Kaksikymmenvuotiaana leikkasin lehdestä kuvan: bangladeshilaiset lapset leikkivät joessa vesipuhvelilauman keskellä. Yksi pojista sukelsi puhvelin selästä, ja suuri eläin katsoi hyppyä tyynenä, sarvet taivasta kohti kaartuen.
Ensimmäinen parisuhteeni oli kriisissä. Istuimme tyttöystäväni vuoteella juttelemassa umpisolmustamme. Hän toivoi minulta suoria vastauksia. Kaivoin kuvan lompakostani ja sanoin: ”Surullisena tämä kuva tekee minut iloisemmaksi.”
Paskapuhetta. Kuva oli minulle yhdentekevä. Olin laittanut sen lompakkoon tehdäkseni häneen herkän vaikutuksen, kätkeäkseni pelon runolliseen eleeseen. Hän vilkaisi kuvaa ja sanoi: ”Lapsia ja lehmiä. Kiva.” Eroon ei mennyt kauan.
Esimerkki on viaton. Mutta seuraavien kymmenen vuoden aikana kehitin kierompia naamioitumistapoja. Niin kauan kuin suhteet olivat lyhyitä ja pinnallisia, olin avoin, itsevarma ja myötätuntoinen. Syvempien tunteiden herättyä alkoivat pelon oireet: teeskentely, karkumatkat, pettäminen ja yleisinhimillinen lieroilu.
En tiedostanut pelkoani enkä olisi osannut puolustella sitä, koska se soti kaikkea ihmissuhteista uskomaani vastaan. Platonin Pidoissa Aristofanes kertoo tarinan Zeuksen kahtia jakamista alkuihmisistä, joiden puoliskot etsivät nyt toisiaan löytääkseen menetetyn ykseyden rakkaudessa.
Myytistä alkaa pitkä länsimaisten rakkaustulkintojen linja, joka kulkee Rousseaun ja Schlegelin kautta romantiikan aallonharjalta vaikkapa Eliittikumppani-deittisivuston ”tieteelliseen Matching-menetelmään” ja ”korkeatasoiseen kumppanin hakuun”.
Sitä voi nimittää romanttiseksi eheytymiskäsitykseksi. Ihminen eheytyy aidoksi rehelliseksi itsekseen löytämällä täsmälleen oikean rakastetun.
Uskokoon ken haluaa. Nuorena minäkin uskoin, vaikken sulautunut toiseen kuin rauhan ja sovituksen hetkinä. Usein viestin tunteitani luotettavasti kuin humalainen viittomatulkki aprillipäivänä. Eron hetkillä olin rehellinen. En joko tavannut eheyttävää puoliskoani tai sietänyt hänen seuraansa pitkään.
Länsimaita on muokannut toinenkin käsitys rakkaudesta. Sen juuret ovat vanhatestamentilliset.
Aatami ja Eeva ovat syöneet hyvän ja pahan tiedon puusta. He kuulevat Jumalan käyskentelevän paratiisissa ja piiloutuvat puiden sekaan. Jumala kutsuu Aatamia. Tämä vastaa piilostaan nolona: ”Minä kuulin sinun askeleesi paratiisissa ja pelkäsin, sillä minä olen alasti, ja sentähden minä lymysin.”
Maallistuneena individualistina tulkitsen tarinan romanttiseksi haavoittuvuuskäsitykseksi. Siitä ovat kirjoittaneet vaikkapa Lucretius, Freud, Marcel Proust ja Jean Rhys. Yhteinen ennustamaton elämä on ajoin kammottava hanke, kaiken pelon arvoinen, eikä se palauta menetettyä eheyttä, vaan vie muutoksiin, joista on selvittävä yhdessä. Rakkaus on kyllä suurin, ohjaa auringon ja kaikki tähdet, mutta homo sapiens on eläin, joka osaa täyttää avioerohakemuksen.
Olen 41-vuotias. Pelkään yhä rakkautta, mutta olen päättänyt pelätä sitä saman ihmisen kanssa niin kauan kuin jaksan pelätä. Rakastan terveellä, turvallisella ja ehjällä tavalla vain hetkiä kerrallaan. Ja kun seuraan tuntemieni ihmisten tunarointia, ihmettelen, moniko rakastaa sen paremmin.
Syntiinlankeemuskertomus on lohdullinen. Aatami ja Eeva ovat piilossa yhdessä, peloissaan molemmat. Illan viileydessä rakkaus huhuilee heitä. Heillä on vain viikunanlehtivyönsä ja kummallakin erillinen, omanlainen pelkonsa, jonka he voivat toisesta hetkeksi tyynnyttää. ■
1 Ainoa neuvo, jonka rakkauden pelkoon voi antaa: Oman rakkauden pelon märehtiminen on hedelmätöntä. On parempi miettiä sitä, mikä herättää pelon kumppanissa, keskittyä sen lievittämiseen ja tehdä muutoksia omassa, toista pelottavassa käytöksessä. Samalla vähenee omakin pelko.
2 Rakkauden pelkoa käsittelevistä poplauluista parhaita on Morcheeban lempeä Fear And Love. Suositellaan kuunneltavaksi toistuvasti, yhdessä pelon kohteen kanssa.
3 Yhdysvalloissa rakkauden pelkoa hoidetaan mm. hevosavusteisella terapialla ja delfiinitajuuksille virittävällä koulutuksella. Lento New Yorkiin maksaa Lufthansalla 499 euroa.
