Elämäni biisi -ohjelma on JP Leppäluodolle toiveiden täyttymys, mutta kymmenen vuotta sitten oli toisin: “En halunnut enää olla se ihminen, jonka näin peilistä”

Minun olisi pitänyt syntyä 1800-luvun lopulla Raahessa. Olen sieltä kotoisin ja Raahessa on merikaupungin historiaa. Olisi hienoa päästä päiväksi katsomaan, mitä ihmiset siihen aikaan puuhailivat, sen pikkukaupungin synnyn. Toisaalta se aika on ollut varmaan ihan saatanan ankeaakin.

Minuun jäi pysyvät jäljet, kun vanhempani erosivat ollessani 5–6-vuotias. Vasta myöhäisellä aikuisiällä olen huomannut, miten paljon se vaikutti. Perheessämme oli raakaa alkoholismia, mutta onneksi äiti otti minusta kopin ja piti pois pahanteosta. Hain pitkään suuntaa elämälle, etenkin nuorempana.

Viimeksi kiljuin riemusta, kun minua kysyttiin Elämäni biisi -ohjelmaan. En olisi uskonut, että sellainen tarjous tulee kohdalle. Olen suuri fani, ohjelmaa tehdään niin kunnianhimoisesti musiikki ja artistius edellä. Hetken aikaa luulin, että se puhelu on jonkun kaverin vitsi.

Pelkään kuollakseni ahtaita paikkoja. Ne ovat kaikista kammottavimpia. Olen harrastanut Raahessa aikoinaan urheilusukellusta ja se on Suomessa karmeaa, kun vedet ovat niin pimeät. Eikä mikään ole niin hullua kuin luolasukellus. Kammoan lukea sukellusonnettomuuksista.

Join pääni täyteen viimeksi rapiat ­kymmenen vuotta sitten. Muistan sen hetken, miten juomisen into lopahti enkä halunnut enää olla se ihminen, jonka näin peilistä. Ennen sitä oli monta epäonnistumista, mutta sen jälkeen ei ole tehnyt kertaakaan mieli olla humalassa. Monenlaisia riehakkaita reissuja on ollut ja nyt niille pystyy jo naureskelemaan.

Juuri nyt ottaa päähän, että olen todennäköisesti hukannut keikkavaatteeni. Olen ehkä heittänyt ne vahingossa roskiin. Eniten vituttaa oma hajamielisyys. Huudan itselleni ääneen: saatanan tunari!

Liikutun kyyneliin entistä herkemmin lasten syntymien jälkeen. Saatan itkeä jollekin ihan tyhmälle tv-­ohjelmalle, kuten sille brittiläiselle savipajasarjalle. Kun sen ohjelman tuomari itkee, minäkin itken. Tämä kyynelehtiminen alkoi kyllä jo aikoinaan Enkelin ­kosketus -klassikkosarjan myötä. Se oli raahelaisittain hirviää paskaa, mutta meni tunteisiin.

Minun Jumalassani mukavinta on se, että hän loistaa poissaolollaan. Olen sitä mieltä, että me ihmiset olemme vastuussa omasta moraalistamme ja päätöksistä, joita elämässä teemme. Ja meidän ne myös tulee kantaman.

Jos saisin lahjaksi miljoona euroa, maksaisin velkani pois, vaikkei minulla paljon olekaan. Olen nuuka mies Raahen Kummatista. Ehkä auttaisin myös kavereita ja tekisin lasten elämästä helpompaa.

Nykyajan parhaita puolia on teknologian kehitys. Digitalisaation ansiosta maailma on saatu pieneksi, kaikki ihmiset ovat tavoitettavissa.

Antakaa minun edes kerran saada kultalevy soolourastani. Uskon, että se toteutuu, minulla on vahva visio tulevaisuudesta.

Sen päivän haluan nähdä, jolloin näen mitä lapsistani on ­tullut. Haluan katsoa tyytyväisenä takaisin taaksepäin omaa ­elämääni ja nähdä, että ratkaisut olivat hyviä.