Tummapartainen mies seisoo kahvilassa Itäkeskuksen Tallinnanaukion reunalla ja pyörittelee käsissään rukousnauhaa. Hän tilaa tiskiltä baklawan ja menee pöytään istumaan. Hän vaikuttaa mieheltä, joka on löytänyt rauhan. Hänen nimensä on Yahya Kayak, mutta syntymänimeltään hän on Janne Hyttinen, 40. Moni tuntee hänet kuitenkin aivan toisella nimellä ja toisena ihmisenä.
Yahya on Ceebrolistics-yhtyeestä tuttu räppäri Pijall.
Ceebrolistics oli 1990-luvulla tunnetuksi tullut suomalaisen hiphopin pioneeriyhtye, jonka muut jäsenet olivat Roope Kinnunen ja Matti Pentikäinen. Heidät tunnettiin lahjakkaina riimittelijöinä, joiden alkuaikojen keikoilla julistettiin, että Jeesus pelastaa. Yhtyeen jäsenillä oli kotoa saatu helluntailaistausta, joka pysyi bändin mukana aikansa. Ceebrolistics ei koskaan virallisesti hajonnut. Yhtye vain lakkasi tekemästä musiikkia yhdessä.
Kesäkuussa 2011 Pijall oli alkoholisoitunut, koditon ja mielenterveysongelmainen. Baarissa eräs tuttava kysyi häneltä, miksi hän ei ottaisi islamista selvää.
”Mä laitoin samantien liinat kii”, Pijall kertoo. ”Olin ollut puoli vuotta muslimi, kun menin naimisiin.”
Muslimivaimo patisti Pijallin lääkäriin, ja tämä sai vihdoin apua ongelmiinsa, nyt monestakin suunnasta.
”Islam on siinä mielessä ollut mulle hyvä, että olen päässyt hoitamaan itseäni. Se antoi mulle mahdollisuuden rauhoittua. Uskon, että ilman sitä olisin varmaan jatkanut samoja juttuja. Lopetin röökaamisen ja lopetin alkoholin.”
Pian hän lopetti myös musiikinteon.
Joidenkin häntä neuvoneiden muslimien mielestä soitinmusiikki oli näet haram, kiellettyä.
Kaikki muslimit eivät tulkitse islamia ihan näin.
Bismillaahir-rahmaanir-rahiim. Näin alkaa koraanin lausunta. Se tarkoittaa ”Allahin, armeliaimman armahtajan, nimeen”.
Samoilla sanoilla aloittaa Yasiin Bey, entinen Mos Def, levynsä Black on both sides (1999). Levy ei kuitenkaan ole uskonnollinen vaan yhteiskunnallinen. Se käsittelee erityisesti mustia amerikkalaisyhteisöjä orjuudesta rock ’n’ rolliin. I want black people to be free, to be free, to be free, hän julistaa kappaleessa Umi Says. Se onkin Beyn keskeinen sanoma. Levyllä on runsaasti vihjeitä Beyn uskonnollisesta vakaumuksesta, viittauksia Koraaniin ja profeetta Muhammedin lausuntoihin, joita asiaan perehtyneet tunnistavat helposti.
Tämä on tyypillistä valtavirran populaarikulttuurin mustille muslimiräppäreille: Uskonto ei ole intiimi asia, se kuuluu läpi musiikista mutta ei määrittele sitä. Iso osa kuuntelijoista ei luultavasti edes tiedä heidän vakaumuksestaan.
Tuoreen arvion mukaan Yhdysvalloissa elää noin 3,3 miljoonaa muslimia. Yhdysvalloissa islam ja hiphop ovat aina liittyneet toisiinsa, ja hiphopissa on käytetty paljon islamilaisia termejä ja muslimien historiaa.
1900-luvun alkupuolella mustat, pääosin afroamerikkalaiset muslimit perustivat omia poliittishengellisiä yhteisöjä, jotka kasvattivat suosiotaan köyhissä yhteiskunnan hylkäämissä lähiöissä.
Yksi yhteisöistä oli Nation of Islam ja siitä irtaantunut 5% Nation. Liikkeillä on kymmeniä tuhansia seuraajia, mutta ne ovat kokoaan suurempia, sillä moni hiphop-tähti kuuluu jompaan kumpaan näistä uskonyhteisöistä – muiden muassa Public Enemy, Poor Righteous Teachers, Brand Nubian, Eric B., Rakim, Paris, Gang Starr, Ice Cube ja MC Ren.
Näiden liikkeiden oppi on kaukana perinteisestä sunnilaisesta ja shiialaisesta islamista. He kuitenkin määrittelevät itsensä islaminuskoisiksi ja heitä kutsutaan mustiksi muslimeiksi.
Liikettä vuosina 1934–1975 johtanut Elijah Mohammed opetti, että mustille tulisi luoda omat osavaltiot. Hän piti valkoisia ”paholaisina”. Ihmisoikeustaistelija Malcolm X oli liikkeen jäsen kunnes riitautui Elijah Mohammedin kanssa tästä keskeisestä opista. Hänet myöhemmin murhanneet miehet olivat Nation of Islamin jäseniä.
Nationin nykyinen johtaja Louis Farrakhan oli itse nuorena viulisti. Hän joutui jättämään musiikin Elijah Mohammedin vaatimuksesta. Mohammedin mielestä usko ja musiikki eivät sopineet yhteen. Farrakhan itse on ollut huomattavasti myönteisempi suhteessaan musiikkiin eikä edellytä Nation of Islamin seuraajilta musiikin hylkäämistä. Päinvastoin: hän tarjoaa sielunhoitoa ja neuvontaa mustille rap-artisteille.
Islam ja musiikki ovat siis yhteensovitettavissa, mutta kuka määrää säännöt? Tästä on tullut erimielisyyttä konservatiivien ja liberaalien kesken.
MC’s wanna eat me but it’s Ramadan, riimitteli Foxy Brown kappaleessaan Hot Spot vuonna 1998. Se synnytti konservatiivisissa muslimipiireissä kohun.
Foxy toki kertoi aivan onnistuneesti Ramadanin säännöistä: ei ruokaa eikä seksiä auringon nousun ja laskun välisenä aikana. Hän ei kuitenkaan ole muslimi, joten lause voitiin tulkita provokatiiviseksi.
Project Islamic Hope -järjestön puhemies, harras sunnimuslimi Najeeh Ali vaati levyn tuottajalta anteeksipyyntöä kaikille amerikkalaismuslimeille.
Toinen Najeeh Alia ja muitakin konservatiivisia muslimeita suututtanut tapaus oli, kun ei-islaminuskoinen naisräppäri Lil’ Kim poseerasi kasvot peittävässä niqabissa mutta muu ruumis miltei alastomana One World -lehden kannessa vuonna 2002. Jälleen Ali vaati anteeksipyyntöä lehden omistajalta. Molemmissa tapauksissa loukkauksen oli aiheuttanut nainen mutta anteeksipyyntöä vaadittiin mieheltä, mikä herättää kysymyksiä sukupuolten tasa-arvosta.
Mustan, ennen kaikkea amerikkalaisen, islamin ja arabimaailmaan vahvemmin nojaavan konservatiivisen islamin välillä on ristiriitoja. Samalla kun pitkään marginaalissa eläneet yhteisöt ovat nousseet populaarikulttuurissa näkyviksi, on kasvanut huoli, että populaarikulttuuri valtaa uskonnollisen kulttuurin ja muokkaa sitä niin, etteivät yhteisöt itse enää tunnista sitä omakseen.
Musiikki sinänsä ei ole missään islamin suuntauksessa kiellettyä. Kielto koskee instrumentteja. On miljoonia muslimeja, jotka eivät suhtaudu erityisen vakavasti edes instrumenttikieltoon. Koraania resitoidaan usein melodisesti ja runonlausuntaa saatetaan dramatisoida rummuilla.
Yksi kieltoa paljon punninneista on Yusuf Islam, joka tunnetaan paremmin rock-muusikko Cat Stevensinä.
Vuonna 1976 Cat Stevens oli hukkua Malibun rannalla. Vettä haukkoessaan hän huusi kohti taivasta, että jos tästä pelastuu, alkaa palvella Jumalaa. Silloin aalto kantoi hänet rantaan. Valkoisesta brittimiehestä Cat Stevensistä tuli Yusuf Islam. Hän vetäytyi musiikkiuraltaan ja keskittyi hyväntekeväisyyteen ja muslimikoulujen perustamiseen.
Pikkuhiljaa hänen mielensä alkoi kuitenkin muuttua. Hän teki ensin islamilaista lastenmusiikkia, nasheedeja. Vuonna 2000 levy-yhtiö julkaisi uudelleen hänen vanhat levynsä sekä uuden kokoelmalevyn. Tuolloin Yusuf Islam sanoi Globe and Mail -lehden haastattelussa: ”Musiikkikysymys islamissa ei ole niin yksiselitteinen kuin minun annettiin ymmärtää. Luotin harhaoppiin, se oli varmaankin virheeni.”
Parin vuosikymmenen islaminuskoisuuden jälkeen hän oli valmis harkitsemaan kantaansa uudelleen.
”Voin nyt löytää uudelleen yhteyden ihmisiin, jotka tuolloin hylkäsin, mitä kadun enemmän kuin mitään.”
Sitten tulivat syyskuun 11:nnen päivän iskut. Länsimaisista muslimeista tuli hetkessä epäiltyjä omissa maissaan, ja suhteet yhteisöjen välillä kiristyivät. Rolling Stones -lehden haastattelussa Yusuf Islam kertoo palanneensa tekemään musiikkia, koska maailman piti saada nähdä myös hänen näköisiään muslimeja laulamassa rauhasta. Muslimitkin ovat kuulemma kiitelleet hänen ratkaisuaan.
Vuonna 2006 hän julkaisi ensimmäisen uuden popalbumin melkein kolmeen vuosikymmeneen.
Samanlaiseen lopputulokseen päätyi pohdiskeluissaan suomalainen Janne Hyttinen eli Yahya Kayak, nyttemmin jälleen Pijall.
Tuntematon sotilas, heti Koraanin satulas, musta kivi puistopolul o, rukousnauha formulas, henges joka solulla, henkisesti koko kroppa kolhuilla, kärsivällisyyttä koettuna. Näin alkaa Pijallin ensimmäinen uusi rap-biisi hänen islamiin paluunsa jälkeen. Lokakuussa 2016 Facebookiin ilmestyi Pijallin artistisivu ja pian tämän jälkeen päivitys Pijall is back.
Uusi levy 20 ilmestyy maaliskuussa. Single Tuntematon sotilas julkaistiin marraskuussa, ja viimeistään biisin video näyttää artistin mielenmaiseman: rukousnauhaa, paljaita varpaita ja Itä-Helsingin luontoa, ei juuri lainkaan artistia itseään.
”Halusin tehdä jotain muuta kuin perinteistä rap-videota”, Pijall kertoo.
Hän sanoo haluavansa tehdä musiikkia osin myös näyttääkseen, että ”islam on cool”, ja antaakseen erilaisen roolimallin nuorille muslimeille. Häntä tuntuu painavan sama taakka kuin Yusuf Islamia. Hän haluaa todistaa, että hänen uskontonsa ei ole niin paha kuin mediasta voisi ymmärtää.
Miten Yusuf Islamin kääntymys vaikutti Pijallin päätökseen palata musiikin pariin?
”Ehkä alitajuisesti olin vaikuttunut hänen siirrostaan, mutta en itse ryhtynyt tähän muuten kuin välttämättömästä tarpeesta saada räppää sanomaa niinku aina.”
Entä ne soittimet?
”Instrumentit tulevat olemaan kompastuskivi meille loppuajan uskoville”, Pijall sanoo Itäkeskuksen kahvilassa. ”Tiedän oppineita, jotka sen hyväksyvät, mutta tiukka haditheihin perustuva soittimien bannaaminen voi estää islamin leviämisen nykymaailmassa. Uskon, että esimerkit kuten Yusuf Islam ja muut kyllä voivat pehmentää näitä katsomuskantoja.”
Amerikkalaiset hiphop-artistit, erityisesti Yasiin Beyn kaltaiset ihmisoikeustaistelijat, ottavat itsensä ja taiteensa vakavasti. Suomalainen hiphop-skene on kopioinut ja lainannut amerikkalaista koko olemassaolonsa ajan. Silti suomalaista skeneä määrittelee hauskanpito, itselleen nauraminen ja ironinen äijämeininki, joilla tekijä pystyttää turvapuskurin itsensä ja taiteen väliin. Herää kysymys: onko lahjakkailla suomalaisartisteilla niin vähän luottamusta itseensä uskottavina räppäreinä vai tekevätkö he räppiä vastoin parempaa tietoaan?
Muslimitkaan eivät ole tunnettuja huumoristaan uskonkysymysten äärellä.
Paluuta tekevä Pijall joutuu pohtimaan kysymyksiä omistajuudesta, uskottavuudesta ja tinkimättömyydestä suhteessaan musiikkiin ja islaminuskoon.
Voiko suomalainen keskiluokkainen valkoinen heteromies yhdistää islamin ja hiphopin kiinnostavalla tavalla? Voiko hän saada myös hartaammat uskovaiset fanijoukkoihinsa? Entä hartaat hiphopfanit ja heidän odotuksensa Ceebrolisticsin Pijallin paluulle?
Pijall sen näyttäköön maaliskuussa. ■
