Mondo

"Ensimmäinen kala annetaan aina lahjaksi": Länsi-Afrikan kiehtova Senegal suomalaisen naisen kokemana

"Ensimmäinen kala annetaan aina lahjaksi": Länsi-Afrikan kiehtova Senegal suomalaisen naisen kokemana
Toimittaja Taina Tervonen on elänyt lapsuutensa Senegalissa ja palannut sinne aikuisena yhä uudelleen. Hän on kiertänyt maan kylissä ja kaupungeissa, oppinut sen tavat. Tervonen kirjoitti Mondolle jutun Senegalin kauneudesta, köyhistä kylistä, kalastajista ja siitä, miten maa on vaikuttanut hänen elämäänsä.
Julkaistu: 12.10.2022

Lämpö ja pimeys kietovat minut syliinsä heti ­lentokoneen ovella. Seison portaiden yläpäässä, edessä pilkottaa lento­kentän valoja, tuikkuja säkkipimeässä maisemassa, josta en erota mitään muuta.

Yö on ääniä täynnä, kaukaa kantautuvaa huminaa, aaltojen kumeaa hengitystä, kieltä, jota en vielä ymmärrä. Tiedän, että jossain tuolla pimeässä on Atlantin valtameri, että maan nimi on Senegal ja sen pää­kaupunki on Dakar. Olen kuusivuotias ja tiedän tulleeni kotiin. Tunne on vahva ja ehdoton, niin kuin kuusivuotiaan tunteet ovat, se on niin totta kuin vain olla voi, vaikken tiedä tästä maasta mitään muuta.

Baobab eli apinanleipäpuu on Senegalissa yleinen, ja se löytyy myös maan vaakunasta. Puu voi elää yli tuhatvuotiaaksi.

Ensimmäinen kotitaloni on Saint-Louisin kau­pungissa, Pohjois-Senegalissa, aivan Mauritanian rajalla. Matka Dakarista sinne tuntuu kestävän koko päivän.

Kaikki on uutta. Baobab- eli apinanleipäpuut tien varrella, näkymistä aina vain isomman osan valtaava hiekka sitä mukaa, kun lähestymme rajan toiselta puolelta aukeavaa aavikkoa, Saharan alkumetrejä.

On huhtikuu, eikä sadekausi ole vielä alkanut. Maisema on rutikuiva ja keltainen. Auton avonaisesta ikkunasta tuivertava tuuli on fööninlämmin ja tuoksuu pölyltä.

Ajomatkan loppua kohti tuoksu muuttuu. Siinä on aavistus suolaa, tahmeaa kosteutta. Saint-Louisin kaupunkia lähestyessämme eteen avautuu näkymä joelle, jonka yli harppoo metallinvärinen kaarisilta. Sen toisessa päässä, joen keskellä sijaitsevalla saarella, on kaupungin keskusta ja uusi kotini, siirtomaa-ajalta peräisin oleva keltaiseksi maalattu talo. Aivan sitä vastapäätä on koulu, jossa aloitan ensimmäisen luokan seuraavalla viikolla. Olen luokkani toinen valkoinen oppilas.

Keskellä Senegaljokea sijaitseva, parin kilometrin pituinen kotisaareni on täynnä siirtomaahistoriaa. Saaren arkkitehtuuri huokuu sitä joka askeleella: kaksikerroksiset keltaiset ja punertavat talot, koristeelliset parvekkeet, sälepuiset ikkunaluukut, pyöreät ovikaaret. Ranskalaisten 1600-luvulla perustama Saint-Louis on malliesimerkki kolonialistisesta kaupunkisuunnittelusta. On siirtomaaisäntien kansoittama keskusta posteineen ja palatseineen sekä niistä sivuun rakennetut alkuperäisten asukkaiden korttelit.

Rajan virkaa kahden maailman välillä toimitti aikoinaan joki, joka laski Atlanttiin 40 kilometrin päässä kaupungista. Saaren keskellä kohoavasta kuvernöörin palatsista johdettiin tuolloin koko Ranskan Länsi-Afrikan imperiumia, joka ulottui Atlantin rannikolta aina nykyiseen Burkina Fasoon asti. Alueet valloitettiin Senegaljokea pitkin.

Nyt kuvernöörin palatsista johdetaan itsenäisen Senegalin yhtä maakuntaa, mutta joki jakaa kaupungin edelleen kolmeen osaan. On keskustan virkaa toimittava saari, mantereen puolen suuret asuinkorttelit ja Sorin markkinat, sekä viimeisenä siivuna ennen Atlanttia kapealle rantakaistaleelle rakennettu kalastajakortteli, jota aallot syövät vuosi vuodelta ahtaammaksi.

Viikonloppuisin ajamme perheeni kanssa meluisan ja kalanhajuisen korttelin läpi saaren päähän, jossa levittäytyy useita kilometrejä pitkä hiekkaranta. Kerään simpukoita ja filao-puiden pikkuruisia käpyjä, lasken hiekanjyviä, hypin Atlantin aalloissa.

Veden verkkainen virtaus luo Senegaljoen rannoille kiireettömän tunnelman.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin, 2020-luvulla, nuoriso kokoontuu edelleen samalle rannalle viikonlopun viettoon. Olen tullut kaupunkiin kuukaudeksi.

Saint-Louis ympärilläni on kasvanut isommaksi. Rantakaistale on kutistunut kymmenen kilometrin pituiseksi sen jälkeen, kun vuonna 2003 hiekkaan puhkaistiin neljän metrin aukko tulvien ehkäisemiseksi. Veden virtaukset syövyttivät aukon nopeasti kolmen kilometrin levyiseksi ja peittivät alleen kokonaisia kyliä.

Monet Senegaliin tulevista matkailijoista majailevat täällä, Saint-Louisin joen ja meren väliin rakennetuissa hotelleissa uima-altaineen, kaukana keskustan hulinasta. Saareen he huristavat taksilla, ihailemaan rapistuvaa siirtomaa-arkki­tehtuuria. Se on Unescon maailmanperintökohde ja kaupungin suurin matkailuvetonaula.

Osa taloista on kunnostettu hotelleiksi, maja­taloiksi tai ravintoloiksi, toiset ovat vaarallisen lähellä sortumista. Saaren kunnossapito vaatisi rahaa ja tahtoa pitää huolta historian jäljistä, mutta Saint-Louisin useimpien asukkaiden huolet ovat muualla, jokapäiväisen elannon hankkimisessa.

Sitä paitsi siirtomaahistorian vaaliminen herättää ristiriitaisia tunteita. Kenelle näitä rakennuksia oikein pitäisi restauroida? Kaupunkilaisille vai matkailijoille? Kuvernöörin palatsin edessä nököttävä siirtomaaherra Louis Faidherbeä esittävä veistos on kannettu työmaan tieltä pois sisätiloihin. Osa asukkaista on sitä mieltä, että sinne tuo menneen ajan reliikki voisi jäädäkin, pois silmistä patsastelemasta.

Viereinen, Faidherben nimeä kantanut lukiokin nimettiin uudelleen jo 1980-luvulta. Siitä tuli El Hadj Oumar Tall -lukio. Koulussa opin, että 1800-luvulla elänyt El Hadj Oumar oli Faidherben pahimpia vihollisia, siirtomaaherroja vastaan taistellut pyhä mies, joka loi Senegalin ja Malin alueelle islamilaisen valtakunnan.

Opin maan historian ajalta ennen ranskalaisia ja heitä edeltäneitä portugalilaisia: 600-luvulla valtakauttaan elänyt Ghanan valtakunta, 1000-luvulla islamin Länsi-Afrikkaan tuoneet almoravidit, Senegaljoen mutkassa 1000-luvun molemmin puolin kullan kaupalla rikastunut Tekrur, ja Jolofin valtakunta, joka jakautui pienemmiksi kuningaskunniksi. Historian tunneilla opettelimme ulkoa niiden kuningas­kuntien nimiä: Kayor, Baol, Walo, Sine-Saloum, ja niiden hallitsijoiden tittelit damel, teeñ, brack, buur.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin Pariisissa, omien lasteni läksyjä kuulustellessa ymmärsin, ettei tuo osa Afrikan historiasta kuulu yleissivistykseen kaikkialla maailmassa – ei edes Ranskassa, vaikka kolonialismi on merkittävä osa maan historiaa.

Senegalin arjessa monilla paikallisilla riittää vastuksia, mutta vieraat otetaan aina vastaan lämpimästi iloiten.

Kun kierrän saarta aikuisena, näen Saint-Louisissa kaksi kaupunkia. Näen turistien ihaileman nostalgisen rappio­romantiikan, jota itsekin pysähdyn ihastelemaan, kuvaamaan entisen kotitaloni seinältä lohkeilevia maali­kerroksia. Jatkuvan kosteuden takia kupruilevan punaisen alta pilkottaa minulle kotoinen keltainen. Värit ovat kaikkialla, ihmisten asuissa, koreiksi maalatuissa veneissä, ja aurinko tekee niistä vielä kirkkaammat.

Näen kaupungin asukkaiden jokapäiväisen elämän, lapsuudestani tutun. Täpötäysiin luokkiin kiiruhtavat koululaiset, pitkin siltaa Sorin torille kopistelevat perheenäidit, katujen aina vain syvempiä kuoppia välttelevät taksikuskit. Vastapäisellä rannalla, kalastajakorttelin puolella, veneet keinuvat kylki kyljessä. Lapset hyppivät niiden keulasta tumman­vihreään veteen. Ranta on täynnä muovi­roskaa, jossa en voi olla näkemättä samaa kauneutta kuin rapistuvissa seinissä: sattuman sysäämiä kohtaamisia, veden virtausten luomaa absurdia taidetta, vihreään verkkoon sotkeutunut violetti korkokenkä korealla ruusukkeella.

Mbourissa kalastus elättää koko perheen. Naiset kuivaavat ja myyvät kalaa, miehet käyvät merellä.

Kun täytän yhdeksän, muutamme Senegalissa uuteen kaupunkiin. Mbour sijaitsee pääkaupunki Dakarin etelä­puolella, merenrannalla.

Mbour elää jo tuolloin kalastuksesta ja turismista, joka on vallannut tilaa kalastajakylien rannoilta. Salyn suojaisan poukaman hotelleista ajaa Mbourin torille silloin tällöin bussi­lastillinen valkoisia matkailijoita, jotka tulevat oppaan kanssa ostoksille. Silloin torilla on toisenlaista vilskettä. Matkamuistojen myyjät ja lanttia kerjäävät katulapset kerääntyvät parveksi näiden tubaabien eli valkoisten ulkomaalaisten ympärille, on toimittava tehokkaasti, visiitti ei kestä kuin hetken.

Turistien pakkauduttua takaisin ilmastoituun bussiin torielämä palautuu ennalleen. Ruoka­a ostavat perheenäidit jatkavat kierrostaan, tinkivät sipulikilon hinnasta ja väittelevät tomaattien nahistuneisuudesta, kassin virkaa toimittava sanko pään päällä. Torilla käydään päivittäin, sillä useimmissa talouksissa ei ole jääkaappia ja rahat ansaitaan päivä kerrallaan.

Mbourin sydän on edelleen kalasatama, Senegalin toiseksi suurin. Kun kello viiden pintaan veneet alkavat palata mereltä, ranta­hiekka on yhtäkkiä mustanaan väkeä. Tukkukauppiaiden lähettämät kantajat painelevat rintaa myöten aaltoihin lastatakseen täydet kalalaatikot pään päälle, väistelevät ranta­veteen peruuttavia hevoskärryjä, jotka lastaavat tyhjät bensakanisterit ja vievät ne täytettäviksi.

Ämpärein ja vadein varustautuneet naiset odottavat vuoroaan ostaakseen pienempiä eriä, joista kootaan saman tien myyntiin meneviä päivän annoksen kokoisia kasoja: kolme, neljä sardiinia, pala isompaa meriahventa. Lapset puikkelehtivat aikuisten välissä, poimivat talteen hiekalle tippuneet pikkukalat ennen kuin ne jäävät kantajien jalkoihin. Silloin tällöin joku kalastajista ojentaa heille isomman saaliin: perinteisiin kuuluu, että mereltä palatessa ensimmäinen kala annetaan aina lahjaksi.

Jokainen kalastajaperhe valitsee omat värinsä, joista suvun veneet tunnistetaan.

Meri elättää täällä koko suvun. Miehet kalastavat ja hoitavat tukkukaupan, naiset kuivaavat ja savustavat osan saaliista varastoon, josta se kuljetetaan sisämaan ja naapuri­maiden markkinoille. Meri maksaa lasten koulunkäynnin, ristiäiset, häät ja hautajaiset. Ilman merta ei ole perinteistä senegalilaista ceebu jën -ruokaa, jota syödään yhteisen vadin ympäriltä: punaista rasvaista riisiä, vihanneksia sekä tuimalla yrtti-punapippurisoseella höystettyä kalaa.

Mutta enää ei ole sanottua, että merelle lähtijä saa kulujaan katettua saaliin myynnillä, elannosta puhumattakaan. Kala on käynyt vähiin. On ajettava aina vain kauemmas avomerelle tai etelään, kohti Guinean ja Liberian rannikkoja, kalastajat kertovat. Bensakulut kasvavat, mutta saalista ei silti tahdo löytyä.

”Valtio on myynyt meren ulkomaalaisille”, kalasatamassa toistellaan.

Euroopan unionin kanssa solmitut kalastussopimukset ovat tuoneet merelle tonnikalaa pyydystäviä isoja aluksia. Pahimpia ovat kuitenkin kiinalaisten laivat, kalastajat sanovat. Ne kaapivat merenpohjankin tyhjäksi, ovat kuin tehtaita, joissa saalis käsitellään ja pakastetaan saman tien, valmiiksi ulkomaanmarkkinoille kaupattavaksi. Mbourin perinteisin menetelmin kalastavat veneet jäävät siinä kisassa toiseksi.

Viime syksynä moni kalastaja lähti etsimään onneaan Euroopan porteilta, 1 500 kilometriä pohjoisempana sijaitsevilta Kanarian saarilta. Eurooppaan on täältä toki aina lähdetty töihin, ylittäen rajat laillisesti tai laittomasti, mutta kalastajia ei lähtijöiden parissa ole tähän asti juuri ollut. Meri on taannut tienestit. Nyt Mbourin kalasatamassa jokainen tuntee jonkun, joka on hiljattain myynyt veneensä moottoreineen ja lähtenyt. Melkein yhtä moni tuntee jonkun, joka on kadonnut hengenvaarallisella matkalla.

Useimmat lähtijöistä ovat nuoria, alle kolmekymppisiä miehiä, joiden usko tulevaisuuteen kotimaassa rakoilee pahasti. Senegalin väestön keski-ikä on 19 vuotta ja arviot työttömyys­asteesta vaihtelevat 7–20 prosentin välillä.

Mielikuvaa länsimaisesta eldoradosta ruokkii täällä usein Eurooppaan asettunut naapuri tai tuttava, joka elättää suvun kotimaassa, rakennuttaa perheelle isomman talon, maksaa vanhempien lääkärilaskut ja lasten koulukirjat. Siitä, millaisilla töillä rahat saadaan ja millaista Euroopassa on paperittomana elää, ei Senegalissa puhuta – eikä siitä myöskään kysytä. Suvun sisäinen solidaarisuus pitää paljolti harmaan talouden varassa toimivan yhteiskunnan kasassa, mutta tästä maksettava hinta on kova sille, jolla töitä ja tuloja on.

Senegalin islam on suvaitsevainen uskonto, joka on läsnä paikallisten arjessa.

Kun täytän 15, muutamme Senegalista Suomeen. Se ei tunnu kodilta, vaikka näytän suomalaiselta ja puhun suomea. Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on ikävä musiikkia. Senegalissa se oli ympärilläni aina, päivällä ja yöllä, takseissa soivana radiona, naapurin yökerhon jytinänä, moskeijan rukouskutsuna, viereisen korttelin juhlien sabar-rummutuksena tai ramadan-paaston aikaisina yöllisinä laulajaisina, joissa yksinkertaiset melodiat toistuivat tuntikausia, vieden laulajat hurskaaseen transsiin.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutan yksin Ranskaan. En tunne sieltä ketään, mutta siellä saan olla juuri sellainen suomalainen kuin itse haluan, koska kukaan ei tiedä, millaista suomalaisuus oikeasti on tai millaista sen pitäisi olla. Kun myöhemmin alan säännöllisesti matkustaa Pariisista Senegaliin toimittajana, minua pidetään maassa ranskalaisena eikä kukaan tiedä senegalilaisesta lapsuudestani mitään ennen kuin avaan suuni ja puhun wolofin kieltä.

Aikuisena tutustun sisämaan Senegaliin. Ihastun Senegal­joen verkkaiseen virtaukseen pohjoisessa Podorin kaupungissa, muutaman tunnin matkan päässä Saint-­Louisista. Joki on kuin elävä suoni, joka halkoo karua maisemaa ja jota kohti hiekkadyyneillä vaeltaa karjaa, vuohien ja pitkäsarvisten lehmien laumoja. Joessa pestään autot, hevoset ja pyykit, sen rannoilla vaihdetaan kuulumiset ja nautitaan myöhäisen iltapäivän tuomasta helpotuksesta helteeseen.

Iltaisin ja aamuisin istun majapaikkani verannalle kirjoittamaan, joki virtaa silmieni edessä ja mietin, miltäköhän tämä näyttää senegalilaisista: valkoinen nainen siirtomaa-ajan rakennuksen parvekkeella, raapustamassa jotain vihkoonsa.

Aikuisena matkustan maan itäosiin, polttavasta helteestä tunnetun Tambacoundan seudun pikkukyliin, joita kuivuus ja köyhyys koettelevat pahemmin kuin mitään muuta osaa maasta ja joissa vastaanotto kaukaa tulleelle vieraalle on samaan aikaan juhlallinen ja välitön.

Istun savesta ja heinästä rakennettujen kotien pihoilla kuuntelemassa täällä niin tavallisia tarinoita nuorista, jotka päättävät lähteä tai jotka lähetetään perheen päätöksestä kauemmas töihin. Moni suuntaa pääkaupunkiin Dakariin, yhtä moni haaveilee Euroopasta. Täältä käsin katsottuna on aivan sama, tarkoittaako se Italiaa, Espanjaa tai Ranskaa.

Senegalin kylissä minua kiitellään siitä, että olen kulkenut niin pitkän matkan tullakseni heidän vieraakseen – vaikkei kukaan ole minua tänne kutsunut ja olen koputtanut ovelle ilmoittamatta etukäteen tulostani. Mietin, miten paljon Euroopalla olisi opittavaa siitä, mitä vieraanvaraisuus voi tarkoittaa.

Goréen entinen orjasaari sijaitsee Dakarin lähellä. Se on kiinnostava nähtävyys, joka on parhaimmillaan iltaisin, kun matkailijaryhmät ovat palanneet mantereelle.

Vietän entistä enemmän aikaa Dakarissa. Sukellan suurkaupungin hektiseen ja nimettömään massaan.

Ihmiset ympärilläni ovat jatkuvasti menossa tai tulossa, töihin, kotiin, torille, kylille. Kaikki on samaan aikaan yhtä sekasortoa ja äärimmäisen järjestäytynyttä. Autojen välissä puikkelehtivat myyjät tietävät paikkansa, kaoottinen liikenne etenee, kadunvarret ovat palveluita täynnä: tuossa kojussa suutari korjaa kenkäsi heti, tuolla penkillä istuu kännykkä­krediitin myyjä ja kulman takana on naapurin rouvan kotipesula, josta saat puhtaat ja silitetyt pyykit päivässä.

Dakar on kaupunki, jossa kerrostalon katolla majailee lampaita, jossa rakennustyömaan hiekka valtaa puolet kadusta, jossa matkustetaan tuntikaupalla töihin täysissä busseissa ja jossa jokaiseen ongelmaan löytyy ratkaisu – kun luottaa ihmisiin Google Mapsin sijaan. Se vaatii joskus aikaa, mutta vastineeksi saa kohtaamisen, jota ei yksikään algoritmi ohjaa.

Kun haluan levätä, matkustan Dakarista lautalla läheiselle Goréen entiselle orjasaarelle ja jään sinne yöksi. Illalla kun matkailijaryhmät ovat kaikonneet saarelta, istun rantakivillä ja katson vastarannalla vilkkuvia Dakarin valoja ja pimeyteen painunutta merta.

Aikuisena matkustan Senegalin seuduilla, joista minulla ei ole aiempia muistoja, istun busseissa ja Peugeot 504 -mallisissa takseissa, jotka Euroopassa kuuluisivat vanhojen autojen kokoelmiin. Katson ikkunasta maisemia, jotka ovat samaan aikaan tuttuja ja uusia. Tiedän, että tuo puu on baobab ja tuo on neem, ja uusissa kaupungeissa osaan suunnistaa aamulla kadunvarren tanganaan juomaan pippurisen café touban ja tilaamaan sipulipadalla höystetyn patongin puolikkaan.

Istun puisella penkillä aamiaisella muiden töihin menijöiden kanssa, vaihdan muutaman sanan kahvia hörppiessä, torjun innokkaimmat sulhasehdokkaat ja katson aamun hulinaa: reppu selässä kouluun kiirehtiviä lapsia, toriostoksia varten kauniiksi pukeutuneita nuoria naisia, mekaanikon oppipoikia rasvaisine paitoineen. Viereisen talon pihalla käyskentelee kana poikueineen.

Juuri tämän soisin matkailijan täällä kokevan: elämän samanaikaisen verkkauden ja täyteläisyyden. On toki Saint-Louis ja sen siirtomaahistoria, on Atlantin hiekka­rannat, Dakarin hektisyys ja Goréen saaren lempeä rauha. On seutuja, jotka minunkin on vielä löydettävä, Casamancen vehreys ja Sine-Saloumen mangrovemaisemat ja saaret.

Mutta kodin tiedän löytäväni aina kapealta puupenkiltä tai kiikkerältä jakkaralta, kadun nurkasta, keskeltä ihmisiä.

Lac Rosen järvi on kuuluisa vetensä erikoisesta väristä, joka syntyy suolasta. Joskus järvi näyttää jopa pinkiltä, usein punaruskealta.

Usein jälkeenpäin minulta on kysytty: millaista oli elää lapsuus Senegalissa? Vastaan: ihan tavallista. Sellainenhan lapsuus aina on. Samaan aikaan tavallinen ja ihmeellinen, jokaisen oma ja ainutkertainen. Ehkä matkoissa on jotain samanlaista, samaan aikaan tavallista ja ihmeellistä. Kodin tuntua paikassa, josta ei tiedä mitään.

Kommentoi »