”Kun se herralle itselleen sopi…” – Pieni Elvis-kani tunsi oman arvonsa ja viestitti harmitustaan paukuttamalla takajalkojaan

”Elvis oli pieni kani, joka saapui meille kuin puolivahingossa kesällä 2014. Alkuun niin ujosta pienestä pojasta kuoriutui persoonallinen ja vahvatahtoinen aikuinen. Elvis esimerkiksi inhosi silittämistä, vaikka häntä poikasena siihen yritettiin totuttaa.

Elviksellä oli elämänsä kolme ensimmäistä vuotta kaverinaan Daisy-kani, joka lopulta nukkui rauhassa pois eräänä syysyönä. Alkoi lähes armoton etsintä, jotta löytäisimme Elvikselle kaverin. Lopulta se ajatus jäi, sillä huomasimme Elviksen suorastaan puhkeavan kukkaan saadessaan olla yksin perheemme silmäteränä.

Elvis ilmoitti aina selvästi, joka jokin ei häntä miellyttänyt. Jos vaikka aamupala oli myöhässä, asettui Elvis maton reunalle tuijottamaan ja paukuttamaan takajalkojaan maahan. Takajalkojen paukuttaminen oli Elviksen tapa viestiä harmitusta, jos jokin asia ei mennyt niin kuin hän olisi toivonut. Hän oli varsin vahvasti oman arvonsa tunteva kani.

Elvis tykkäsi lähinnä olla omissa oloissaan ja usein katselikin lempimakuupaikaltaan maailman menoa. Toinen asia, mistä Elvis tykkäsi, kylläkin vain silloin kun se herralle itselleen sopi, oli muutamien osaamiensa temppujen tekeminen tietysti namipalkalla. Olin opettanut Elviksen nousemaan takajaloilleen seisomaan ja ottamaan muutaman askeleen eteenpäin namia kohti. Siinä Elvis oli mainio, ja se onnistui vielä vanhoillakin päivillä.

Elvis sai olla vapaana kellon ympäri, ja hän olisi saanut kulkea asunnossamme vapaasti, mutta Elvis pelkäsi liukasta lattiaa. Siitä huolimatta heräsin välillä öisin siihen, kuinka pienet kynnet osuivat lattiaan – tai kuinka Elvis huonon tapansa mukaisesti jyrsi lattialistoja. Hän tiesi sen olevan kiellettyä, mutta kielloista huolimatta hän usein jatkoi pahantekoa siihen asti, että hänen ja listan väliin laitettiin jotain.

Elviksen katseessa oli kuitenkin jotain erityistä. Hän katsoi kuin tietäisi kaiken, ja se oli lohduttavaa, että Elvis oli rauhallisesti läsnä ja tuntui ymmärtävän. Tietäväinen katse ei kadonnut edes Elviksen vanhetessa. Sen sijaan siihen tuntui tulevan selittämätöntä viisautta.

Lopulta Elviksen vointi alkoi heiketä alkuvuodesta 2025. Se oli välillä parempi, mutta sitten taas huonompi. Hieman ennen helmikuuta tajusin yllättäen, etten ollut kuullut Elviksen paukuttavan takajalkojaan enää aikoihin. Ryhdyin silloin katsomaan lähialueen eläinlääkärien vapaita aikoja eutanasialle.

Eräänä helmikuisena torstaina matkalla eläinlääkärille Elvis piristyi yllättäen ja minä kyyneleet silmissä katselin, kuinka hän käyttäytyi taas lähes normaalisti. Hän oli reipas ja katsoi omalla viisaalla tavallaan. Tiesin kuitenkin, että paluuta ei enää ole ja on aika luopua parhaasta ystävästäni.

Elvis sai nukkua pois rauhassa eläinlääkärin pöydällä – ilman että edelleenkään silittelin häntä liikaa. Vaikka Elviksen keho oli vanhentunut ja se oli alkanut aiheuttaa ongelmia, oli hänellä silti vahvasti toimiva sydän. Kun selvisi, että Elviksen sydän on paljon nuoremman kanin sydäntä vastaavassa kunnossa, tunsin piston sydämessäni. Tiesin silti, että eutanasia oli ainoa oikea ratkaisu, ettei hänen tarvitsisi kärsiä.

Juuri ennen kuin Elvis nukahti ikiuneen, kääntyi hän viimeisillä voimillaan katsomaan minua. Elvis katsoi kuin kertoen, että hän tietää pääsevänsä parempaan paikkaan ja on kiitollinen siitä, että päästän hänet lähtemään ilman, että hänen tarvitsee enää kärsiä hetkeäkään.

Elvis menehtyi vain yhdeksän päivää ennen 11-vuotissyntymäpäiväänsä. Vielä ennen kuin lähdin, silitin Elvistä ja kuiskasin: ”Kiitos kaikesta, nyt sun on hyvä olla.” Sen jälkeen palasin tyhjään kotiin ensi kertaa lähes 11 vuoteen.”