Asuimme kahden lapsen kanssa kerrostalossa Kalliossa, kun pandemia sulki koko maan keväällä 2020. Kun edes leikkipuistoihin ei päässyt, tuli olo, että tarvitsemme jonkun siirtolapuutarhamökin, minne mennä. Samoin ajatteli noin joka toinen helsinkiläinen, eikä Oikotie ollut varsinaisesti täynnä siirtolapuutarhamökkejä. Yhtenä aamuyönä neljältä heräsin viimeisilläni raskaana, kun kännykän hakuvahti ilmoitti tästä talosta, koska sen pihassa on myös pieni mökki.

Herätin puolisoni Tapion ja sanoin, että tämä näyttää ihanalta ja on meille tarkoitettu. Olimme molemmat vannoutuneita kerrostaloasujia, joten hän yritti saada minut järkiini tuomalla minut näytölle toteamaan, että unelmieni asunto on todellisuudessa homeinen mökki. Oli kaunis kesäpäivä, linnut lauloivat ja syreenit kukkivat. Siinä kohtaa hän ymmärsi, että peli oli menetetty.

Niin meistä tuli remontoijia. Maalasin ruokailuhuoneen seinää vielä kun supistusten väli oli kahdeksan minuuttia. Ajattelin, että seinä on maalattava ennen kuin vauva syntyy tai sitä ei maalata koskaan. Seinä tuli maalatuksi ja samana päivänä vauva oli sylissäni synnärillä.

Satavuotiaan talon edellinen omistaja oli eläkeikäinen joogaopettaja. Hän oli nähnyt meidät ikkunasta ennen näyttöä ja tuntenut, että tämä perhe kuuluu tähän taloon. Hän halusi myydä asunnon juuri meille. Hän oli rakastanut tätä taloa kovasti ja halusi seuraavienkin asukkaiden rakastavan. Itse asuin 20 vuotta Kalliossa ja rakastin sitä aluetta. Ensimmäistä kertaa huomaan rakastavani myös itse kotia. Tämä talo on omanlaisensa. Hän on välillä vähän oikukas mutta aina lopulta kuitenkin meille hellä ja hyvä.”

Poliittinen koti -palstalla kurkistetaan kaupunginvaltuutettujen koteihin.