Vuoden nuori taiteilija, kuvanveistäjä Emma Jääskeläinen: ”Vitsillä sanoin, että veistän pyllyn kivestä”

Vuoden nuori taiteilija -näyttelyn nimiteos At her fingertips on niin suuri, ettei sitä voinut esittää Tampereen taidemuseossa vaan teos oli Finlaysonilla. Ensimmäiset suuret veistoksesi teit Kiasmaan vuosina 2019 ja 2020 osana Commission by Kordelin -ohjelmaa. Mitä uusi mittakaava tarkoitti sinulle?

Pitkään tuntui, että en kehtaa tehdä isoa. Se vie niin paljon tilaa, aikaa ja rahaa. Oli hullua, että oli tehnyt halattavia, sylin kokoisia veistoksia, ja yhtäkkiä veistos painoi neljä tonnia. Kiasmassa veistoksesta tuli kuin tuoli ihmiselle. Käytettävä esine. Se on paljon kiehtovampaa kuin veistos, jota töllätään.  

Mitä suurempaan mittakaavaan siirtyminen vaati?

Aloin työskennellä Tattarisuon kiviveistämöllä. Ajattelu muuttui dramaattisesti. Fyysisyysaste, paikka missä teen, ajatukset materiaalista. Sitten kun on instituution kanssa tekemisissä, joutuu tekemään joitain kompromisseja. Veistokset piti saada kevyemmiksi: ne käännettiin ympäri ja niistä porattiin pötköjä pois. Kivi epä­kiveytettiin. Tuli vähän sellainen olo, että miksi helvetissä teen kivestä enkä styroksista, kun se ei saa olla edes kivi. Ja vaikka on kiva, että on yhteys kiviin, joita veistää, Kiasman kohdalla kiviä piti tilata. Ei pysty ottamaan jostain kesämökiltä noukittuja. Siinä joutuu miettimään myös eettisiä kysymyksiä eri tavalla. Travertiini on tilattu Italiasta. Kaikki sanovat, että myyjät ovat jotain mafiapomoja. Useat Norjasta tilaamistani palasista menisivät hakkelukseksi, koska niissä on kosmeettisia virheitä. Se tuntuu vähän turvallisemmalta.

Moni teoksistasi näyttää pehmeältä. Ne tuovat mieleen pyllyjä ja raajoja mutta myös abstraktimpia pehmeyteen yhdistyviä asioita, kuten turvaa. Kiinnostaako sinua kovan ja pehmeän vuoropuhelu?

Kiinnostaa, mitä pehmeys on. Ja joku lämpö tai hoiva. Mietin usein, että ne ovat liike­ratojani. Tekeminen on fyysistä tanssia, se liikkuu automaattisesti pehmeyssuuntaan. Luulen, että olen oivaltanut sen prosessin kautta. Tuntuisi ihan kauhealta tehdä suora ja terävä kulma.

Olet käyttänyt myös orgaanisia materiaaleja, kuten villaa, sekä esimerkiksi korvatulppia ja purkkaa. Mikä merkitys näillä materiaaleilla on?

Kivi on ikuistamisen materiaali, omistamisen materiaali. Haluan rikkoa sitä. Voi kysyä, onko veistos enää olemassa, kun siitä häipyy ne purkat ja korvatulpat. Kiinnostaa rinnastaa kivi materiaalin, jossa on eri aika.

Aiemmin Tampereen taidemuseossa ja nyt Vaasassa osittain esillä olevassa näyttelyssä on videoteos, jossa kerit lankaa isoäitisi ympärille. Miten kuvailisit henkilökohtaisen elämän merkitystä teoksillesi?

Aiemmin miettiessäni taiteilijaa pohdin hyvää ideaa ja hyvää teosta. Lasten saaminen auttoi etäännyttämään. Vapauduin, kun tajusin, että saatana, tää on tätä elämää. Ajattelen, että arki imeytyy työhön. Henkilökohtaisuus on se asia, jota haluan jakaa. Kun tein teosta At her fingertips, pidin hervotonta tyynyä vatsani päällä, koska olin raskaana. Mielentilani oli jotenkin väkivaltainen, vaikka minulla oli se vauva siellä. Teoksen pinta on karski ja rosoinen, ei sillä tavalla puuterimainen kuin Kiasman töissä.

Millainen suhde sinulla on kuvanveiston monumentaaliseen perinteeseen, mieshahmoihin ja antiikin täydelliseen ihmiseen?

Usein kuvanveiston perinteessä on tehty sotasankareista näköispatsaita. Kuvanveistäjä Louise Bourgeois on minulle tärkeä taiteilija. Hän on käsitellyt äitiyttä ja perhettä. Se, mitä yritän sanoa, ovat ne arkiset asiat. Käsien känsät. Ne kertovat jollain tavalla henkilöistä, mutta tavallaan myös hälvenevät ja saattavat näyttää joltain möykyltä tai plömpöltä. Veistoksessa pitää tapahtua asioita myös ilman tarinaa. Niin paljon on kiinni materiaalista, fyysisestä kokemisesta ja muodosta. Olen pohtinut kömpelyyttä ja sympaattisuutta, hakenut epätäydellistä kehoa. Ehkä rikkoutunutta kehoa, vanhenevaa kehoa. Aika usein myös kaiverran. Ennen vanhaan kehot ovat aina olleet tosi sileitä. Pyhemmän näkösiä, lähes sokerisen täydellisiä.

Milloin havahduit ensimmäistä kertaa kiven kiinnostavuuteen?

Minulla oli pyllyveistos: ilmapallo, jossa oli ympärillä naru. Sanon pylly, mutta usein välttelen määrittelemästä. Kivempi tutkia, mitä ihmiset näkevät pallossa, jossa on naru. Haaveeni oli tehdä pyllymeri, jossa on bassotaajuuksia ja pyllyt hyllyvät. Sitten olin, että ei vitsi, nyt lopetan tekemisen, tämä on ihan naurettavaa. Vitsillä sanoin, että veistän pyllyn kivestä. Ajattelin, että saan pysäytettyä liikkuvan ja maatuvan asian, kun se tulee kiveen. Totesin, että tämä kesyttää minut; nyt keskityn johonkin ja saan jotain valmiiksi. Se oli vuonna 2017, mutta koko elämäni olen tehnyt jotain sinne päin: savitöitä, pessyt kiviä, pyöritellyt asioita, piirtänyt. On ollut koko ajan tarve tehdä käsin jotain.  

Miksi se oli juuri kivi?

Piti löytää oma tila, jossa pystyn kontrolloimaan asioita ja jossa olen varma. Kontrolli ja myös irti päästäminen ovat osa tekemistä. Minä kontrolloin kiveä ja se kontrolloi minua. Siinä on sellainen kokonainen keskustelu. Kiasman käsiveistoksen muoto muutti suuntaa tekoprosessin aikana, kun huomasin, että tuolla on peukalon kynnen näköinen asia.

Vuoden nuori taiteilija -palkinnon yhteydessä kuvanveistoon viitattiin harvinaisempana tekemisen tapana. Koetko, että veisto on marginaalissa?

Kivenveistossa on se hitaus. Superstarataiteilijat käyttävät laseria tai teettävät teoksensa. Itse olen halunnut tehdä paljon käsin, oppiakseni ja ymmärtääkseni materiaalia paremmin. Eikä minulla olisi rahaakaan teettää. Tuntuu, että olen vastaan, mutta se tuntuu myös hyvältä. Hiljaisuus ja hitaus. Ajattelen aina, että treenaan tai harjoittelen, kun teen sitä jotain. Välillä tuntuu oudolta, että okei, tässä oli tosi pitkä prosessi, jonka aikana tapahtui vaikka mitä. Että onko tämä veistos nyt se, mitä jaan ihmisten kanssa. Aina en edes tiedä, mitä se on.

Ajatteletko, että tietynlainen marginaaliasema johtuu työläydestä?

Joo, ja siitä, mihin kivi yhdistetään. Jos minulta kysyttäisiin, mihin kivi mieli­kuvissa yleensä liittyy, sanoisin kirkko ja hautakivi ja monumentti. Se johtuu siitä, miten kivi on taiteen historiassa esitelty meille. Ehkä se on myös materiaali, josta ei ajattele, kuinka paljon erilaisia mahdollisuuksia siitä löytyy. Itseäni kiinnostaa esimerkiksi kiven epätiiviyttäminen. Haluan luoda kiven sisälle tilan ja oppia, kuinka pitkälle voi kaivaa ilman, että kivi särkyy. Usein kysytään, miksi teet kiveä. Se on ollut kiperä kysymys, koska olen ajatellut, että siihen pitää olla tyhjentävä vastaus, joka liittyy jollain tavalla nykytaiteeseen. Minulle se on nimenomaan hitaus ja sensitiivisyys, joita kokee materiaalin kanssa. Ajattelen aina, että kivi muistaa enemmän kuin minä. Siitä voi löytyä vaikka mitä. Ja kun tekee isoa kiveä, tulee olo, että olen niin isojen voimien kanssa tekemisissä. Että jos tuo tippuu päälle, liiskaannun. Kivessä on ongelmallista, että se on niin kaunis. Niistä tulee helposti koriste-esineitä. Tuntuu, että Teemu Mäki on takaraivossani ja sanoo parfyymitaide.

Mitä ajattelet viime aikojen keskusteluista taiteen itseisarvosta ja poliittisesta taiteesta?

On se naurettavaa, että keskustelu polarisoituu, mutta koen vapauttavaksi, että sanotaan asioita. On tärkeää, että puhutaan itseisarvosta. En ajattele, että taiteen pitää olla itsetarkoituksellisen poliittista. Monet teot, kaikki se epämääräisempi, ovat poliittisia, vaikka ne eivät tarkoituksellisesti olisi sitä. Kaikki mitä itsekin teen, on poliittista, vaikka en sano, että olen poliittinen taiteilija. Kaikki me päädytään osaksi sitä keskustelua.

Joulukuussa aukeaa sinun ja puolisosi Lasse Juutin yhteisnäyttely Forum Boxissa. Onko siellä uusia kiviveistoksia?

Kiveä ei ole tulossa olosuhteidenkaan pakosta, koska Tattarisuon kiviveistämö purettiin sisäilmaongelmien takia. Toisaalta ajattelen, että on sitä kiveä tehty aika paljon. Teen näyttelyymme ääntä, progemaisia kokeiluja. Käytän myös vanhoja äänityksiäni. Kun menin Tattarisuolle viimeisen vuoden aikana, lauloin kännykkään ja sanoin sinne muistiinpanoja. Tänään minulle ja Lasselle tuli mieleen kivettynyt sumu.

Keskustelija-palstalla puhutaan kuukauden mielenkiintoisimmista kulttuuri-aiheista ja teoksista niiden tekijöiden kanssa.