Painija Elmer Mattila, 24, oli juuri valittu MM-kisoihin, kun Elisa-puoliso sai järkyttävän tiedon: ”Pelkäsin, että joudun selittämään pojallemme Eelille, ettei iskä tule kotiin”

Elisa Partanen havahtui yöllä puhelimensa soittoääneen Tampereen Härmälän raukeassa omakotitalolähiössä.

Kello oli kolme aamulla. Soittaja oli hänen puolisonsa Elmer Mattila, joka oli Saksassa painimaajoukkueen leirillä. Mattila oli juuri aiemmin illalla ilmoittanut ilouutisen: hänet oli valittu Suomen edustajaksi painin MM-kisoihin tavoittelemaan unelmaansa, olympiapaikkaa.

Suden hetkellä tulleen soiton sisältö oli edellistä paljon synkempi.

Puhelimen kaiuttimesta vyöryi tosielämän kaoottinen sairaaladraama yli 2 000 kilometrin päästä.

Mattila oli kovissa tuskissa, ja häntä kiidätettiin hätäleikkaukseen, jonka lopputulos oli epävarma, mutta hän yritti silti puhelimessa rauhoitella puolisoaan, tuloksetta. Partanen ei sitä nähnyt, mutta kaksi juoksevaa hoitajaa työnsi Mattilaa sairaalasängyssä ja yksi antoi potilaalle papereita allekirjoitettavaksi ja kertoi, että suomalaispainija ei välttämättä selviä tulevasta operaatiosta.

Partanen ymmärsi nopeasti, että tilanne oli äärimmäisen vakava, hänen miehensä ei ehkä enää palaisi Saksasta Tampereen Härmälään, jossa nukkui heidän puolitoistavuotias poikansa Eeli.

– Olin sokissa. Oli karmea ajatus, että kaikkein suurin tukeni ja turvani ei tulisikaan kotiin. Kuollakseni pelkäsin, että joudun Eelille selittämään, että iskä ei tule kotiin, Elisa Partanen kertoo.

Hän kuuli, kuinka saksalaiset lääkärit puhuivat kiihtyneesti taustalla. Painimaajoukkueen valmennusryhmään kuuluva Veli-Karri Suominen oli Mattilan mukana sairaalassa, ja hän ojensi puhelimen lääkäreille: “Sanokaa nyt jotain potilaan hysteeriselle puolisolle.”

Lääkärit vakuuttivat puhelimessa Partaselle, että he kyllä hoitavat tämän puolison kuntoon, ja tämä tulee vielä kotiin.

– En uskonut. Tuntui, että minua vain lohdutellaan, Partanen kertoo.

– En ole kovin uskonnollinen ihminen, erosin juuri kirkostakin. Mutta sen koko yön olin kädet ristissä ja höpisin omassa päässäni: jos siellä joku on, kunhan Elmer tulee kotiin hengissä, millään muulla ei ole enää väliä. En koskaan enää toivo mitään, jos Elmer vain tulee kotiin ja on kunnossa, ja saan viettää eläkepäiväni hänen kanssaan.

Härmäläläisen omakotitalon pöydällä on tarjolla viinereitä, ja mikä tärkeintä, yksi niistä on Elmer Mattilalle.

Hän palasi perheensä luokse, mutta osa miehestä jäi Saksaan, 6,5 senttiä pitkää syöpäkasvainta ei tosin kukaan jäänyt kaipaamaan. Muutaman viikon takaisesta leikkauksesta muistuttaa yli 20-senttinen leikkausarpi, joka nousee Mattilan alavatsasta kohti rintaa.

Äkkipysähdys Saksassa oli harvinaisen raju.

Muutama viikko sitten Mattila oli onnellinen ja huojentunut 24-vuotias huippu-urheilija, olihan hänet valittu MM-kisoihin. Mattila luuli olevansa elämänsä kunnossa, huippuunsa viritetty painikone. Hän oli myös Suomen kovakuntoisempia ihmisiä, sillä paini on yksi maailman rankimmista lajeista, painijoiden fysiikka on hurja.

Muutamia tunteja myöhemmin tämä ulospäin terveyden esikuvalta näyttänyt moninkertainen arvokisapainija kärsi niin kammottavista vatsakivuista, että halusi vain nukahtaa, eikä välittänyt, vaikka hänelle sanottiin, ettei välttämättä koskaan enää heräisi.

Mattila kertoo rauhallisesti kotinsa ruokapöydässä tarinansa, jonka taustamusiikkina soi vilkkaan Eeli-pojan jatkuva taapero-räppi.

Urheilullinen Mattila pelasi lapsena jalkapalloa, kuten vanhempansa, mutta toisella luokalla aloitettu painiharrastus jätti muut lajit pian varjoonsa.

Kotona Tampereen Härmälässä riitti seuraa pikkusiskon lisäksi, sillä Mattilan suurisydämiset isä ja äiti olivat sijaisvanhempia viidelle huostaanotetulle sijoituslapselle. Kun muu perhe muutti Tampereelta Vesilahdelle, Elmer Mattila jäi vanhaan Härmälän-taloon yksin asumaan 17-vuotiaana, sillä KooVee-seuran painisalille Ratinaan oli vain kymmenen minuutin pyörämatka.

Mattila asuu yhä samassa talossa, mutta seuranaan Elisa ja Eeli sekä Ian.

Mattila on seurannut vanhempiensa esimerkkiä, hän on nykyään sijaisvanhempi 20-vuotiaalle Ianille, joka lapsuusaikoina oli hänen sijaisveljensä. Sijaisvanhemmuudestaan huolimatta Mattila kutsuu häntä pikkuveljekseen.

Painimolskilla ja kilpailutilanteissa Mattila on armoton, mutta muuten hän on harvinaisen kiltti ja rauhallinen, klassisen tyylikäs ja tyyni tamperelainen.

– En ole koskaan nähnyt, että kukaan olisi suuttunut Elmerille, Elisa Partanen sanoo. Hänen kuvailunsa mukaan Mattilan koko suurperhe ja lähisuku on rakastava, lämmin, kannustava ja välitön kuin televisiosta ja kirjoista tuttu Larkinin perhe.

– He halaavat ja osoittavat välittämistä poikkeuksellisen paljon, Partanen kertoo.

– Sellaista italialaistyyppistä, Mattila täydentää.

Lukion jälkeen Mattila on vain paininut. Pikkuhiljaa hän nousi kohti lajin huippua ja pääsi nuorten arvokisoihin ja kolme kertaa aikuisten arvokisoihin. Hän on sekä 67-kiloisten (18.) että 72-kiloisten (47.) painoluokissa maailman 50 parhaan painijan joukossa.

Painin treenirääkki on rankkaa. Painileirin yhden tunnin harjoituksen aikana Mattilan paino putoaa 2–3 kiloa, vaikka hän juo 1,5 litraa vettä.

– Treenin jälkeen boksereista voi puristaa hikeä kuin ne olisi kasteltu hanan alla. Se on sen verran intensiivistä, kun vedetään tunti täysiä.

Mattila haluaa ylittää jokaisessa harjoituksessa rasituksen rajan, joka johtaa pahoinvointiin. Valitettavasti paini oli nostanut Mattilan kipukynnyksen ehkä jo liian korkealle.

Ennen EM-kisoja, tämän vuoden huhtikuussa, Mattila heräsi yöllä kipuun vatsassa, jonka vasen puoli oli turvonnut kuin pallo. Tuskaa lievitti vain oikealla kyljellä sikiöasennossa makaaminen.

– Se oli järkyttävä ummetus, joka kesti noin viikon. Jälkikäteen ajateltuna oireet olivat samanlaisia kuin myöhemmin Saksassa. Suoli oli jo mutkalla. Oksentelin, join paljon vettä ja otin ulostuslääkettä aika reilusti, ja vatsa lähti toimimaan.

Nuoren painijan ainoa sponsori on tamperelainen lääkäri, mutta Mattila tuumi, ettei kehtaa moisen pikkuvaivan vuoksi ottaa asiaa esiin, vaan kuittasi kivut närästyksenä.

Oudot oireet jatkuivat, mutta Mattila keksi niille aina jonkun selityksen.

Kun Mattila pudotti painoaan EM-kisoihin, nivelkivut lonkassa, polvissa ja nilkoissa äityivät sen verran pahoiksi, että hän ei pystynyt kävelemään edes kilometriä. Hänellä oli vaikeuksia nousta sängystä tai sohvalta. Puoliso katsoi vierestä ja ihmetteli, miten mies pystyy harjoittelemaan, vaikka tavallinen arkielämäkin oli liikaa. Silti Mattila vain änkesi itsensä vaivalloisesti autoon ja ajoi salille.

– Jotenkin se treenaaminen onnistui väkisin, siihen on niin kova latautuminen, mutta sen jälkeen olin todella kipeä. Kotona kiukuttelin Elisalle, kun joka paikkaan sattui. Silloin mietin, että onkohan tämä normaalia.

Mattila kursaili taas lääkärikäyntiä ja teki johtopäätöksen, että nestettä oli lähtenyt kehosta painonpudotuksessa niin paljon, että hän oli vain liian kuivassa kunnossa, mikä säteili nivelikipuina.

EM-kisojen jälkeen Mattila lähti kesäkuussa Unkariin painileirille. Vatsakivut palasivat kesken harjoituksen. Hän oksensi paljon, ja tällä kertaa myös verta, mikä on klassinen varoitusmerkki.

– Ajattelin, että kyllähän räänkin mukana voi olla joskus verta.

Heinäkuussa Unkarissa oli toinen leiri, jolla Mattilan piti jälleen oksentaa kaikki vatsahapotkin ulos, jotta olo helpottaisi. Hän makasi pari päivää sängyssä, mutta pisti kaiken närästyksen ja flunssan piikkiin.

Mattila kykeni harjoittelemaan rankasti, mutta muuten hän oli omasta mielestään hieman voimaton. Suomalaismiehen selitys oli silti valmiina: hän oli harjoitellut enemmän kuin ennen mutta enää palautunut kuten nuorempana.

Vaivoista huolimatta Mattila tunsi olevansa elämänsä huippukunnossa elokuussa, kun painijat leireilivät Saksan Hennefissä. Hän koki, että voisi voittaa kenet tahansa. Mattilan hyvän olon kruunasi tuore ilmoitus, että hänet on valittu syyskuun MM-kisoihin, jossa pääsisi kamppailemaan paikasta ensi vuoden Pariisin olympialaisiin.

Alkuillasta Mattila maksi sängyssään, kun vatsakipu palasi, pahempana kuin koskaan.

Huone- ja maajoukkuekaveri Artem Shapovalov huolestui, ja apuun hälytettiin Saksan fysioterapeutti, joka vei valmentaja Veli-Karri Suomisen kanssa Mattilan Siegburgin sairaalaan.

Päivystyksen odotushuoneessa Mattila sai ensin suun ja sen jälkeen suonen kautta kipulääkitystä, mutta annoksilla ei ollut mitään vaikutusta suunnattomaan kärsimykseen, joka vain kasvoi ja kasvoi vatsassa.

Olet saanut kaiken kipulääkityksen, mitä voimme antaa, kylmää hikeä valuvalle Mattilalle sanottiin. Lopulta painija ääntelehti niin voimakkaasti tuskaansa, että hänet vietiin nopeasti ct-tutkimukseen eli viipalekuvaukseen.

Vauhti vain kiihtyi, kun viipalekuvauksen tulokset selvisivät.

Kuvista näkyi, että Mattilan vatsaontelossa, keskellä suolta oli järkyttävä “mötkäle”, ja suoli oli jo mennyt vähän kuolioon. Ensin lääkärit luulivat, että kyse oli isosta veritulpasta, mutta he huomasivat tähystysleikkauksessa, että se järkyttävä “mötkäle” olikin 6,5-senttinen kasvain, jonka takia suoli oli kiertynyt itsensä ympärille, mikä oli estänyt verenkierron. Kasvaimen poistaminen vaatisi vaativan avoleikkauksen.

Tässä vaiheessa hoitajat jo juoksivat työntäessään Mattilan sairaalasänkyä ja ojensivat tälle papereita allekirjoitettavaksi. Mattila soitti kotiin puolisolleen, jota kaikki yrittivät rauhoitella.

Mattilalle viesti oli suorempi. Hänelle kerrottiin, että on mahdollista, että leikkauksen jälkeen hän on loppuelämänsä pyörätuolissa tai joutuu elämään avannepussin kanssa.

Kirurgit sanoivat Mattilalle, että ei ole varmaa herääkö hän enää nukutuksesta, leikkaus olisi sen verran vaikea, mutta se olisi pakko tehdä, muuten hän kuolisi.

– Sanoin, että ihan sama, halusin vain nukutukseen, että kivut lähtevät.

Toisinaan herääminen voi olla ankeaa, mutta kun nukkumaan mennessä on sanottu, että ei ehkä enää koskaan herää, on herääminen erikoisen mukava kokemus.

Mattila aukaisi silmänsä sairaalassa ja katsoi alas.

– Vatsani päällä oli vain liina. Okei, ei näy avannepussia, hyvä. Sitten testasin jalat, ne liikkuivat, huh.

Kivut olivat poissa. Mattila oli pumpattu täyteen morfiinia, joka vihdoin auttoi.

– Vatsa oli samalla tavalla kipeä kuin rankan vatsalihastreenin jälkeen, se oli ihan siedettävää.

Soitto kotiin Elisalle oli huomattavasti miellyttävämpi kuin edellinen puhelu.

Valmentaja Veli-Karri Suominen ja painikaveri Artem olivat sairaalassa Mattilan seurana kaiken vapaa-aikansa, kunnes Elisa ja Mattilan äiti saapuivat Saksaan.

Mattilan vatsasta poistettu kasvain oli ruuansulatuskanavan stroomatuumori eli GIST-kasvain. Se on melko harvinainen syöpätyyppi, joka todetaan vuosittain noin 50 suomalaisella. Yleensä GIST on yli 60-vuotiaiden sairaus, joten Mattila oli käänteinen lottovoittaja.

Ei ihme, että Mattila oli häkeltynyt kuulleessaan syöpädiagnoosin. Hän on 24-vuotias huippu-urheilija, joka ei elänyt edes teininä epäterveellisesti.

– Oli se aika pysäyttävä tuomio. Olin pitkään epäuskoinen ja ihmettelin, että mikä sen on voinut aiheuttaa, enkä keksinyt mitään vastausta.

Lääkärit miettivät samaa. Heidän mielestään ainoa selitys oli, että Mattila oli käyttänyt doping-aineita, joten he lähestyivät Mattilaa: – Tämä on varmasti arka aihe, mutta työtämme helpottaisi, jos kertoisit, mitä kaikkea doping-aineita käytät.

Mattila vastasi, että ei ole koskaan käyttänyt mitään dopingia.

– Vakuutin heille puhuvani totta, en valehtelisi, sillä kyseessä oli henkeni.

Painisalilla huhkitut tuhannet tunnit eivät menneet hukkaan, sillä paini taisi pelastaa hänen elämänsä.

– Niin lääkärit sanoivat. Koska olin treenannut ja elänyt terveellisesti, kuntoni oli erikoisen hyvä. Siksi kasvain oli niin puristuksessa vatsassani, ettei se päässyt leviämään, vaikka se oli aika pahanlaatuinen. Ei tullut etäpesäkkeitä, Mattila sanoo.

– Se kasvain yritti kovasti kyllä. Toivottavasti ei yritä uudestaan, pitää muuten selättää se uudestaan.

Saksalaiset lääkärit sanoivat, että syövän uusiutumisriski on matala, lähinnä teoreettinen. Mattilan mielikuvissa se oli 1 – 5 prosenttia. Älä murehdi uusiutumista, mutta hakeudu Suomessa heti hoitoon, häntä neuvottiin.

Elisa Partanen alkoi heti diagnoosiin kuultuaan metsästää kaikkialta tietoa GIST-kasvaimesta.

– Se on hoidettava, sillä minä en tänne yksin jää. Elmer on minulle luvannut, että saan kuolla ensin, siitä ei poiketa, se on sovittu, Partanen sanoo.

Suomessa lääkärit laskivat uusiutumisprosentin uudestaan. Pala nousi Mattilan kurkkuun, kun hän kuuli todennäköisyyden.

– He sanoivat, että Saksassa lääkärit olivat päätyneet 24 prosenttiin, mutta se oli laskettu peruskaavalla. Suomalaisen GIST-asiantuntijan tarkemman kaavan mukaan laskettu lukema oli 20 – 50 prosenttia. Olin jo olettanut, että uusiutuminen on käytännössä mahdotonta, joten hetkeksi meinasi tulla epätoivoinen olo.

Mattilan toiveikas perusvire palasi kuitenkin nopeasti. Saksalaisessa sairaalassakin, kipujen ja sokkidiagnoosin keskellä, hän ajatteli koko ajan selviävänsä.

– Olen kiitollinen, että ylipäätään olen tässä vielä, sen sijaan, että masentuisin ja pohtisin: miksi juuri minulle kävi näin? Sitä ajatusta ei ole tullut kertaakaan. Ajattelen, että onneksi saan mahdollisuuden yrittää uudestaan. Olen saanut tehokasta hoitoa. Olen pysynyt positiivisella mielellä ja tähtäin on koko ajan tulevaisuudessa.

Vaikka nyt näyttää siltä, että Mattilan kehoon ei jäänyt etäpesäkkeitä, kasvain oli silti sen verran suuri ja laajentumishaluinen, että epäilys jäi kytemään. Hänet kuvataan ainakin kerran vuodessa.

Aiemmin leikkaus oli ainoa hoitomuoto, sillä perinteinen sytostaattihoito ei tehoa GISTiin, mutta nykyään siihen on olemassa täsmälääke, imatinibi, joka on kehitetty leukemian hoitoon ja joka poistaa syöpäsoluja.

– Sitä ei tarvitse syödä kuin kolme vuotta. Siinä ajassa lääke poistaa suurimman osan syöpäsoluista eli syövän uusiutumisprosentti laskee alle kymmeneen, joka on paljon mukavampi kuin 50 prosenttia, joten lääkkeen käyttö olisi tarkoitus aloittaa.

Lääkkeen sivuvaikutukset voivat olla aika ankaria, mikä voi vaikuttaa ainakin painiharjoitteluun jatkossa.

– En silti usko, että elämä ja urheilu on yhtä vaikeaa kuin kasvaimen kanssa. Katsotaan, miten lääke sopii minulle.

Tällä hetkellä Mattila kokee suoranaisia vieroitusoireita, kun ei ole päässyt harjoittelemaan, mutta täydellinen liikuntakielto on päättymässä. Haastatteluviikolla hän on saanut ensimmäisen kerran nostaa Eeli-pojan syliinsä.

– Onneksi on poika, joka pitää kiireisenä, sillä hän on niin liikkuvainen. En ole ihan masentunut ja jäänyt sängyn pohjalle makaamaan. Ehkä olen touhunnut lapsen kanssa jopa liian paljon, välillä meinaa tulla haava vähän kipeäksi.

Muutaman kilometrin kävelylenkki väsyttää Mattilaa yhtä paljon kuin rankka painitreeni ennen leikkausta.

– Peilistä näen, kuinka lihakset surkastuvat. Paino laskee kovaa vauhtia, kymmenisen kiloa jo.

Kohta Mattila saa hölkätä ja kolmen neljän kuukauden päästä hän saa juosta ja voimailla kevyesti. Puolen vuoden kuluttua hän pääsee vihdoin painimaan.

– Puolen vuoden painitauko, ei sen pidempi. Se on sama kuin olisi murtunut käsi tai kylki pahasti, ei se ole niin raju tuomio, mikä olisi voinut olla. Ja kuinka paljon parempi painija olenkaan ilman sitä kasvainta.

Mattila kaipaa kovasti takaisin oravanpyörään, jossa treenien jälkeen boksereista saa puristaa hikeä desilitratolkulla.

– Haluan nämä jäljellä olevat vuodet mennä täysillä kohti lapsuuden unelmaani. Totta kai perhe on tärkeämpi kuin paini, mutta heti perheen jälkeen tulee paini, joka on paljon tärkeämpi kuin raha tai kuuluisuus tai materia, joita voisi joku normaali ihminen haluta.

Elisa Partanen puolestaan sai jo, mitä halusi. Miehensä kotiin.