tukea joukkuetta. Jokaista tarvitaan.

“Ei ole pakko kilpailla, vaan voi myös kuntoilla ja fiilistellä.”

Suomen buhurt-seurat järjestävät vuosittain yhteisen starttileirin, jossa lajia pääsee kokeilemaan. Starttileiri on tarkoitettu täysi-ikäisille, ja jos laji kiinnostaa, voi aloittaa treenaamisen lähimmässä paikallisyhdistyksessä.

Suomessa toimii kymmenen buhurt-seuraa tai -harrastajaryhmää. Isoimmat ovat Satakunnassa, Helsingissä, Tampereella ja Hämeenlinnassa, mutta muuallakin on paljon toimintaa.

– Yhdistyksiä on myös Turussa, Lahdessa, Ruokolahdella, Rovaniemellä, Oulussa ja Lappeenrannassa, Tinja Sarkanen listaa hopeamitali kaulassaan.

Lisäksi Hämeenlinnassa on tarjolla junnutoimintaa, jota tehdään SAFEna, eli Soft Armoured Fighting European -lajiliitossa. Alaikäiset eivät vielä saa kilpailla panssareissa, mutta kun junnubuhurtin aloittaa pehmovarusteissa, siitä on helppo siirtyä pelteihin täysi-ikäisenä.

– Eikä tätä lajia ole mikään pakko harrastaa kv-tasolla tai edes kilpailemalla millään tavalla, Tinja muistuttaa. – Osa treenaa vain kuntoillakseen, ja osa haluaa fiilistellä ja elävöittää historiaa.

Viimeisenä päivänä kuulemme, että esikoinen palkitaan turnauksen parhaana tuomarina. Lisäksi hänet korotetaan regionalista kaksi pykälää ylöspäin suoraan internationaliksi. Jatkossa Suomi saa siis lisää tuomareita, koska esikoisella on nyt luvat kouluttaa uusia keltapaitoja lajin pariin.

Minua vähän itkettää. Ymmärrän jo lajista enemmän, ja olen ylpeä molemmista muksuistani.

Tämä ei liene viimeinen kerta, kun kuljen lasteni perässä ulkomailla ja tuputan heille aurinkovoidetta.