Kintaudella ei arastella ruosteista peltiä, moottoriöljyä tai pakokaasua – Täällä on koottu suuri osa suomalaisten filmien vanhoista autoista
Rekvisiittamestari Risto Höylä on luonut romuista kaikkea, myös kulkuneuvoja elokuviin. Ajokkeja säilytetään sota-aikaisella varikolla Kintauden kylän laidalla.
Risto Höylä ottaa tukevasti kiinni norsun torahampaista ja heilauttaa itsensä ylösalaisin jalkapohjat kohti kattoa. Koneöljystä tummuneen haalarin taskusta kilahtaa lattialle jakoavain. Joku läsnäolijoista ottaa jo valmiiksi esiin ambulanssin numeron, mutta sitä ei tarvita.
– Hitsasin norsun kahden millin sähkösinkitystä levystä kotipihallani ihan vaan huvin vuoksi. Sen sisälle voi mennä, ja sen saa kävelemään paineilmalla toimivan koneiston avulla, 83-vuotias Höylä kertoo ja esittelee myös aidon kokoista pikkunorsua, gorillaa, karhua, kotkaa ja muutamaa hevosta.
Rautaeläimet vartioivat Keski-Suomen Tieliikennemuseon ovea Kintaudella. Kylällä on autioita rakennuksia, mutta myös uusia omakotitaloja. Asukkaista osa käy töissä reilun kahdenkymmenen kilometrin päässä Jyväskylässä.
Tieliikennemuseo täytti äskettäin 40 vuotta. Yhdistyksen jäsenistä kymmenkunta aktiivia kokoontuu maanantaisin huoltamaan ja korjaamaan kalustoa keskeneräisten projektien halliin. Diesel käryää ja melu on melkoinen, kun miehet käynnistelevät vanhaa traktoria.
– Eläkeläisiähän me pääasiassa olemme. Meidän mielestämme on tärkeää säilyttää tieliikenteen historiaa. Vaimoni tekee yhdistyksen kirjanpidon, vaikka sanoo tätä huru-ukkojen kerhoksi, kertoo puheenjohtaja Kim Blomster naureskellen.
Museo on koottu sota-aikaiseen varastohalliin. Petäjäveden kunta kustansi siihen uuden katon ja maalautti ulkoseinät vuosia sitten. Kesäaikaan auki olevan museon pääsylipputulot kuluvat sähkölaskuun ja tonttivuokraan.
Risto Höylä sytyttelee valoja halliin.
– Ovet avataan muulloinkin, jos joku haluaa tulla käymään. Varsinkin vanhemman väen aika kuluu täällä rattoisasti nuoruuden polkupyöriä, moottoripyöriä ja autoja ihmetellessä ja menneitä muistellessa.
Ratsastavaa marsalkka Mannerheimiä esittävän metalliteoksen ohitettuaan vierailija pääsee sadan vuoden aikamatkalle rekien, kärryjen ja kiesien maailmasta pikiteiden kulkuneuvoihin. Eräs kiehtovimmista ovat Venäjän tsaarin Valamon luostarille lahjoittamat parivaljakkovaunut. Seiniä kiertää kokoelma vanhoja polkupyöriä koristeellisine ketjusuojineen.
”Kaikki alkoi vuonna 1959, kun Höylä osti Pärinä Oy:ltä Royal Enfield -moottoripyörän.”
Höylä selvittää asiantuntevasti Amerikassa 1928-luvulla valmistetun Essexin äärellä autojen korin muotoilun kehitystä:
– Ennen vuotta 1920 valmistuneissa autoissa kori oli avoin ja korkea. Sen jälkeen autot alkoivat madaltua ja niihin rakennettiin umpikori. 1930-luvulla linjat pehmenivät ja puupyörät vaihtuivat teräspinnapyöriksi.
Kyseinen Essex Super Six on koottu ja entisöity ruosteisesta peltikasasta. Museon jokaisella autolla on värikäs historia. Suurin osa kahdeksastatoista autosta on Höylän omistamia ja elokuvarekvisiitaksi entisöimiä.
Risto Höylän titteli on rekvisiittamestari, eikä suotta sillä miehellä on kokemusta lavasteautoista yli kolmestakymmenestä elokuvasta ja kymmenistä teatterituotannoista. Mies luettelee muutamia: Mollbergin Tuntematon sotilas, Talvisota, Kuningasjätkä, Koirankynnen leikkaaja, Tulennielijä, Rukajärventie, Rölli, Romanovin kivet, Lupaus sekä kymmenet TV-ohjelmat ja -sarjat. Ilmeikäs ja eläytymiskykyinen mies on houkuteltu myös muutamiin sivurooleihin.
– Olen saanut tutustua taitaviin ohjaajiin ja lahjakkaisiin näyttelijöihin. On ollut kiinnostavaa nähdä, kuinka elokuva syntyy käsikirjoituksesta alkaen, ja miten paljon asiantuntemusta ja työtä lavastaminen vaatii, varsinkin kun kyseessä on historiallinen elokuva, Höylä tiivistää elämäntyötään.
Kaikki alkoi Jyväskylässä vuonna 1959, kun Höylä osti Pärinä Oy:ltä Royal Enfield -moottoripyörän. Hän tunnustaa olleensa tuon ajan pärinäpoika, jolle oli tärkeää saada ajokortti ja sen jälkeen kuorma-autokortti jo peräti kahdeksantoistavuotiaana.
– Ensimmäinen kanttiautoni oli vuoden 1928 Studebaker Erskine, joka vaati paljon kunnostusta. Ajelin sillä riijuuajoja tulevan vaimoni Ullan kanssa, Höylä muistelee Jyväskylän kaduilla huomiota herättänyttä rakasta kärryä.
Autot ja moottoripyörät vaihtuivat ja kokemusta karttui niin, että se huomattiin laajemminkin. Niinpä nuorukaista pyydettiin töihin postiautovarikolle. Hän oli iloinen päästyään ammattimiesten oppiin.
Varikolla oli tuolloin säilössä vielä jonkin verran sota-ajan kalustoa. Armeija-aikanaan autonkuljettajana Hämeen lennostossa 1960-luvun alussa Höylä sai tutkia ja korjailla monenlaisia sota-ajan kulkuvälineitä.
Risto Höylän maine kiiri lopulta vuonna 1976 elokuvaohjaaja Mikko Niskasen korviin. Hän oli aloittelemassa 1920–30 –luvuille sijoittuvan Pulakapina-elokuvan tekoa, johon etsittiin aikakauteen sopivia ajoneuvoja.
– Autojen etsiminen vaati historiaan paneutumista, ja kuvaukset veivät paljon aikaa, joten kysyin työnantajaltani virkavapaata.
Harrastuksena alkanut vanhojen autojen entisöinti muuttui intohimoksi ja vähitellen mielekkääksi päätyöksi. Mies oli anonut virkavapauksia jo viitenä vuonna peräkkäin, sillä toinen toistaan seuranneiden pitkien elokuvien teko otti aikaa yleensä vuoden. Lopulta työnantaja laittoi hänet valinnan eteen: työ tai irtisanoutuminen.
– Ohjaaja Rauni Mollberg soitti samana päivänä ja lupasi minulle töitä jatkossakin. Valinta oli selvä. Luovuin parikymmentä vuotta kestäneestä mekaanikon urasta. Rekvisiittamestarin työ on sittemmin vienyt minua ympäri Suomea ja välillä ulkomaillekin.
Höylä esittelee museon perältä löytyvien seitsemän häkäpöntön toimintamekanismeja. Hän on juuri saanut valmiiksi häkäpöntöllä varustetun lavasteauton Pyynikin kesäteatterin Tuntemattomaan sotilaaseen.
Seuraavaksi esittelyvuorossa on kulkukauppias Valde Parkkosen kaupusteluauto Chevrolet vm 1928. Sen lavalle kootut tavarat kertovat aikakauden elämästä: tulitikkuja, lamppuöljyä, kangasta, kalosseja, nappeja, puunauloja, tupakkaa ja paljon muuta.
– Valde teetti auton korin mittatilaustyönä. Monet näkivät ensimmäisen kerran elämässään auton, kun Valde kurvasi jonkun maatalon pihaan tai maalaismarkkinoille. Löysin tämän hylättynä eräästä kanalasta 1967.
Erilaisten kulkuneuvojen lisäksi Höylä on rakentanut paljon muitakin elokuva- ja teatterilavasteita. Häntä voi syystä luonnehtia terveesti kunnianhimoiseksi moniala-taiteilijaksi. Kameratekniikan ja kuvankäsittelyn kehittymisen myötä käsityö on alkuvuosista vähentynyt.
Uransa haasteellisimpia tehtäviä muistellessaan miehen silmät alkavat tuikkia. Eniten töitä teettäneeksi projektikseen hän nimeää Talvisota-elokuvan, johon tarvittiin valtava määrä erilaista rekvisiittaa.
– Kunnostin muun muassa armeijan vanhoja hyökkäysvaunuja asentamalla niihin uudet moottorit, vaihteistot ja kytkimet.
Yhdistyksen talkoomiehet tietävät, että Höylän juttuja kannattaa kuunnella. Niistä oppii aina jotakin uutta. He kokoontuvat välillä jatkamaan muisteloita taukotupaan. Leppoisa tarinointi, vitsailu ja naurunhörähdykset säestävät kahvin hörpintää. Tuvan seinillä on autoteknillisiä opetustauluja, kuten yksilevykytkimen kaavakuva ja taka-akselin rakenneselostus.
Miehet pohtivat vakavina Keski-Suomen Tieliikennemuseon tulevaisuutta. Kovin montaa nuorempaa autoharrastajaa ei yhdistykseen kuulu. Sama ongelma on kohdannut useita eri alojen harrastekerhoja.
– Nykynuoret haluavat vain pelata tietokoneilla ja kännyköillä. Toivottavasti kiinnostus historiallisiin ajoneuvoihin tulee takaisin, niin kuin moni muukin asia ilmaantuu sykleittäin uudelleen, joku miehistä tuumii.
Höylä asuu vaimonsa kanssa Jyväskylän Vesangassa, kymmenen minuutin päässä Kintaudelta. Kotipihalta ja varastoista löytyy yhä suuret määrät rekvisiittamestarin ainutlaatuisia työkoneita ja tarpeistoa, kuten sukellusvene ja höyryveturi. Osan hän on jo luovuttanut nuoremmille tekijöille ja autoalan museoihin.
– Olen minä entisöinyt harrastuksen vuoksi lentokoneita, kenttäkeittiöitä, matkustajavaunuja ja höyrylaivoja. Elämässä ei ole peruutusvaihdetta, mutta on mukavaa muistella tehtyjä töitä ja vähän niitä vielä tekemättömiäkin.
