Tyttö luki pitkää matikkaa ja fysiikkaa ja tähtäsi ohjelmistosuunnittelijaksi, mutta päätyi koko Mikkelin tuntemaksi kulttuuripersoonaksi

Elisa Hillgenin kotona Mikkelin Otavassa on kaunis valo. Pienen vanhan talon ikkunoista valuu sisään alkusyksyn aurinkoa. Siellä täällä olohuoneen lipastojen päällä on persoonallisia valaisimia, jotka luovat tunnelmaa.

Valoa ja hämärää on juuri sopivasti. Tasapainoon 42-vuotias Hillgen pyrkii elämässä muutenkin, mutta valotaiteilijana, valaistuksen asiantuntijana ja tapahtumajärjestäjänä sen saavuttaminen on vaikeaa.

Juuri nyt on taas se aika vuodesta, kun mikkeliläisyrittäjän omat patterit ovat vähän lopussa. Hillgen järjesti elokuussa ensimmäistä kertaa monitaidefestivaali Otawalan. Se toi lähinnä Mannerheimista ja toisen maailmansodan päämajasta tunnettuun kaupunkiin vaihtoehtokulttuuria.

– Arvostan sotahistoriatapahtumia toteuttavia kollegojani, mutta kaipaan kaupunkiin myös muuta, Hillgen sanoo.

Yrittäjä haluaa luoda ja toteuttaa uutta nimenomaan oman kotikaupunkinsa asukkaille, mutta se vaatii veronsa. Festivaalin jäljiltä purkamista, kantamista ja muuta tekemistä on enemmän kuin yksi ihminen jaksaisi.

– Kun teen tapahtumia, joka kerta mietin, miksi laitan itseni tällaisiin tilanteisiin. Joka kerta teen sen silti uudestaan. En tiedä, miksi.

Hillgen muistaa tunnelman, jonka jouluvalosarja loi kotiin lapsena. Valo on tärkeä osa muistoja, vaikka harva tiedostaa sitä.

Kyllä Hillgen oikeastaan tietää. Syitä on monia. Niiden takia kestää myös työn voimakasta kausiluontoisuutta, joka mukailee suomalaista vaihtelua pimeydestä valoon.

Välillä annetaan kaikki, välillä levätään. Sellaista on monen muunkin suomalaisen pikkupaikkakunnan tapahtumajärjestäjän ja yrittäjän elämä.

– Aina on jotakin, jota kohti ponnistella, sitten ollaan ihan rikki, ja sitten taas mennään. Varmaan pääsisin helpommalla, jos menisin kaupan kassalle, mutta mitä sitä sitten tekisi kaikilla niillä ideoilla ja energialla, joka jäisi yli, Hillgen pohtii.

Hillgen ponnistelee mikkeliläisten ja muidenkin kaupunkien asukkaiden taidetapahtumien vuoksi ainakin siksi, ettei hän siedä tylsyyttä.

– Aivoni lähtevät heti kehittelemään jotakin uutta.

Se on onni muille. Hillgen on järjestänyt kotikaupungissaan muun muassa valotapahtuma Illumiota ja monitaidetapahtuma MAD Weekia. Iso osa työajasta kuluu Jyväskylän kaupungin valaistuskoordinaattorina. Hillgenin taidetta ja tapahtumia on ollut myös muissa kaupungeissa.

Sekä kotona että töissä Hillgen haluaa yllättää valolla ja valaisimilla.

Erityisesti Hillgen rakastaa Mikkeliä. Se on hänen synnyinkaupunkinsa, jossa perhe ja ystävät yhä asuvat ja jossa hän on kahdeksan viime vuotta omistanut pikkutalon Otavassa.

Otava on osa Mikkelin entistä maalaiskuntaa ja yksi Suomen monista hiljalleen hiipuvista kylistä.

– Otavalaisena haluaisin, että täällä tapahtuu. Ja jos on visio, miten tehdä ja kaikki valmiudet siihen, toteuttaminen on älyttömän kivaa, sanoo Hillgen.

Ei hän silti niin jalo ole, miltä kuulostaa. Hillgen pohtii, että ehkä kaikessa tekemisessä on kyse myös omasta egosta. Hän haluaa todistaa itselleen ja muille, mihin pystyy.

– Varmaan se on itsekästä kunnianhimoa, että aina pitää tehdä numeroa itsestään ja kehitellä kaikkea, jotta saa kiitosta. Taloudellisestihan tässä ei mitään järkeä aina ole.

Hillgen otti taloudellisesti takkiin paljon kiitosta saaneen uuden festivaalin järjestämisestä. Urallaan hän on ollut taloudellisesti paljon pimeämmässäkin paikassa.

Alun perin Elisa Hillgenillä ei pitänyt olla koskaan pulaa rahasta. Nokia-vuosina 1990-luvun nuori mikkeliläistyttö luki lukiossa pitkää matikkaa ja fysiikkaa ja tähtäsi ohjelmistosuunnittelijaksi.

Toki Hillgen maalasi ja kävi lukion valinnaiset kuvaamataidon kurssit ja kansalaisopiston taidekurssit. Mielessä käväisi kuvaamataidonopettajan tai taiteilijan ammatti.

– Mutta sitten tuntui siltä, että pitää olla oikea työ, ei voi vain lähteä jotakin haihattelemaan. Ohjelmointi oli varsinkin silloin tie rahakkaisiin hommiin.

Niinpä Hillgen päätyi Turun yliopistoon opiskelemaan ohjelmistotekniikkaa. Siellä hän oli nörttipoikien joukossa ainoa tyttö. Opiskelu tuntui ”supervaikealta”.

– Olin ollut lukiossa hyvä, mutta yliopistossa ohjelmointi meni aivan eri tasolle. Aloin myös miettiä, mitä teen työkseni, jos ikinä saan opinnot läpi.

Taiteilija rentoutuu luovan tekemisen, kuten korujen parissa.

Hillgen ei halunnut istumaan minkään yrityksen atk-tukeen. Hän mietti uudelleen aivan alusta, mitä tehdä elämässä. Sopiva opiskelupaikka löytyi Salon käsi- ja taideteollisen oppilaitoksen ympäristönsuunnittelun ja rakentamisen koulutusohjelmasta.

Siellä Hillgen pääsi toteuttamaan sekä matemaattisempaa että luovempaa puoltaan. Kun hän myöhemmin Mikkeliin palattuaan vuonna 2008 osti valaisinliikkeen liiketoiminnan ja erikoistui valoon, työssä yhdistyi edelleen taide ja tekniikka.

Hillgen on valotaiteilijana erilainen kuin moni muu. Hän ei niinkään pohdi yhteiskunnallista sanomaa, vaan hän on kiinnostunut siitä, miltä valo näyttää ja miten teos teknisesti toteutetaan.

– Kaikki se tekninen osaaminen, jota vaaditaan valaistussuunnittelussa ja valoteosten toteutuksessa, on minulle tosi tuttua.

Valo ja yrittäjyys ovat Hillgenin juttu, mutta oma urapolku ei löytynyt vaikeuksitta. Nuorena aikuisena Hillgen ajatteli toimivansa valaisinliikkeen yrittäjänä ja tekevänsä sivussa erilaisia suunnitteluhommia ja muita töitä. Sitten tuli 2010-luvun vaihde. Verkkokauppa ja rautakauppojen erikoisosastot alkoivat nakertaa kaikkien erikoisliikkeiden liiketoimintaa.

Hillgen joutui luopumaan työntekijöistään ja pitämään liikettä yksin pystyssä kuutena päivänä viikossa. Kahden yrittäjän avioliitto rakoili, laskut jäivät maksamatta. Hillgen oli alle kolmikymppinen, mutta heräili öisin, kärsi korkeasta verenpaineesta ja alkoi saada paniikkikohtauksia.

Kaikkein vaikeimpina vuosina mikään ei enää ollut kivaa.

– Elin vain päivästä toiseen. En saanut tartuttua mihinkään. Oli hetkiä, jolloin mietin, mennäkö lataamoon vai asianajajalle. Menin jälkimmäiselle ja kysyin, mitä tapahtuu, jos tulee konkurssi.

Hillgen on miettinyt, miksi luovuttaminen oli niin vaikeaa. Ehkä viimeiseen asti yrittäminen tulee omasta luonteesta, ehkä on myös niin, että tärkeästä asiasta luopuminen ottaa aina aikansa.

– Yrityksestä luopuminen on kuin avioero. Sitä sitkuttelee aina vielä yhden viikon.

Helpotti, kun Hillgen lopulta myönsi yrityksensä ongelmat ja eri vaiheiden jälkeen lopetti liikkeen pitämisen. Vanhemmat auttoivat tytärtään perinnässä olevien laskujen kanssa. Hiilgen selvisi myös avioerosta.

Hillgen tietää, miten vaikeaa on luopua omasta visiosta ja luovuttaa. Silti hän kehottaa talous- ja muissa vaikeuksissa painivia hakemaan apua.

– Kannattaa nostaa kissa pöydälle. Pimeyden jälkeen tulee valo.

Valaisinliikkeestä luovuttuaan Hillgen teki muun muassa koruja, saippuaa ja kuoseja. Guerilla-valotapahtumia hän veti ulkomaillakin.

– Tuli hirveä ryöppy, että nyt kaikki ideat ulos.

Uusi vaihe elämässä alkoi, kun Hillgen valittiin Jyväskylän valaistuskoordinaattoriksi vuonna 2017 ja hänen nykyinen työnkuvansa muotoutui.

Elisa Hillgen on ollut elämässään pimeissä paikoissa. Valo on aina voittanut.

Mikkelissä lähes kaikki tuntevat Hillgenin. Häntä pidetään valoisana ja myönteisenä ihmisenä. Hänellä riittää tapahtumaideoita, mutta myös huumorintajua ja rohkeutta postata someen esimerkiksi sinkkuudesta ja isokokoisuudesta. Kun Hillgeniltä kysyy, miksi hän on sellainen, hän nauraa.

– Olen brändännyt itseni hyvin!

Vakavoiduttuaan Hillgen kuvailee valoisuuden olevan sekä luontaista että valinta.

– Vaikka elämässä on hankaliakin asioita, en näe, miksi tilittäisin katkeruuksia.

Hillgenin mielestä myönteisenä pysymistä helpottaa kiva työ. Valotaiteen ja kulttuuritapahtumien parissa Yksinyrittäjää ja sinkkua ilahduttavat myös muut ihmiset. Hillgen pitää hyvin monenlaisia ihmisiä ja tekemisiä mukavina.

– Elämä on vaan hauskaa, hän tiivistää.

Hauskuutta ei poista se, että elämässä on yhä varjonsa. Viime talvena Hillgen piti kolmen viikon tauon uupumisen vuoksi. Nyt hän yrittää toipua festaritapahtuman järjestämisestä nopeasti, sillä syksyn valotapahtumat odottavat.

Suomi kulkee taas kohti pimeyttä, mutta tapahtumayrittäjän tahti tiivistyy. Muille ihmisille on luotava valoa.