Tommi Kinnunen julkaisi helmikuussa seuraajan esikoisromaanilleen Neljäntienristeys, joka keräsi kiitosta ja lukijoita. Uuden Lopotti-romaanin päähenkilö on sokea nainen. Opettajanakin työskentelevä Kinnunen luottaa kirjallisuudessa perinteisiin humanistisiin hyveisiin, empatiaan ja kuvittelukyvyn voimaan.
Sujuiko Lopotti-romaanin kirjoittaminen suunnitelmiesi mukaan?
Suunniteltu kaari rönsyili reippaasti. Se oli kuin meidän jackrussellinterrierin taluttamista. Mitä täällä on? Mitä tuolla on? Aha, nyt teksti menee tänne. Päähenkilö on suunnitellusti sokea nainen, ja siihen nousi toinen henkilö rinnalle. Molemmat ovat vähän yhteiskunnasta ulkona. Toinen sokea, toinen homo. Mutta toinen ei osaa määritellä koko elämäänsä sokeuden kautta, eikä toinen ymmärrä, että häntä määrittäisi vain seksuaalisuus.
Millaisilla keinoilla pyrit tavoittamaan sokean ihmisen kokeman maailman?
Neljäntienristeyksestä tämä sokea Helena jäi mietityttämään. Millaista on olla 7–8-vuotias kakara hylättynä kouluun Suomen toisella puolella? Sain kontaktin yhdeksänkymppiseen naiseen, joka oli käynyt Helsingin sokeainkoulua 1950-luvulla. Häneltä sain tietoa, ja hän on kirjoittanut omaelämäkerran sisäoppilaitoksesta. Se oli aika hurja. Ja Näkövammaisten keskusliitosta eri-ikäiset informantit avasivat minulle maailmaansa. Ongelma oli se, että teksti syntyi minä-muodossa. Hän-muoto olisi ollut helvetisti helpompi. Ei voi vain sulkea silmiä, että tässä mulle sokeus. Oli hienoa esimerkiksi yhden sokean kanssa mennä kahvilaan ja kuunnella, millaista se on hänelle. Miten hän kuulee ja kokee äänet, kaiun ja ilmavirtaukset. Tekstiä kommentoineet kolme näkövammaista antoivat kovaakin kritiikkiä.
Olet sanonut, ettei vaikkapa sukupuoli ole sinulle kirjoittajana tärkeä määre. Miten luonnehtisit toisen osaan eläytymistä kirjoittamisessasi?
Mies- ja naiskirjailija ovat kammottavia etuliitteitä. En ymmärrä ihmettelyä, että miten mies voi kirjoittaa naishahmoista. Naiset ovat kirjoittaneet mieshahmoista mailman sivu, eikä se hämmästytä ketään. Mutta miten Richard Adams kirjoitti Ruohometsän kansan olematta kaniini? Ja ei kai Aku Ankkaakaan pitäisi pystyä piirtämään. Unkarissa esikoiskirjailijaseminaarissa tapasin mukavia ihmisiä, mutta kun parikymmentä kirjailijaa jonossa kertoi, että ”kirjallisuus on minulle keino tutkia minuuden rajoja”, tuli olo, että antakaa pistooli. En tiedä, olisinko ampunut itseni vai heidät. En jaksa itseni ruotimista kaikessa tekemisessä. Kammottava ajatus. Tarinankerronta on minulle päällimmäisenä. Ja pakko kirjoittaa eläytyen. Kerran itkin junamatkan Helsingistä Turkuun, kun viimeistelin surullista lukua. Konduktööri mietti, että taputtaisiko se minua olalle.
Uskotko kirjojen herättämän empatian säteilevän kansien ulkopuolelle?
Uskon, kun olen äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana oppilaita seurannut. Uusia maailmoja avaavista kirjoista he juttelevat pitkään. Kasiluokalla opiskellaan historiassa toista maailmansotaa, ja minä luetutan John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa -romaanin. Vaikka se on laskelmoitu, se on tehokas. Se avaa historiantuntien todellisuuden uudella tavalla. Ysiluokalla luetaan Tuntematon sotilas, ja oppilaat ovat tottuneet amerikkalais–aristoteeliseen kerrontaan, jossa päähenkilö selviää loppumetreille asti. Linnalla henkilöitä on paljon ja kuka vain voi kuolla milloin vain. Oppilaille tulee katastrofina, että se ja se kuoli, vaikka minä tykkäsin siitä. Joo, elämässä voi käydä niin.
Olet kirjoittanut vähemmistöistä. Yltääkö oma empatiasi vähemmistöjen asemaa vähintään piilotellusti sortaviin tahoihin, vaikkapa Odinin soturit -miehiin?
Natsismin kanssa flirttailu pelottaa. Yksi kammottavimmista kokemuksistani oli vierailu Dachaussa. Krematoriossa oli kolme neljä polttouunia. Olen ihminen, joka pilkkoo ongelmat osiin, kun tekee pahaa. Katselin rakennusteknisesti, mitä kautta veto meni uuniin. Siellä ei paljonkaan kaasutettu, vaan ihmiset hirtettiin kattokoukkuihin. Se paikka oli hankala kestää. Olen jonkinlainen optimisti. Ja leirilläkin ihminen varmaan yritti ajatella selviämistä. Mietin, miltä on tuntunut, kun tuodaan huoneeseen, jossa hirttoköydet heiluvat tulen aiheuttamassa vedossa. Näkee uunit ja tietää, ettei ole tietä pois. Millainen on se helvetin hetki?
Miten kuvailisit kokemustasi Suomen tämänhetkisestä ilmapiiristä?
En ole kuullut pitkään aikaan kenenkään kertovan mitään haaveisiin liittyvää. Tällä hetkellä onnellisuuden tavoittelu tuntuu jollain lailla lakanneen. Kabareemusikaalin Fräulein Schneiderilla on monologi, jossa hän kertoo, että hänen ainoa tarkoituksensa on selvitä. Jos natsit nousee hän selviää, jos kommunistit nousee hän selviää, koska hän on ihminen, jonka ainoa tarkoitus on selvitä. Se tarkoittaa vaihtoehdottomuutta ja sitä, ettei halua haaveilla. Suomessa tuntuu nyt vähän samalta. Eikä yhteiskunnan johto ole tätä tilannetta hirveän hyvin hoitanut. ■
