Ennen päivän ja yön tunnit olivat keskenään erimittaisia – Selvitimme, miksi

Kun taapero kasvaa tiettyyn ikään, hänelle opetetaan kellotaulun merkitys. Sen merkitys onkin ihmisen elämässä niin vahva, että on muistisairauden merkki, kun kellon piirtäminen ei enää luonnistu. Mutta miksi kellotaulu on sellainen kuin on?

Vuorokausi, arkikielessä päivä, on elämämme peruspalikoita. Ja tavattoman helppo hahmotettava.

Aamulla valkenee, päivällä puuhataan, illalla pimenee, yöllä nukutaan. Sitten sama homma uudelleen. Vuorokaudessa maapallo pyörähtää kerran akselinsa ympäri. Kyseessä on siis täydellisesti havainnoitavaan reaalimaailmaan nojaava ajanmitta.

Mutta puhehan oli kellotaulusta. Kellotaulu on kuitenkin vain tapa jakaa päivä tai vuorokausi pienemmiksi paloiksi.

Miksi se jakaa päivän juuri kahteentoista viipaleeseen?

Kuten moni muukin ajanmittauksen tapamme, myös päivän jakaminen kahteentoista osaan, tuntiin, on ikivanha. Kahdentoista tunnin päivän ottivat ensimmäisenä käyttöön mahdollisesti babylonialaiset. Sitten sama jako kahteentoista otettiin käyttöön myös yöajalla. Tämänkin innovaation tekivät babylonialaiset. Tai sitten egyptiläiset.

Numero 12 vaikuttaa olleen muinaisina aikoina kova juttu: se esiintyy monissa legendoissa tärkeänä lukuna. Mesopotamiassa vuosi jaettiin 12 osaan, jotka määrittyivät tähtimerkkien mukaan. Sama jako saattaa olla 12 tuntisen päivän pohjana, ja siten myös kellomme taustalla.

Voi myös olla, että jo ennen babylonialaisia mesopotamialaiset jakoivat vuorokauden 24 osaan. Löytyypä sellainenkin tieto, että vuorokautta viipaloivatkin sumerilaiset, jotka käyttivät kuutta yötuntia ja kuutta päivätuntia.

Yhtä kaikki, vuorokauden jakaminen 24 tuntiin vakiintui jo antiikin aikana ja sekä egyptiläiset että roomalaiset katsoivat, että auringonlaskusta auringonnousuun kului 12 tuntia ja toiset 12 kuluivat auringonnoususta auringonlaskuun.

Koska päivän ja yön pituudet vaihtelevat vuodenajan mukaan, myös tuntien mitta vaihteli. Talvella yön tunnit olivat pidempiä kuin päivän, kesällä päinvastoin. Tunteja oli toki mahdollista mitata aurinko- ja vesikelloilla, mutta kovin täsmällistä se ei ollut.

Sen vuoksi nykyinen kellotaulumme on niitattu kiinni ajan käsitteen täsmentymiseen. Tämä vallankumous alkoi keskiajalla Euroopassa, kun näppärät sepät ja munkit alkoivat valmistaa mekaanisia kelloja. Suomeenkin ensimmäiset mekaaniset kellot saapuivat tiettävästi jo 1400-luvulla.

Tasaisesti eteenpäin nakuttava uusi keksintö mahdollisti vuorokauden jakamisen tasamittaisiin tunteihin. Kiinnostavasti ensimmäisissä kellotaulullisissa kelloissa käytettiin sekä 12 tunnin että 24 tunnin kellotauluja.

Ajan mittaan 12 tunnin kellotaulu sai valta-asema, mahdollisesti ainakin osittain sen vuoksi, että jako 12:een sopii pienempään tilaan siistimmin, kuin tarkempi jako 24:ään.

Kun edistys edistyi, ihmisen elämä tiivistyi siinä määrin, että aikaa piti mitata entistä täsmällisemmin. Sekunti oli terminä tuttu jo vuoden 1000 tienoilta, ja sitä mittaavia kelloja tunnetaan jo 1500-luvulta. Mutta vuonna 1644 ranskalainen matemaatikko Marin Mersenne määritti sen heilurin avulla varsin tarkasti.

Erilaisten täsmennysten tuloksena sekunnin pituus määritettään nykyään cesium-122-atomin energiatasojen vaihtelun perusteella.

Koska sekunti on yleisesti käytetyn SI-järjestelmän ajan perusyksikkö, se määrittää myös tunnin pituutta. Vaikka vuorokauden jako 24 palaan on säilynyt ennallaan muinaisista ajoista, palojen pituutta ei enää määrittele auringon näennäinen liike, vaan atomin värähtely.

Toki tuntimme ja kellomme nojaa edelleen vahvasti luonnonilmiöön.

Lähteet: 12-hour clock, The Centuries-Long Quest to Measure One Second, Miksi kellotaulu on jaettu kahteentoista tuntiin?, Kellojen historiaa Suomessa.

Mikä sinua askarruttaa? Mihin jännään kysymykseen tarvitset vastauksen? Laita sähköpostia osoitteeseen sammeli.heikkinen@a-lehdet.fi ja yritämme auttaa.