Apu

Emerituspiispa Erik Vikström: Uskoni on testattu moneen kertaan



Emerituspiispa Erik Vikström: Uskoni on testattu moneen kertaan

76-vuotias emerituspiispa Erik Vikström asuu Porvoossa.
Teksti Juha Heiskanen
Kuvat Seppo Sirkka/Eastpress

Isäni oli kyläkoulun opettaja Kruunupyyssä. Olen kiitollinen, että hän pysyi samassa paikassa vuosikymmeniä. Kolme sisarustani ja minä saimme viettää lapsuutemme siellä. Vaikka kotini oli uskovainen, meitä ei pakotettu mihinkään.

Vietin aivan tavallisen sotien jälkeisen lapsuuden. Pelasimme jalkapalloa, harrastimme yleisurheilua, talvisin jääkiekkoa ja hiihtoa. Kaikki piti tehdä itse, korkeushyppytelineistä jääkiekkomailoihin. Lapsuuteni oli onnellinen pienessä kylässä, jossa ovia ei lukittu edes yöksi.

Rippikoulun jälkeen koin uskonnollisen herätyksen. Sen jälkeen liityin seurakuntanuoriin ja samassa paketissa tuli myös tuleva vaimoni, vaikka seurustelumme alkoikin vähän myöhemmin.

En tuolloin ajatellut teologian opintoja, vaan minusta piti tulla lääkäri, mutta kirjoitusten jälkeen pyrin teologiseen tiedekuntaan Helsinkiin. Valitsin suomenkielisen opinahjon, sillä halusin parantaa suomen kielen taitojani.

Opiskeluaikana olin mukana viidennessä herätysliikkeessä, ja minulta jopa evättiin pappisvihkimys. Olen kokenut itse, miltä tuntuu, kun ihminen työnnetään periferiaan.

Vuoden 1983 alusta aloitin Porvoon piispana ja olin virassa 24 vuotta. Päätin, että tämän työn kanssa en valvo öitä. Mutta työtä oli paljon. Piispa on yhtä aikaa johtaja ja paimen. Minulla on korostunut paimenen rooli.

Yhteiskunnallinen näkemys syttyi tansanialaisista sotilaista

Ollessani 1970-luvulla neljä vuotta Tansaniassa oppilaina oli nuoria tansanialaisia sotilaita. He toivat yhteiskunnallisen näkemyksen elämääni. Yhteiskunnallinen havahtumiseni tuli vähän myöhässä, mutta onneksi se tuli. Piispan kauteni alkuvuosina osallistuin aktiivisesti rauhanliikkeeseen, ja kannatimme ydinaseetonta Pohjolaa. Mihinkään puolueeseen en ole kuulunut.

Olimme Tansaniassa koko kuusihenkisen perheemme voimin. Vaimoni Kerstin työskenteli opettajana. Uskon myös lasten saaneen erilaisen kuvan maailmasta Afrikan-vuosinamme. Kun pääsin eläkkeelle, olimme vaimoni kanssa taas neljä talvea samoissa tehtävissä Tansaniassa. Se oli antoisaa.

Vaimolleni Kerstinille olen kiitollinen siitä, että hän on jaksanut kulkea rinnallani. Kun lapset olivat pieniä, hän hoiti heidät, kodin sekä työskenteli Afrikassa ja Porvoossa ala-asteen opettajana. Vaimoni on herkkä aistimaan, millä tuulella olen. Itse olen enemmän tasainen sielu. Hän on tuonut vieraanvaraisuuden kotiimme.

Lapset ovat opettaneet läheisyyttä ja etäisyyttä. Jokaisella lapsella on oma elämänsä, jota kunnioitamme. He puolestaan kunnioittavat meidän elämäntapaamme. En muista, että olisin opettanut lapsille mitään erityistä. He ovat oppineet yhdessä kulkemisen kautta. Mutta kyllä minun ­uskoni on moneen kertaan testattu.

Tyttäreni Anna työskentelee Senegalissa. Hän on naimisissa kamerunilaisen Bertrandin kanssa. Hän on kirkon ekonomi, ja Anna kehittää seurakuntadiakoniaa. Hän siis jatkaa lähetystyötä toisessa polvessa. Se tuntuu hyvältä.

Onnellisin asiani on aamiaispuuro, jossa on hedelmiä, mustikoita, hilloa ja maitoa. Ja se, että vaimoni istuu vierelläni.

Julkaistu: 18.5.2018