Vastustan muutosta – Minun Munkkivuoreeni saa kajota vain fiktiossa

Kesällä 2021 kotilähiöni ostoskeskuksen ikkunoihin ilmestyi 80-lukulaisia mainosteippauksia ja lähipihoilla majaili harva se päivä kameroiden piirittämiä ihmisrykelmiä. Oli hauskaa kokea elävänsä kulisseissa, varsinkin kun selvisi, että tekeillä oli nerokkaiden Jani Volasen ja Pirjo Lonkan Munkkivuori-sarja.

Aloin kuvitella, että sarja päätyisi kansainväliseen levitykseen. Pihoille hakeutuisi turistilaumoja, ja me asukkaat päätyisimme cameorooleihin loputtomiin somepostauksiin, jotka tekisivät täällä asumisesta entistä täyteläisempää, hieman kuin ne Facebookin paikallisryhmissä leviävät 50-luvun lopun ihmeellisen amerikkalaishenkiset Munkkivuori-otokset, joita ahmin syventääkseni lähiökokemustani.

Munkkivuorta tuleekin kuorruttaa loputtomin merkityskerroksin, mutta sen fyysiseen olomuotoon ei saa kajota. Inhoan lähimetsään vastikään rakennettua köysiratapuistoa, vastustan ostoskeskuksen uudistamista, jopa uutta raitiolinjaa ja ajatusta jyrätä Suomen vanhin golfkenttä ja ehkä hieno kirkkokin asuntorakentamisen tieltä.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän ymmärrän halua jumittaa johonkin, jonka kuitenkin pohjimmiltaan aavistaa mielivaltaiseksi, oikeastaan fiktioksi. Gilles Deleuzen hengessä: Me olemme tapoja, emme muuta kuin tapoja, tapa sanoa ‘Minä’.

Ennen muuttoa Brysselistä Munkkivuoreen vuonna 2011 tiesin siitä oikeastaan vain sen ainoan myyttisen elementin, jota ilman tv-sarjakaan tuskin olisi sijoittunut tänne: metroaseman jota ei koskaan otettu käyttöön.

Vaikka Munkkivuoren 50-luvun funkkistaloissa oli sentään edes jonkinlaista historian havinaa, ja olipa talomme peräti suojeltu kulttuuriperintöarvoltaan merkittävänä rakennuksena, lähiöön muuttaminen oli silti lapsiperhekompromissi. Yllätyin siis, kun minusta oli heti taianomaista syödä ostarin söpössä ravintolassa ja kuljeskella taloja ympäröivien valtavien pihojen hiljaisuudessa, keskellä kalliomuodostelmia ja vanhoja mäntyjä, reilun kuuden kilometrin päässä ytimen houkutuksista.

Oppiessani lähes 500-asuntoisen yhtiömme intriigeistä, sulautuessani yhä enemmän maisemaan, aloin ensimmäistä kertaa aikuisiälläni tuntea diplomaatille vaarallista halua ymmärtää mieluummin paljon vähästä kuin vähän paljosta.

Tuo pienen ja syvän himo, siis halu olla muuttamatta tapojaan, on kohta kolmentoista Munkkivuori-vuoden aikana vain syventynyt. Ehkä syy on siinä, että iän karttuessa vaatii yhä enemmän aikaa ja toistoja saavuttaa edes osa siitä olemisen rikkaudesta, joka lapsuudessa tuottuu hetkessä mihin tahansa kivenmurikkaan tai puunrunkoon. Tuntuu, ettei muuttamiseen ole enää varaa.

Alkuvuodesta 2024 katsoimme tyttären kanssa Munkkivuoren, kolmena peräkkäisenä iltana, alle sadan metrin päässä sarjan tapahtumien ytimestä. Heti ensimmäisissä kuvissa vilahtivat tutut talot ja pihat, mutta lähimetsässä tönöttävä suuri kivi ei täsmännyt. (Tytär vahvisti kiviasian, ja häneen saatoin luottaa, Munkkivuoressa kasvaneeseen.)

Munkkivuori kasvoi jakso jaksolta, puhumattomuudesta, piilottelusta, menneen estetiikasta, lasten maailman outoudesta, arjen kulissien raoista. Kerrontaa rytmittävät jysähdykset yhdistivät sarjan herkullisesti Volasen M/S Romanticiin, luultavasti parhaaseen suomalaissarjaan koskaan.

Ja ennen kaikkea: kolme iltaa peräkkäin tyttäreni oli minulle taas täysin ristiriidattomasti samanaikaisesti yksi-, kahdeksan- ja Munkkivuoresta jo muuttanut kahdeksantoistavuotias rakas lapseni. Ja minä itse olin yhtä ristiriidattomasti tämä ränsistynyt 46-vuotias kuin se Suosikkien ja räpättimien keskellä varttunut kasarilapsi, joita sarja kuvasi.

Kolmipäiväisen katselumaratonin päätteeksi vein tyttären kotiinsa, keskellä yötä. Palatessani kotipihan läpi huomasin vilkuilevani ympärilleni. Kävin kokeeksi kellarissakin – sarjan katsoneet tietävät kyllä miksi – ja jouduin tosissani järkeilemään, ettei mikään oikeasti ollut muuttunut, paitsi se, että Munkkivuori oli onnistunut luikertelemaan osaksi Munkkivuortani.

Seuraavana päivänä kävin ottamassa kuvan naapuripihasta, jonne pääosa tapahtumista sijoittuu. En ollut aiemmin edes huomannut leikkimökkiä, jossa nyt oli potentiaali kasvaa Suomen valokuvatuimmaksi leikkimökiksi. Kuvittelin maisemaan sarjan lapset ja uhan, jonka nukuttu yö oli laimentanut juuri sopivan vahvuiseksi. Jouduin kuvittelemaan myös turistiparvet, koska niitä Munkkivuoressa ei ole näkynyt, mikä tietenkin oikeasti on pelkästään hyvä asia.

Kun nykyään käyn ostoskeskuksessa, joka ainakin vielä hetken saa säilyä ennallaan, yritän kuvitella lattian alla lymyilevää melkein-metroasema-tyhjyyttä, jolle sarja piirsi selkeästi fiktiivisen, mahdottoman maantieteen. Osa minusta haluaisi päästä kurkistamaan oikeaan tilaan, mutta enimmäkseen olen tyytyväinen siihen, ettei sinne pääse, että mysteeri saa säilyä.