Apu

"En tajunnut, kuinka lähellä kuolemaa olin"

2


"En tajunnut, kuinka lähellä kuolemaa olin"

Hengenvaarallisen aivorunkoinfraktin saanut Päivi Virta pitää itseään onnekkaana. Hän kuntoutui poikkeuksellisen hyvin, kiitos aviomiehen avun ja ripeän hoitoon pääsyn.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Marjaana Malkamäki

Joskus sairastuessakin on roppakaupalla onnea matkas­sa. Ylöjärveläinen Päivi Virta, 38, oli eräänä joulukuisena aamuna noussut jo sängystä, mutta palasi takaisin ma­kailemaan, kun yhtäkkiä olo alkoi tuntua oudon epäto­delliselta. Samassa Päivin mies Mikko tuli sängyn vie­reen ja ilmoitti lähtevänsä töihin.

– Onneksi sanoin Mikolle, että älä lähde vielä. Jos hän olisi lähtenyt ja olisimme asuneet jossain korvessa, en olisi tässä nyt. Lapsemme Kristian ja Katariina nukkuivat yläkerrassa ja olivat niin pieniä, etteivät olisi osanneet soittaa apua, Päivi sanoo nyt 3,5 vuotta myöhemmin.

Päivin outo olo paheni äkkiä. Kasvojen oikea puoli valui alas­päin, ja oikeanpuoleiset raajat tuntuivat kadonneen kokonaan. Kun Mikko Päivin pyynnöstä soitti hätänumeroon, tämän puhe oli jo alkanut puuroutua. Hätäkeskuksessa osattiin kysyä oikeat kysymykset, ja pian saapui ambulanssi viemään Päivin Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Päivi itse ei tajunnut tilansa vakavuutta lainkaan.

Hän oli kyllä jo kuullut mainittavan sanan aivoverenkiertohäiriö, mutta ajatteli vain käyvänsä sairaalassa hoidattamassa sen pois. Iltapäiväksi oli päästävä työpaikalle kampaamoon.

Sairaalassa Päiville tehtiin aivojen tietokonetomografia, jossa ei näkynyt mitään poikkeavaa. Päivin silmät harittivat, pyörrytti ja väsytti valtavasti.

– Olin tajuissani koko ajan. Tuli sellainen tunne, että tähän asiaan en pysty vaikuttamaan mitenkään, joten luotan nyt näi­hin ihmisiin. Elämän pelastava hetki oli, kun neurologi sanoi, että aloitetaan liuotushoito pelkkien oireiden perusteella. Oireiden alkamisesta oli kulunut noin tunti ja viisitoista mi­nuuttia.

Liuotushoidon aikana neurologi pyysi useita kertoja Päi­viä nostamaan käsiään ja puristamaan niitä nyrkkiin. Puolen tunnin kuluttua liuotushoidon vaikutukset alkoivat tuntua ja ke­hon oikea puoli reagoi jo hieman. Päivi makasi sängyssään, kanyyleja siellä täällä ja painehou­suissa, joiden tarkoitus oli estää uusien verisuonitukosten synty­minen. Hän kyseli hoitajilta, voisiko jo pian lähteä. Hoitajat vas­tasivat huvittuneina, että ei tässä nyt pidetä kiirettä.

Selvisi, että Päivi oli saanut hengenvaarallisen aivorunkoinfark­tin, joka oli syntynyt niskanikamavaltimon dissekaation eli suonen sisäseinämän repeämän seurauksena. Se oli tihkuttanut verta ja aiheuttanut takaraivoon kuukauden kestäneen oudon päänsäryn, joka heijastui silmän taakse. Terveyskeskuslääkäriltä Päivi oli kui­tenkin saanut vain kipukynnystä nostavaa masennuslääkettä.

Parin viikon sairaalajaksoa seurasi kuukauden kuntoutus ylöjärveläisessä kuntoutuslaitoksessa. Siellä Päivi joutui opette­lemaan uudestaan kävelemään. Hän sanoo olevansa hyvin tyy­tyväinen paitsi sairaalassa saamaansa hoitoon myös kuntoutuk­seen.

– Siellä oli lääkärit, hoitajat sekä fysio-, toiminta- ja puhetera­peutit, eikä minulle annettu hetken rauhaa. Vaikka kärsin okset­tavasta olosta, fysioterapeutti sanoi, etten opi kävelemään ma­kaamalla sängyssä. Niinpä nousin pystyyn ja oksentelin.

Päivi sanoo kuntoutumisen olleen hyvin nopeaa ensimmäisen puolen vuoden aikana. Aivoinfarktista jäi silti monenlaisia vaivo­ja. Oikeanpuoleinen jalka on edelleen hieman jäykkä, raajoissa on tuntopuutoksia, ja silmät näkevät eri tavalla. Liika ärsykkei­den määrä väsyttää. Päivin mukaan pahinta on kuitenkin jatku­va kuvotus ja huono tasapaino. Kaksi vuotta sitten hän sai saira­useläkkeen kampaajan työstään, mutta toivoo voivansa vielä palata unelma-ammattiinsa. Sairautensa vakavuuden Päivi ymmärsi vasta kuukausia aivo­infarktin jälkeen.

– Kahdeksan kuukautta infarktin jälkeen kävin silmälääkärillä. Hän sanoi, että olen ensimmäinen aivorunkoinfarktin sairasta­nut, joka kävelee vastaanotolle omin jaloin. Ilmeisesti kuntoutu­miseen vaikuttivat nopea hoitoon pääsy, nuori ikä, hyvä kunto ja se, ettei minulla ollut riskitekijöitä. Tulevaisuus näyttää Päivin mielestä valoisalta.

– Ei tiedetä, miten toipuminen etenee. Itse huomaan edistystä edelleen, vaikka sairastumisesta on jo 3,5 vuotta, Päivi iloitsee.

Teksti: Tea Majaniemi

Lue lisää aivoinfarktista: Terve.fi

Julkaistu: 16.3.2016