Apu

Elämme tavaraähkyn keskellä – miltei jokaisella on ympärillään turhaa tavaraa



Elämme tavaraähkyn keskellä – miltei jokaisella on ympärillään turhaa tavaraa

Elämme tavarakaaoksessa. On perintökalua, kirppislöytöä, matkamuistoa, turhuutta monenlaista. Moni tulvan alle hukkuva ei keksi, miten tavarasta voisi luopua.
Teksti Tiiu Pohjolainen
Kuvat Jasmin Rauha

Uudenkarhea koti on trendikäs ja henkeäsalpaavan kaunis. Satoja valoisia neliöitä yhdessä tasossa. Oleskelutilassa on kutsuvia sohvia, koirallekin oma erkkerinsä. Pesutiloissa riittää valoa ja tilaa hyvinvoiville, val-koisille orkideoille. Talon asukas kyykistelee valtaisan kylpyhuoneen lattialla ja tuijottaa avonaista lipaston-laatikkoa.

Kyllä, tässä talossa kulkee kylpyhuoneen seinänviertä mittojen mukaan rakennettu säilytyslipasto. Sen vie-ressä mahtuu seisomaan vaaterekki. Rekille näyttää kasautuneen kaikenlaista vaatetta, huivia, laukkua ja kassintynkää.

Lipastonlaatikko on täynnä sukkia. Ei sukkapareja, vaan yksittäisiä sukkia: nylonsukkia, urheilusukkia, pilliin-tyneitä villasukkia, logoin varustettuja mainossukkia. Puhtaita ja käytettyjä. Laatikon katsominen tuntuu asukkaasta selvästikin pahalta.

Tavarat piiloon

Hän on liikemaailmassa menestynyt, yli 40-vuotias nainen, joka asuu omakotitalossa puolisonsa kanssa. Molempien intohimo on työ.

Helpotusta kiireisen arjen sujumiseen on haettu muun muassa käyttämällä siivouspalveluita. Aina ennen siivoojan saapumista pariskunnalla on tapana siivota. Tai siis pyyhkäistä isoille pöytäpinnoille kertyneet tavarat laatikoihin pois näkyvistä.

Rouva ei haluaisi tarttua ensimmäiseenkään ihonväriseen nilkkasukkaan. Hän listaa, mitä kaikkea muuta pitää järjestää. On raivattava ainakin eteinen, työhuone, kodinhoitohuone. Hänen mielensä vaeltaa kaikki-alla siellä, minne kaaos on levittäytynyt, myös yhdeksän ja puoli metriä leveään vaatehuoneeseen.

Turhista tavaroista ei kuitenkaan voi luopua kuin tavara kerrallaan. Puuha on hidasta. Oikotietä harvoin löytyy. Huokaisten nainen palaa vastenmielisyyttä herättävän sukkalaatikon pariin.

Hyvä olo

Minusta tuli kierrätysintoilija melko tyypilliseen tarinan tapaan, ison kriisin seurauksena. Vuosia sitten per-heenjäsen makasi sairaalan teho-osastolla. En saanut olla hänen luonaan. Sitä vastoin löysin itseni siivoa-masta kirjahyllyä. Karsin teoksia pois. Muistan, että minua hävetti; toinen taisteli hengestään, mutta minä pyyhin kirjoista pölyjä ja järjestelin.

Koetin aakkostamista, teemoittelua, taisin päätyä värijärjestykseen. Meni vuosia, ennen kuin ymmärsin

– ja hyväksyin – järjestelleeni kirjojen ohella tuolloin hyvin sekavia ajatuksiani.

Läheisen pitkä sairaala-aika vaikutti yllättävin tavoin. Ensimmäisten joukossa kriisi näkyi vaatekaapissani. En voinut kuvitellakaan pukeutuvani iloisen-kukertaviin vaatteisiini. Tutut, värikkäät mekot painoivat ylläni tonnin ja väänsivät minut kumaraan. Halusin värit pois.

Ulos lähteminen oli tuolloin hyvin pelottavaa, tuntui helpommalta järjestää kirpputori kotona. Moni kut-sumistani vastasi hyvin samoin sanoin: tulisi mielellään, vaikka kaapit jo pursusivat turhaa tavaraa.

Toistuvasta vastauksesta syntyi idea: kotikirppiksen vierailla oli mahdollisuus tuoda mukanaan ylimääräisiä vaatteita puhtaina ja ehjinä, minä veisin ne myöhemmin naisvankiloihin.

Tuttavaporukan kesken keräsimme laatikkokaupalla käyttämättä jääneitä naisten- ja lastenvaatteita.

Vasta toimittaessani täyteenahdetun farmariauton sisältämän vaatemassan sovitusti kahteen eri vanki-laan, jotain sisälläni liikahti. Virkailijat kertoivat kiitollisina, miten kovaan tarpeeseen vaatteet tulivat. Mo-net vangeista on otettu säilöön kesähepenissä, eikä heillä ole muuta omaisuutta mukanaan. Kun vapaus koittaa keskellä talvea, sortsit eivät lämmitä.

Ymmärsin, että omasta pahasta olostani oli käynnistynyt pieni liikehdintä, jossa oikein sijoitettu turhake muuttui toiselle elintärkeäksi. Tuttavapiiri taas pääsi eroon heille stressiä aiheuttaneesta ylimääräisestä tavarasta. Minä sain loputkin värikkäät vaatteeni kiertoon.

Seistessäni vankilan porttien ulkopuolella tajusin ison kierrätysprojektin tuottaneen minulle ainutlaatuisen hyvän olon.

Arkiset tavarat muualle

Hiekan sävyin sisustetussa minimalistisessa kerrostaloasunnossa elää lapsiperhe. Jokainen huone huokuu harkittua eleganssia.

Lastenhuoneet ovat sävytettyjä värikeitaita, joissa näytettäisiin leikittävän vain kehit-tävin, luonnonpuisin leluin. Päiväkotipiirustukset loistavat poissaolollaan. Keittiön työtaso on lähes tyhjä, muutama harkittu hedelmä on aseteltu koivuvaneriseen vatiin. Täällä asuu harmonia.

Se, mitä isäntäväki ei mainitse vieraille koskaan, on asunnon vieressä sijaitseva yksiö. Siellä ovat perheen arkiset tavarat.

Perinnöt ja kierrätys

Tavaraa kertyy kavalin tavoin. Suuri elämänmuutos – lasten poislähtö lapsuudenkodista, ero, muutto, lä-heisen kuolema tai sairastuminen – saattaa tempaista silmät auki näkemään massiivisen määrän ylimää-räistä tavaraa.

Katse poimii röykkiöstä unohtuneita esineitä, muodottomaksi vanuneen puseron, lahjaksi saadun koriste-bambin, joka nyt vain on aina ollut hyllyssä esillä.

Hiljaa takaraivossa herää kysymyksiä: Miksi käyttää aikaansa pyyhkimällä pölyjä keraamisesta bambista, josta ei edes pidä? Miksi haaveilla aiempaa suuremmasta vaatekaapista – sen muodottoman puseron säi-lömistäkö varten?

Mitä tapahtuisi, jos luopuisi jostain? Voisiko jotain uutta tulla tilalle?

Yhtäällä perinnöt aiheuttavat taisteluita, toisaalla taistellaan perityn omaisuuden kanssa.

Kun seuraa kotimaisia järjestämisen ja kierrättämisen keskustelupalstoja, havaitsee juurettominkin kaupunkilainen, miten maatilojen sukupolvenvaihdos sysää nuoren polven herkästi uppeluksiin sukuhistoriallisen tavarakasan keskelle.

Uudet emännät ja isännät perivät muiden vastuiden ohella mahdollisesti jo usean sukupolven hamstraamat tarvekalut, astiastot ja talvirenkaat.

Elämäntapamuutos - ei siivoamista

Kuolinsiivous nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen viime vuonna. Ruotsalainen, yli kahdeksankymppinen taiteilija Margareta Magnusson julkaisi kirjan, jossa hän rohkeni kysyä, mitä ihmisestä jää jäljelle kuoleman jälkeen.

Vastaus on kolkko: Tavaraa. Roinaa. Jätettä. Joutavaa.

Magnussonin lanseeraama ajatus kuolinsiivouksesta on jotain muuta kuin luopumisen, järjestämisen ja kierrättämisen mantraa. Se on kaikenikäisenä tehtävää, oman elämänsä läpikäymistä esine kerrallaan.

Ennemminkin elämäntapamuutos, ei siivoamista sinällään.

Kun löytää varastostaan kymmenennen samanlaisen purnukan, jonka olemassaoloa ei muistanutkaan, tulee pohtineeksi elämäntilannetta, johon tavara liittyi.

Samalla voi miettiä, tarvitseeko kyseistä tavaraa, ja ennen muuta, haluaako, että oman kuoleman jälkeen läheiset joutuvat yhä pähkäilemään saman purnukan kanssa. Eräässä haastattelussa Magnusson naurahti, että toivoo omien perillistensä viettävän tulevaisuuden kesälomat aivan muiden asioiden kuin hänen jää-mistönsä parissa.

Vain itse tietää

Samalla tavaralla on täysin eri arvo eri ihmisille. Se, mikä on luopujalle tunnearvoltaan korvaamaton iso-isän perintötuoli, muuttuu kirpputoripöydässä äkkiä muutaman euron kunnostuskohteeksi.

Miltei jokaisella on ympärillään turhaa tavaraa. Yhdellä sitä on kaappitolkulla, toiselle täyden tuntu syntyy jo muutamasta ylimääräisestä astiasta.

Elämme tavaraähkyssä. Liki jokainen on jonkinlainen hamsteri, tavaran kerääjä. Yksi kerää muumimukeja, toinen säilyttää tuumamitoitettuja rakennustarvikkeita. Eräällä ihailemallani naisella on yli metrinen vaate-tanko täynnä pitkähihaisia, valkoisia paitapuseroita.

Kukaan ei tiedä toisen puolesta, mikä kenellekin on tärkeää, mikä liikaa tai tarpeeksi. Sen tietää vain hän, joka tuntee tarvetta luopua.

Vaikka laatikollisesta eriparisia nylonsukkia. Ne toimitettiin vaateketjun lumppukeräysastiaan.

Julkaistu: 29.4.2018