Keväällä 1997 Jenni Toivoniemi kuunteli perusteita sille, miksei häntä ollut valittu Teatterikorkeakoulun dramaturgian koulutusohjelmaan. Telkkarista tuttu Pirkko Saisio selitti puhelimessa, että kirjailija hakijasta ilman muuta tulee, mutta ”persoonasta ei saa otetta”.

Toivoniemi otti palautteen vastaan, sulki luurin ja yritti pähkäillä, että miten vitussa omaa persoonaa muutetaan.

23 vuotta myöhemmin hän otaksuu, että ehkä valitsijaraati tunnisti hakijan jääräpäisyyden.

”Siihen aikaan taideopetuksessa oli vahva eetos muovaamisesta. Ehkä mä en vaikuttanut siltä, että olisin muovailtavissa. Varmasti mulla oli suojaukset päällä. Olin nuori ahdistunut ihminen.”

Jenni Toivoniemi on litteroijan painajainen. Puhe on informaatioltaan tiheää täytesanojen, katkonaisten lauseiden ja sivulauseiden ja lisähuomioiden hässäkkää, jota Toivoniemi ohjailee oikeaan suuntaan kuin kokki, joka yrittää valuttaa kaikki makaronit kattilasta lävikköön.

Tähän juttuun virkkeitä on vähän suoristettu.

Ehkä eristys selittää sen, että puhe pulppuaa. Toivoniemi puhuu kameralle Alppilan-kodissa, jonka hän jakaa äänisuunnittelijamiehensä Tuomas Klaavon ja neljän siamilaiskissan kanssa. On huhtikuun loppu, ja hän on käynyt korona-aikana parilla turvavälikävelyllä, pitänyt kymmeniä videopalavereja ja treenannut miehensä kanssa yhtä ja samaa yksinkertaista Bollywood-tanssikoreografiaa.

Ehkä pulppuamisen selittää myös helpotus. Pitkä esikoisohjaus Seurapeli on ensiesitetty Göteborgin elokuvafestivaalien kilpasarjassa tammikuussa. Suomen-ensi-ilta on elokuussa, ellei korona tule tielle.

Seurapelissä joukko kolmekymppisiä menee viikonlopuksi saarelle juhlimaan ja taantuu. Aikuiset ihmiset alkavat haikailla toistensa perään, kyräillä vanhoista jutuista ja taistella toistensa suosiosta. Rooleissa nähdään muun muassa Emmi Parviainen, Eero Milonoff ja Laura Birn.

Tällaisilla mökkireissuilla Toivoniemi kaksi- ja kolmekymppisenä kävi juomassa, saunomassa, laulamassa, riitelemässä ja tuskailemassa, kun kotiin ei pääse. Yksi riidoista päättyi siihen, että hän ja Zaida Bergroth itkivät eri puolilla metsikköä.

On suomalaisittain poikkeuksellista, että tällaisista mökkireissuista, joille ei osallistunut kansallissankareita ja jotka eivät perustu suosikkiromaaniin, on tehty elokuvasäätiön tuella pitkä elokuva.

Itsestään selvää ei ollut myöskään Seurapelin tekeminen.

Jenni Toivoniemi haaveili elokuvan tekemisestä jo teininä.

Hän muutti 16-vuotiaana yksin Espoosta Helsinkiin, aloitti Torkkelin kuvataidelukion vuotta muita nuorempana (Toivoniemi tentti 8. luokan) ja loi tavisnahkansa.

Espoossa oli vallinnut laman jälkeinen muotti, ”eli jos ei ollut Leviksiä, ei ollut ihminen”. Toivoniemi pukeutui kirppiksiltä kahmittuihin ja tuunattuihin vintagemekkoihin ja kuunteli kaikkea mitä Jake Nyman sattui Onnenpäivissä soittamaan. The Beatlesia, Doorsia, Elvistä, 1950-luvun purkkapoppia.

Zaida Bergroth muistaa Torkkelin käytäviltä tytön, jolla oli isot punaiset hiukset, värikkäät vaatteet ja hymy.

”Jennin ympärillä oli sellainen aura. Mun eka mielikuva oli, että tän ihmisen kanssa olisi hauskaa”, Bergroth sanoo.

He päätyivät samaan kaveriporukkaan ja ystävystyivät Teatron bäkkärillä. Bergroth seurusteli Kauko Röyhkää lämmitelleen His Infernal Majestyn (myöhemmin HIM) kitaristin kanssa. Toivoniemi muistaa Bergrothin My Horny Little Pony -paidan ja käärmeennahkajäljitelmähousut. Pian hänellä oli omat käärmehousut.

Kaveriporukalla järjestettiin bileitä ja pieniä festareita, käytiin keikoilla ja mökeillä. Toivoniemi ja Bergroth puhuivat paljon elokuvista ja haaveilivat niiden tekemisestä.

Bergroth tuli kulttuurikodista (isä lääkäri, äiti kuvataiteilija) ja koki, että maailma on täynnä mahdollisuuksia. 32-vuotiaana hänellä oli maisterin paperit, menestyselokuva Skavabölen pojat ja Jussi-palkinto.

Siihen mennessä Toivoniemi oli hakenut Teakiin ja opiskellut viestintää Inarissa, teatteri- ja kirjallisuustiedettä Helsingin yliopistossa sekä käsikirjoittamista aikuiskoulutuskeskus Adultassa, Berlinale Talent Campuksen Script Labissa sekä Torino Film Labissa. Hän oli siivonnut, tarjoillut, myynyt muikkuja, työskennellyt tutkimusapulaisena ja kulttuurituottajana sekä kirjoittanut naistenlehtiin muun muassa elokuvista, teatterista ja puutarhanhoidosta.

Ja tehnyt nolla elokuvaa.

”Matka elokuva-alalle tuntui hirveän pitkältä. Siinä oli varmaan kaikkea luokkaan, sukupuoleen ja henkilökohtaisiin ominaisuuksiin liittyvää. Ajattelin, että pitää tietää kaikesta kaikki”, Toivoniemi arvelee.

Luokkanousija. Sitä nimitystä Toivoniemi käyttää itsestään.

Isä Eero syntyi Pohjois-Pohjanmaan Nivalaan vuonna 1946. Eeron äiti jäi leskeksi ison lapsikatraan kanssa, ja sisarukset joutuivat välillä kerjäämään. Pikkukylässä kunnanelättien leimasta ei ollut mahdollista päästä eroon. Toivoniemi ajattelee, että tästä jäänyt ulkopuolisuuden trauma kulkee yhä suvussa – tai ainakin hänessä itsessään.

Kahdeksanvuotiaana Eero kuuli SKDL:n kansanedustajan Hertta Kuusisen puheen ja koki ”suuren luokkakokemuksen”.

”Isä kuvailee Kuusisen puhetta, että en tiedä mitä hän sanoi, mutta koin vahvoja tunteita. Kouluun palatessaan isä tajusi, että opettaja katsoo sitä alaspäin. Siitä kokemuksesta kasvoi herraviha. Isästä tuli vasemmistolainen ja kyseenalaistaja.”

Isä Eero oli ay-aktiivi, joka aloitti työt yhdeksänvuotiaana. Hän työskenteli pitkään autonkuljettajana ja teki yrityksensä kautta myöhemmin remontteja sekä isännöintiä.

Äiti tuli tehdastyöläisten perheestä ja kävi siskonsa kanssa lukion, vaikka Porvoon Kerkkoossa ei naisten koulutukseen uskottu. Opinnot jäivät, kun hän alkoi odottaa esikoistaan. Vanhemmat menivät nopeasti naimisiin Kekkosen erikoisluvalla, koska isä oli vielä alaikäinen.

Lapset Vesa Toivoniemi syntyi vuonna 1963, Sami 1967 ja Jenni Toivoniemi iltatähtenä vuonna 1978.

Äiti työskenteli pitkään kanslistina kouluvirastossa ja kuoli syksyllä 2016 syöpään. Isä on yhä elossa. Vesa on taksikuski, Sami työskentelee finanssialalla.

42-vuotiaana Jenni Toivoniemi elää etuoikeutetun kaupunkilaisen kulttuuri-ihmisen elämää. Hän käy ravintoloissa, suhaa baarista taksilla kotiin ja kirjoittaa työkseen residensseissä ympäri Eurooppaa. Lähipiiriin kuuluu kirjailijoita, muusikoita ja elokuvantekijöitä.

Olemme tulleet Alppipuistoon turvavälikahville. Istumme alas, ja heti ohi kävelee Lotta Kaihua. Hän näyttelee toisen pääosan Jenni Toivoniemen ja Kirsikka Saaren kirjoittamassa komediasarjassa Paras vuosi ikinä, jonka 2. kautta Toivoniemi kirjoittaa parhaillaan.

Toivoniemi selittää, miten tähän on tultu.

Luokkahyppy tapahtui lukiossa, mutta Toivoniemi hahmotti nousunsa vasta myöhemmin, yliopistovaihdossa Dublinin Trinity Collegessa. Siellä hän oli yläluokkaa jo siksi, että saattoi opiskella eliittikoulussa. Se, että suomalainen saattoi pennittömänä opiskelijanakin kuulua yläluokkaan, tuntui oudolta.

Häntä alkoi kiinnostaa sisäisen luokan kokemus ja sen murtaminen. Hän viihtyi Torkkelissa ja Trinity Collegessa, tykkäsi puhua taiteesta ja pukeutua niin kuin ihminen, joka tykkää puhua taiteesta.

Kesät tanssittiin pöydillä kavereiden sukukartanoissa. Kun ystävät pukeutuivat ja järjestivät improvisoituja esityksiä, Toivoniemen mielessä saattoi pilkahtaa pelko: kuulunko joukkoon sittenkään?

”Olen kiitollinen hyvinvointiyhteiskunnalle siitä, että pystyin tekemään luokkahypyn. Mieheni on sanonut, että jossain toisenlaisessa yhteiskunnassa susta olisi voinut tulla myös terroristi”, Toivoniemi sanoo.

”Kesti kuitenkin aika kauan sovittaa yhteen se, miten mut nähdään ja miltä musta sisäisesti tuntuu. Sisäinen tunne luokasta laahasi perässä.”

Ristiriita näkyy Seurapelissä. Itsetietoinen ja -ironinen draamakomedia kuvaa luovaa luokkaa sisä- ja ulkopuolelta. Päähenkilöt hakevat mökkieväänsä luksuskauppa Anton & Antonista, hurauttavat vuokramoottoriveneellä (tai vesitasolla) pittoreskiin yksityissaareen ja painivat siellä mitättömien ongelmien kanssa.

Kuten sellaisen, että voiko meditoida, jos ei pääse käsiksi puhelimen meditaatioappiin.

Mitähän Hertta Kuusinen ajattelisi?

Jenni Toivoniemi kuvailee itseään kameleontiksi. Hänen on luultu tulevan käpyläläisestä kulttuurikodista, eikä se haittaa.

”Jos englanniksi sanon jollekin, että olen social climber, niin ne ihmettelee, että miten voit sanoa itsestäsi noin. Mutta mä olen halunnut nousta. Sehän on sheimaamista, jos ajatellaan, että kiipeäminen olisi jotenkin noloa.”

Ohjaajaystävä Ulla Heikkilä vahvistaa, että samppanja kyllä maistuu Toivoniemelle.

”Jennillä on kotona yläluokkaisen ihmisen valaisimet, ja kyllä se taksilla matkustaa. Ehkä se luokkatausta näkyy monimutkaisemmin. Ja sellaista sense of entitlementia sillä ei ole.”

Käsikirjoittaja-kirjailija Jan Forsström sanoo puolestaan Toivoniemen luoneen elämäntavan, joka on yhdistelmä kulttuurieliittiä ja maanläheistä ”tehdään asioita pakkaseen” -elämäntapaa.

”En tiedä, sienestääkö Jenni, mutta kuvittelisin, että sienestää. Ja toisaalta ollaan istuttu Berliinin tyylikkäissä queer-baareissa.”

Nuorempana Toivoniemi ajatteli, että hänen täytyy osoittaa elokuvantekijänä luokkasolidaarisuutta. Hän ihaili Dardennen veljeksiä ja Ken Loachia, jotka pitävät duunarin puolia, ja raivosi ystävilleen siitä, miten muovisilta alemman luokan kuvaukset suomalaisessa fiktiossa tuntuivat.

”Mietin, että meneekö näiden tekijät ikinä metrolla mihinkään. Miten pieniä heidän piirit oikein on?”

Kirsikka Saaren kanssa käsikirjoitettu Korso (2014) oli yritys rikastaa kuvaa. Siinä kuljettiin vantaalaisen lähiön sohjossa ja haaveiltiin katukoristähteydestä Yhdysvalloissa, mutta kurjuudessa ei vellottu eikä universumi tarjonnut pikavoittoja.

Radanvarren joutomaat tuntuivat Toivoniemelle läheisiltä. Hän asui kirjoitusaikaan Keravalla mutta ei lopulta viihtynyt periferiassa. Nyt hän asuu siellä missä taiteilijakaverinsakin – Helsingin kantakaupungissa.

Kun hän Seurapeliä kirjoittaessaan epäröi, tarvitseeko maailma enää yhtään sisäsiittoista kieriskelyä varakkaiden valkoisten kaupunkilaisten huolissa, elokuvan dramaturgina ja musiikkivastaavana toiminut Forsström rauhotteli.

”Sanoin, että elokuva havainnoi ihmisiä hyvin ja on totta. Eikä se tarkoita, ettei Jenni voisi tehdä myöhemmin muunlaisia elokuvia.”

Pitkään näytti siltä, ettei Toivoniemi pääsisi tekemään tätä yhtäkään.

13. toukokuuta 2014 nuori ja solakka tummahiuksinen mies seisoi Solna Centrumin metroasemalla Tukholmassa ja odotti sinistä linjaa. Kun jyly puski pimeydestä, mies hyppäsi raiteille ja kuoli.

Mies oli Malik Bendjelloul, journalisti ja elokuvantekijä, joka oli taistellut vuosia saadakseen esikoiselokuvansa Searching for Sugar Man tehdyksi. Dokumentti, johon rahoittajat eivät olleet ensin uskoneet, oli palkittu lopulta Oscarilla, ja Bendjelloul noussut kertaheitolla yhdysvaltalaisten taidepiirien kermaan. Kevään hän oli kirjoittanut ensimmäistä fiktioelokuvaansa New Yorkissa.

Toivoniemi luki Bendjelloulista ja ajatteli, että ohjaajan tarina kertoo elokuva-alasta kaiken. Kaiken järjen mukaan tuollaisen taistelun jälkeen olisi pitänyt helpottaa. Tai vähintään haluta elää.

Searching for Sugar Man sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 2012. Samoilla festareilla esitettiin Jenni Toivoniemen esikoislyhäri Treffit (2012), jossa rotukissat parittelevat omistajien kahvitellessa.

Koulun ja tuotantoyhtiön rahoilla tehty elokuva palkittiin Sundancen parhaana lyhytelokuvana. Yhtäkkiä Jenni Toivoniemi kiersi festareita skumppalasi kädessä, juhli Oscar-pysteillä vessansa ja Picassolla muun asuntonsa koristelleen elokuvatuottajan luona ja tapasi filmitähtiä.

Cocktailkutsuilla hän siemaili kuplivaa ja huomasi miettivänsä, kuinka monta lyhäriä hän voisikaan tehdä tähän kaikkeen törsätyllä rahalla.

Pian festarihumu alkoi näyttäytyä ”Titanicin kannella tanssimisena”.

”Dagssonilla on se kuva, jossa ihminen on kiivennyt vuoren huipulle ja toteaa, että yay. Joka vuosi on tanssiaiset, joissa valitaan tämän ball seasonin prinsessa. Sillä ei ole kauheasti tekemistä sen kanssa, mikä on hyvä elokuva. Eikä se tee ketään onnelliseksi.”

Toivoniemi muistuttaa, ettei hänen ottamassaan luokkahypyssä ollut kyse raharikkaudesta vaan siitä, että voi jutella ystäville taiteesta ja ostaa hövelisti kukkia tai skumppaa. Työn epävarmuutta se ei poistanut.

”Se, että on päässyt sinne kristallikruunujen alle juomaan jonkun muun maksamaa samppanjaa, on herättänyt ristiriitaisia tunteita. Kotona on saattanut odottaa kasa laskuja ja totaalinen epätietoisuus tulevasta.”

Suomeen palaamisen jälkeen Toivoniemen puhelin soi harvakseltaan. Lontoolainen mainostoimisto kyseli, kiinnostaisivatko mainostyöt. Suomesta ei tarjottu edes niitä. Sundance-voittaja asettui ”jonon perälle” satojen muiden tukea kaipaavien jatkoksi.

”Ensimmäinen saamani puhelu tuli isosta tv-talosta. ’Niin, sä ohjasit sen Treffit? Siinä oli ne hyvät kissat, niin voisko ne tulla näyttelemään tähän meidän juttuun?’ Voi vittu, ajattelin. Kissatkin saa enemmän työtarjouksia kuin minä!”

Toivoniemi ei luovuttanut. Hän ohjasi lyhytelokuvia ja käsikirjoitti Korson. Hän teki teatteria: Ulla Heikkilän kanssa Naisten juhlan Valtimoteatteriin, Saaren kanssa Masennuskomedian Kansallisteatteriin.

Samalla Saaren, Selma Vilhusen ja elokuvantekijä-veljentyttö Elli Toivoniemen kanssa perustettu Tuffi Films kasvoi yhdeksi Suomen puhutuimmista tuotantoyhtiöistä. Vilhusen lyhäri Pitääkö mun kaikki hoitaa? (2012) sai Oscar-ehdokkuuden, pitkä draama Hölmö nuori sydän (2018) palkittiin Berliinin elokuvajuhlien kristallikarhulla.

Viidentoista tekijän #metoo-aiheinen antologiaprojekti Yksittäistapaus ja siitä tiivistetty Tottumiskysymys puhuttivat ja kahmivat Jussi-ehdokkuuksia vuoden 2020 gaalaan, joka järjestetään näillä näkymin syksyllä. Jenni Toivoniemi on ehdolla parhaan ohjauksen ja käsikirjoituksen kategorioissa.

Tämän kaiken rinnalla Toivoniemi haki rahaa ensimmäiseen pitkään elokuvaansa. Uudestaan ja uudestaan.

Ensin elokuvasäätiössä ihmeteltiin, että tässähän on vain puhuvia päitä. Ehdotettiin, että Toivoniemi tekisi ensin näytelmän ja yrittäisi sitten uudestaan.

Sitten mietittiin, onko Seurapeli ylipäätään sellainen sukupolvikuvaus, jota kaipaamme. Siinähän on vain puhuvia päitä.

Toivoniemi ei halua purra kättä, joka on vihdoin alkanut ruokkia, mutta soimaa Suomen elokuvarahoitusjärjestelmää kankeudesta. Päättäjiä on liian vähän, jolloin yksittäisten ihmisten valta korostuu. Rahoituksesta päättävällä poliittisella tasolla ei myöskään tajuta, millaista Suomi-pr:ää kansainvälinen elokuva voi tarjota. Suomalaisen elokuvan ja television budjetit ovat edelleen paljon vaikkapa Ruotsia pienempiä.

Ja Toivoniemihän on reissannut kansainvälisillä festareilla vuosia verkostoitumassa. Seurapelin meinasi kuvata puolalainen Monika Lenczewska, kunnes tämä päätyi tekemään lyhäriprojektia Terrence Malickin kanssa.

”Aina kun olen hyvän suomalaisen elokuvan enskarissa, iloitsen, että tämä on ihme!”

Seurapelin tuotantotuki vahvistui pari viikkoa ennen kuvausten alkua. Siihen asti Toivoniemi saattoi vain toivoa työryhmän luottavan häneen.

”Tuntui kuin olisin joku Fyre Festivalin järjestäjä tai paska kulttijohtaja, joka yrittää selittää, että kyllä se sieltä tulee!”

Hetken aikaa Toivoniemestä piti tulla kirjailija. Yläkoulussa äidinkielen opettaja luki Toivoniemen aineet aina ääneen, ja jos joku piti ääntä, opettaja tokaisi: Helmiä sioille! Lukion jälkeen hän opiskeli kriittisessä korkeakoulussa ja kirjoitti romaanikäsikirjoitusta, joka on yhä tallessa.

Kun kysyn, mihin Seurapelin hahmoon Toivoniemi samastuu, hän sanoo nauraen, että ”itsevihainen tulkinta on Juhana, se kirjailija.”

Samuli Niittymäen näyttelemä Finlandia-ehdokaskirjailija Juhana on karikatyyrina niin tarkka, että mieleen tulee useampikin tähän lehteen kirjoittanut prosaisti. Mutta ei Toivoniemi muistuta selkärangatonta ja epävarmaa Juhanaa ollenkaan.

Ystävät ja kollegat kuvailevat Jenni Toivoniemeä näin: Auktoriteettikammoinen. Apokalypsin odottelija. Raivokas ja päättäväinen. Kiroillen eteenpäin.

Mutta myös: Hauska mutta synkkä. Omituisia anekdootteja ja todella pitkä muisti. Ei yritä sievistellä. Suora, periaatteellinen ja oikeamielinen. Ei kannata ryppyillä. Lojaali. Sydämellinen. Ironinen ja älykäs. Sosiaalinen omalla kierolla tavallaan. Hyvä havainnoija. Miettii asiat hyvin pitkälle. Perfektionisti.

Kun Seurapelin kuvausaikataulut lyötiin lukkoon kesälle 2019, Toivoniemi oli valmis.

Hän tiesi mitä Villingin saarelle Helsingin edustalle oli tultu tekemään. Hän tunsi näyttelijänsä ja hahmonsa. Referensseiksi oli listattu Noah Baumbachin Margot at the Wedding ja Toivoniemen lempparin John Cassavetesin elokuvia. Kuvasuunnittelussa palattiin Lars von Trierin Melankolian hääosuuteen.

Kuvaajaksi tuli lopulta kaikki Toivoniemen lyhärit kuvannut Jarmo Kiuru, jonka kanssa hän aikoo tehdä seuraavankin elokuvansa.

(Myöhemmin Toivoniemi listaa sähköpostitse ihailemiaan naispuolisia ohjaajia: Lynn Ramsay, Andrea Arnold, Agnés Jaoui, Greta Gerwig, Celice Sciamma, Lucy Wang, Lynn Shelton. ”Niin sitä vaan itsekin on osa tätä kaikkea, että nopeasti tulee mieleen vaan ne miesnerot.”)

Toivoniemi sanoo, että kuvaukset ovat ihmisen parasta aikaa.

”Siellä pyrkii siihen, miten lapsena leikkii. Että on raamit joissa leikitään, ja parhaimmillaan tulee jotain, mitä ei voinut kuvitella.”

Näyttelijät kehuvat. Iida-Maria Heinonen ihmetteli saarella, voiko tämä olla hänen elämäänsä: käydä larppaamassa filmitähden elämää Suomen parhaiden elokuvanäyttelijöiden ja mielettömän työryhmän kanssa.

”Kuvauksissa tuli olo, että meitä on täällä kahdeksan vahvaa näyttelijää pistämässä menemään, ja vitsi me ollaan vapaita. Totuus on, että Jennillä oli langat käsissään. Se osaa luoda ilmapiirin, jossa on vahva olo omasta tekijyydestä.”

Laura Birn koki, että kuvauksissa kaikki ”vain soljui”, vaikka taustalla oli tiukka struktuuri. Hallittu kaaos pysyi kevyenä ja eläväisenä.

”Meidän suuntaan oli koko ajan kevyt ja kupliva leiritunnelma. Muistan sanoneeni Jennille, että ihanaa, kun sä pysyt noin rauhallisena.”

Tietenkin ohjaajaa välillä vitutti, ja leikkausvaiheessa hän näki jo painajaisia. Yhdessä hän oli lavastajan kanssa jäisessä virrassa ja yritti pestä oksennusta räsymatosta. Toisessa leikkaaja Samu Heikkilä oli laittanut barokkimusiikin tilalle Yön kappaleita.

Seurapeli sai maailmanensi-iltansa Göteborgin elokuvajuhlien kilpasarjassa. Juhlahumussa yksi näyttelijöistä kuvaili Toivoniemeä ohjaajaksi, joka ei tee itsestään numeroa. Se oli kivasti sanottu. Toivoniemi ajattelee tehneensä työnsä hyvin, kun se on muuttunut näkymättömäksi ja kaikki tuntuu tapahtuvan orgaanisesti.

”Olen näyttelijäkeskeinen, koska rakastan ihmistä. Valitsen aina ennemmin hyvän näyttelijäntyön kuin kauniin kuvan”, Toivoniemi sanoo.

”Parikymppisenä en tiennyt mitään niin ahdistavaa kuin omanikäiset teatterikorkeakoululaiset huutamassa jossain baarissa. Nykyään rakastan näyttelijöitä. Kaikki se meuhkaaminenkin on vaan niin liikuttavaa!”

Ehkä oli sittenkin ihan hyvä, ettei Toivoniemi päässyt näihin hommiin parikymppisenä.

Kysyn Jenni Toivoniemen läheisiltä, missä he näkevät tämän kymmenen vuoden päästä.

”Ei se mikään J-P Valkeapää sit kuitenkaan ole. Ideat on omaperäisiä, mutta Jennillä on kyky tasapainotella taiteen ja sen tosiasian kanssa, että elokuvalle toivotaan yleisöä. Jennin elokuvat matkustavat kansainvälisille festareille, yleisö tulee monesta eri maasta”, Kirsikka Saari sanoo.

Hän on oppinut Toivoniemeltä rohkeutta.

”Adultassa opiskellessa sanoin nöyränä, että kai sitä voisi hakea harjoittelijaksi johonkin Salkkareihin. Jenni sanoi, että no niin, mutta ruvetaanko kirjoittamaan? Hänellä on ronski suhtautuminen työhön. Tuffia perustaessa hän oli myös se, joka puski.”

Jan Forsström uskoo, että Toivoniemi vakiinnuttaa paikkansa suomalaisessa elokuvassa ja televisiossa. Hänelle vakiintuu myös katsojajoukko laajemmin Euroopassa.

”Jenni on omaääninen tekijä. Jenni Toivoniemen elokuva tarkoittaa jotain tiettyä asiaa.”

Myös Ulla Heikkilä näkee Toivoniemen ulkomailla.

”Toivon, että sillä olisi myös puutarha. Ja että hän olisi tässä skenaariossa mun kanssa, juomassa samppanjaa.”