Vuosikymmenten odotus on ohi ja Ellen Jokikunnaksen kotona on vihdoin lapsi: ”Ei minua ole koskaan kukaan kutsunut äidiksi!”

Äiti, äiti, ÄITI!, kuuluu Nurmijärvellä sijaitsevan talon lastenhuoneesta. Juontaja Ellen Jokikunnaksen aviomies Jari Rask kääntää katseen kohti ruokaa laittavaa puolisoaan: Ellen, poika kutsuu sinua!

Ellen hätkähtää.

– En alkuun tunnistanut, että lapsi huhuilee minua. Eihän minua ole koskaan kukaan kutsunut äidiksi! Hätkähdän yhä näissä hetkissä ihan onnesta poks, Ellen sanoo, hymyilee ja pyyhkii silmäkulmiaan.

Sanaan äiti kiteytyy juuri nyt paljon, ellei kaikki. Äitiys on aina ollut Ellenin unelmista suurin.

– Päivittäin havahdun, että miten lapsella on meidän huumorintaju tai miten hän kertoo vitsejä, joita en ole hänelle kertonut. Olen nähnyt tällaisesta vain unta.

Vuosi sitten helmikuussa 2024 tuli se puhelu, jota Ellen oli odottanut neljätoista vuotta. Hänestä tulisi äiti. Filippiineillä eli 7-vuotias poika, josta tulisi Ellenin ja Jarin kauan odotettu adoptiolapsi.

Tunteet heittelivät. Ellen on iloinen, että Jari oli laittanut puhelun ajaksi videokameran nauhoittamaan. Ei hän puhelusta muuten mitään muistaisikaan.

Pian sähköpostiin kilahti ensimmäinen valokuva. Siinä oli Ralph James, miten täydellinen poika! Ja miten hän tuntuikaan heti omalta.

Tunne vahvistui myöhemmin, kun Ellen ja Jari pääsivät ensimmäisen kerran videopuhelun välityksellä puhumaan poikansa kanssa. Ellen halusi heti tehdä hänelle selväksi, miten tärkeä tämä heille olisi.

– Sanoin pojalle, että älä sitten pelästy, kun mama ja papa tulevat. Me saatamme pillahtaa itkuun. Se johtuu vain siitä, että olemme odottaneet sinua niin kauan.

Parikymppisenä Ellenillä oli muutamia muitakin unelmia kuin tulla äidiksi. Hän halusi matkustaa ja nähdä maailmaa. Koko kansan tietoisuuteen Ellen nousi kauneuskilpailuiden kautta ja Idolsin juontajana, jonka jälkeen hän alkoi tehdä näyttäviä tv-töitä, niin juontajana kuin toimittajanakin.

– Minulla ei ole ollut ikinä mitään uraunelmia, joita minun pitäisi saavuttaa elämässä. Ennemmin mietin jo nuorena, että vitsi kun saisin olla äiti. Olisi lapsi ja punainen tupa sekä perunamaa. Se oli ollut nuoresta minulle merkityksellisin asia.

Ensimmäistä kertaa Ellen hakeutui lapsettomuustutkimuksiin jo ennen kuin täytti kolmekymmentä. Häneltä löydettiin munanjohtimen tukos, mikä hankaloitti raskaaksi tulemista.

Kolmekymppisenä, kun sopivaa kumppania ei ollut löytynyt, Ellen päätyi, että hän adoptoisi lapsen. Ja tekisi sen yksin. Sitten hän tapasi Jarin, joka ei ollut edes miettinyt lapsiasiaa ennen Ellenin tapaamista.

– Ensitreffeillämme sanoin Jarille, etten voi alkaa parisuhteeseen, sillä olen adoptoimassa yksin. Jari vastasi siihen syödään nyt ensin -tyyppisesti, Ellen naurahtaa.

Päätös yhteisestä lapsen yrittämisestä tehtiin nopeasti, vaikka tiedossa oli, että se vaatisi vähintäänkin hoitoja. Ellenin ja Jarin kuherruskuukausi sujuikin lapsettomuushoidoissa. Ne veivät lopulta seitsemän vuotta.

– Kestin fyysisesti hoitoihin liittyviä hevoshormoneja hyvin, ja siksi kai jatkoimmekin niitä lähes loputtomiin. Se oli vähän pöljää. Mutta kun lääkärit totesivat aina, että kyllä se lapsi vielä tulee, niin lopettaminen ei ollut helppoa, Ellen sanoo.

Psyykkisesti oli vaikeampaa, kun tietämättömät ihmiset kyselivät lapsihaaveista.

– Tein juontokeikkoja ja itkin tauoilla salaa vessassa, kun herkässä kohtaa hoitoja tällaisia kysymyksiä tuli.

Raskaiden lapsettomuushoitojen aikana Ellen haki sisältään piirteitä, joita hänessä on ollut nuoresta. Hän on aina osannut nähdä mustissakin asioissa huumoria. Puoliso ei antanut hänen luopua leikkimielisyydestään.

– Vannotimme jo silloin Jarin kanssa toisillemme, ettemme saa kadottaa sitä lapsenomaista innostusta, mikä meissä molemmissa on. Puolisoni on sellainen, että hän ei anna minun vajota syviin vesiin. Hän onkin saanut minut nauramaan.

Lopulta kävi selväksi, että lapsettomuushoidoista ei olisi välttämättä apua ja aika kului. Pari päätyi adoptioon. Samalla he tekivät lapsettomuudestaan myös julkisen asian.

– Suomessakin joka viides ihminen kärsii lapsettomuudesta. Miksi salailisimme sitä, jos voimme tuoda vertaistukea? Ihmisillä, jotka saattavat näkyä telkkarissa korkokengissä ja hienoissa mekoissa, on samanlaisia kipupisteitä ja murheita kuin muillakin.

Kun adoptioprosessia oli kestänyt kuusi vuotta, pari osti 200 vuotta vanhan talon Italian maaseudulta Pugliasta vuonna 2023. Parin toinen toteutumaton unelma oli ollut Italiassa asuminen. Sen Ellen ja Jari ajattelivat toteuttaa sitten, kun adoptiolapsi saapuisi. Vuodet kuitenkin vierivät.

– Päädyimme, ettemme voi laittaa elämää pauselle. Kun lasta ei kuulunut, ostimme talon ja kameran ja aloimme kuvata elämäämme. Se tapahtui jo ennen ajatusta tv-ohjelmasta. Halusimme että voisimme aikanaan näyttää lapselle, miten paljon häntä on odotettu ja mitä olemme puuhanneet ennen hänen saapumistaan.

Kakkoskodin remontoinnista ja lapsiunelmasta syntyi Unelmia Italiassa -sarja, joka voitti vastikään Kultaisen Venlan palkinnon parhaasta lifestyle-ohjelmasta.

Sarjan odotettu toinen kausi alkaa helmikuussa 2025. Siinä nähdään remontoinnin ja muiden elämänkäänteiden lisäksi Ralphin hakumatka Filippiineiltä Suomeen.

Tieto lapsen saamisesta hänen hakuunsa kesti yhdeksän kuukautta.

Kun perhe kotiutui marraskuussa kotiinsa Nurmijärvelle vanhalle rautatieasemalle, vastassa oli myös perheen Reino-koira. Ihmisrakas koira otti heti pikkuveljen suojeluunsa.

Kultainen Venla oli suuri kunnia, mutta vielä suurempi ilo on ollut katsoa ensimmäisen kauden jaksoja yhdessä lapsen kanssa.

– Olemme tavallaan tehneet Italian-taloa, ja tv-sarjaa, vain lastamme varten. On tuntunut uskomattomalta katsoa jaksoja hänen kanssaan. Poika on kysynyt katsoessa monessa kohtaa: ”Äiti, tiedettiinkö minusta jo tuossa?” Tai: ”Miksi sinä taas itket, äiti?” Olen joutunut sanomaan, että äiti itkee, kun emme tienneet, saisimmeko sinua ikinä kotiin.

Ellen on päässyt viime kuukaudet elämään nuoruudenunelmaansa, kun hän jäi kotiin vanhempainvapaalle. Töihin ei ole nyt kiire, niitä hän tekee lapsen ehdoilla sopivissa väleissä. Ellen on halunnut elää pojan kanssa perusarkea; on tutustuttu, kokattu, leikitty ja pöljäilty.

– Sekin on mahtavaa, kun on lapsi, jonka varjolla voi pelleillä ruokakauppojen käytävillä ilman, että pidetään hulluna, Ellen virnistää.

Vakavasti puhuen: Ellen on halunnut tukea lasta tämän luontaisissa kiinnostuksen kohteissa.

– Aikaisemmin hän oli nähnyt Filippiineillä lastenkodissa, kun ruokaa laitetaan. Hän oli innoissaan, kun pääsi kokeilemaan sitä itse. Tykkään itsekin kokata ja nyt sain maailman ihanimman apukokin.

Jos aikaisemmin Ellen on pitänyt itseään kärsimättömänä, niin lapsen myötä hän on ihmetellyt ääneen: Kuka tämä loputtoman kärsivällinen Ellen on?

– Kaiken on aina pitänyt tapahtua nopeasti, enkä ole antanut itselleni armoa. Nyt jauhopussien lennellessä olen ihmetellyt itseäni: Kuka tämä syvään hengittelevä tyyppi on?

Täydellisyyteen Ellen ei vanhempana pyri.

– Olen valmistautunut siihen, että joudun epäonnistumaan vanhempana yhä uudelleen. Oikein odotan sitä pettymyksen tuottamisten määrää, jonka joudun lapselle tuottamaan. Sekin kuuluu vanhemmuuteen.

Ellen on osannut olla itselleen myös armollinen.

– Parikymppisenä hoidin paljon lapsia ja huomaan, etten jaksa leikkiä niin paljon kuin haluaisin. Edesmennyt isoäitini sanoi aina, ettei leikkimiselle ole ikärajaa, eikä uuden oppimisille. Yritän pitää näistä kiinni, mutta antaa myös itselleni armoa.

Alkuun Ellen ja Jari olivat pojalle mama ja papa, nyt puheeseen on jo vakiintunut äiti ja isi.

– Lapsi kutsui meitä heti mamaksi ja papaksi, vaikka lastenkodissa olivat sanoneet mom ja dad. Yhtäkkiä lapsi kysyikin meiltä, että mikä se olikaan suomeksi. Hän vaihtoi lennossa puheessa meidät äiti ja isi -muotoon.

Ralph James ehti täyttää ennen Suomeen pääsyään kahdeksan vuotta. Hän on ollut olemassa lähes saman aikaa kuin Ellenin ja Jarin adoptioprosessi.

– Adoptioissa puhutaan usein haasteista. Että kun lapsi on tietyn ikäinen, niitä tulee enemmän. Murehdin sitä paljon. Nyt kun tunnen poikani, on kiehtovaa nähdä myös piirteitä, joihin me emme ole vaikuttaneet mitenkään. On rakastettavaa, että tyypillä on omat jutut, joihin emme liity mitenkään.

Tutustumista on helpottanut myös yhteinen kieli, englanti.

– Opettelemme suomea kuvakorttien ja arkijuttujen kautta tyyliin: tämä on saapas. Se vaatii toistoja.

– Yhteinen kieli on mahdollistanut sen, että olemme voineet alusta asti puhua myös tunteista, eikä niitä ole tarvinnut lähteä arvailemaan, mikä suututtaa tai itkettää.

Ralph on Ellenin mukaan tunneälykäs, tekevä ja huumorintajuinen lapsi, joka rakastaa tehdä vanhemmilleen kepposia. Tällä hetkellä hän käy valmistavassa opetuksessa koulussa muutaman tunnin päivässä. Sekin meni eri tavoin kuin Ellen etukäteen suunnitteli.

– Kun koulutaksi tuli hakemaan, hän vain vilkutti ja hyppäsi iloisesti kyytiin. Me jäimme Jarin kanssa itkemään. Odotin puhelin kädessä kotona, että milloin koulusta soitetaan, että lapsella on jokin hätä, mutta kaikki menikin hyvin.

Tällä hetkellä Ellen on elämässään pisteessä, jossa kaikki unelmat ovat toteutuneet. Nyt on tilaa uusille unelmille ja aika toteuttaa unelmia yhdessä perheenä.

– On minun vuoroni auttaa vuorostaan lasta hänen unelmissaan ja niiden toteutumisessa. Odotan, että pääsemme näyttämään hänelle Italian-kodin ja seikkailemaan sielläkin yhdessä.

Ellen tietää elävänsä keskellä unelmaansa, kun hillittömiä rakkauspurskahduksia tulee päivittäin.

– Kysyin puhelimessa lääkäriystävältäni: Minulla sydämessä niin pakahduttava tunne, että voiko tähän onneen kuolla ja sydän pysähtyä? Se on kuulemma teoriassa mahdollista.

Ellenin korut Kalevala Koru, Kengät Zalando, Onitsuka Tiger. Kuvauspaikka: Redin Skidi Port.