Image

Elämää kuoleman jälkeen

Elämää kuoleman jälkeen

Sitä on vielä vaikea ymmärtää, mutta myös internetin käyttäjät ovat kuolevaisia. Tosin he eivät kuole yhtä täydellisesti kuin muut ihmiset.
Teksti Joanna Palmén
Kuvat Sami Saramäki
Mainos

 

Minä ajattelin nyt lähteä pois. Ei löydy syytä jäädä ­tänne. Olette olleet ihania, kiitos.

Näin aloitti 53-vuotias Kati Virto blogimerkintänsä 8. heinäkuuta 2008. Oli aamuyö, ja hän istui yksin asunnossaan Helsingin Maunu­lassa. Hän kirjoitti toivovansa, että tytär etsisi hänen Jami-kissalleen uuden kodin.

Laitoin juuri Jamille Extra-annoksen ruokaa, jonka hän otti iloisena ­vastaan.

Katili-blogilla oli paljon lukijoita, joista oli tullut Katille läheisiä. Kati sairasti bipolaarista mielialahäiriötä, ja blogeista sai vertaistukea.

Aamuseitsemältä hän sai ensimmäisen kommentin.

Älä ihmeessä, aina on olemassa jokin ratkaisu.

Ja heti perään:

Älä mene! Aina löytyy syytä elää! Jos ei tänään tunnu siltä, niin huomenna voi olla jo paljon parempi päivä.

Kati ei vastannut. Päivän aikana blogiin tuli kymmenkunta kommenttia, joissa hätäännys kasvoi.

Sanot, ettei ole syytä jäädä! Haloo, sulla on tytär, perhe, blogistanian avoin ja ihanin blogi kaikilla mausteilla!

Katili, ei voi olla totta, eihän???

katiliini, katiliini! nyt ei ole kiire yhtään mihinkään. ilmoittaudu ihan heti meille kaikille blogissasi.

Itsemurhaa suunnitteleva voi ottaa kaiken huomioon. Hän päättää joko jättää tai olla jättämättä viimeistä viestiä, testamenttia, kissalle tuplaruoka-annosta. Hän voi myös päättää, jättääkö sala­sanansa jonkun löydettäviksi, haluaako hän bloginsa tai muun netti­profiilinsa jäävän elämään jälkeensä.

Mutta jos sinä sattuisit odottamatta kuolemaan tänään, mitä tapahtuisi sähköpostillesi, blogillesi, Facebook-, Myspace- ja IRC-Galleria-profiileillesi, peliavatarillesi, digikuvillesi, twiittauksillesi, pokeritilillesi, Hommafoorumi-nimimerkillesi?

Kysymys koskee kaikkia internetiä käyttäviä, mutta juuri kukaan ei vielä mieti sitä. Nettiä, varsinkaan sosiaalista mediaa, käyttää harva sellainen, jonka luonnollinen elinikä olisi täyttymässä.

Ensimmäinen internet-sukupolvi kuitenkin vanhenee joka vuosi. Verkossa on yhä enemmän kuolleiden ihmisten jälkiä, rippeitä eletyistä elämistä, muumioituneita dataajia. Mitä niille pitäisi tehdä?

Tammikuussa 2010 laihialaisen Paulan 21-vuotias poika Joni kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Joni ei ollut bloggaaja eikä nettikeskustelija, mutta Facebook-profiili hänellä oli. Sen salasana ei ollut perheen tiedossa. Kenelläpä nyt olisi.

Facebook tajusi muutama vuosi sitten, että sen käyttäjät ovat kuolevaisia. Ja että kuolleiden läheisiä saattaa häiritä, kun sosiaalinen media kehottaa sanomaan vainajalle hei ”pitkästä aikaa”. Se lanseerasi toiminnon, jolla kuolleen profiili voidaan muuttaa muistosivuksi. Sen näkevät vain elinaikana lisätyt ystävät, siihen ei voi kirjautua ja siitä on poistettu yhteystiedot ja statuspäivitykset.

Omaiset voivat myös pyytää poistamaan profiilin kokonaan. Sitä Jonin sisko yrittikin, mutta ei jostain syystä onnistunut. Perhe kysyi apua tieto­koneliikkeestä. Yksi vaasalainen liike tarjoutui hoitamaan asian 150 eurolla. Lopulta eräs toinen liike teki sen vitosella: murtautui Jonin Facebook-profiiliin ja antoi salasanan siskolle, joka poisti profiilin.

Näin sen ei tietenkään pitäisi mennä.

Viime keväänä Aalto-yliopistoon tekemässään gradussa Digitaalinen kuolema Pii Paappanen selvitti nettiyritysten suhtautumista kuolleen digitaaliseen jäämistöön. Suhtautuminen osoittautui hyvin kirjavaksi.

Googlen Gmailiin ja Picasa-kuvatilille voi omainen harkinnan mukaan päästä käsiksi toimittamalla riittävät henkilötietotodisteet, yhteystiedot sekä vainajan Gmailista omaiselle lähettämä sähköpostiviesti. AOL:lle ja Hotmailille riittävät kuolintodistus ja lähisukulaissuhteen todistus. Myös Twitter lupaa poistaa vainajan tunnuksen näillä todistuksilla. Paypal-maksupalvelu ”pyrkii” palauttamaan tilikäyttäjänsä rahat tämän pankkitilille, mikäli käyttäjä ei kolmeen vuoteen ole kirjautunut Paypaliin.

Yahoo! ei päästä omaisia lainkaan kuolleen sähköpostiin, Flickr-kuvatileille tai muihin Yahoo!-palveluihin. Tosin Irakissa kaatuneen amerikkalaissotilaan Justin Ellsworthin omaiset nostivat aiheesta oikeus­jutun vuonna 2005 ja voittivat sen, jonka jälkeen Yahoo! luovutti Ellsworthin sähköpostiviestit omaisille cd:lle poltettuina, mutta palvelu ei muuttanut käytäntöään. Omaisten pitää yhä hakea oikeuden päätöstä, jos haluavat kuolleen viestejä Yahoo!:lta.

Pitäisikö omaisten sitten päästä käsiksi vainajan sähköposteihin?

Suomessa Viestintävirasto tekee parhaillaan selvitystä asiasta, sillä Suomen laki ei suoraan vastaa kysymykseen. Viestintäviraston lakimies Eeva Lantto selittää:

”Sitä koskee sähköisen viestinnän tietosuojalaki.  Viestinnän osapuolilla on oikeus omaan viestintäänsä, mutta tuleeko ihmisen kuoltua omaisesta viestinnän osapuoli, se on epäselvää.”

Toistaiseksi Viestintävirasto pyrkii ratkomaan ongelmia yksittäis­tapauksina, yleistä kantaa asiaan sillä ei ole.

Digitaalisen kulttuurin tutkija Anna Haverinen valmistelee väitöskirjaa sururituaaleista virtuaaliympäristöissä. Hän arvioi, että ennen pitkää nettipalveluntarjoajat alkavat varautua käyttäjiensä kuolemaan.

”On vain ajan kysymys, milloin kaikki suurimmat nettipalvelut ottavat rekisteröintivaiheeseen mukaan kysymyksen, että mitä materiaalille tehdään, kun kuolet.”

Amerikassa asiaa on toki jo mietitty. Kuolevaisuuden nettibisnekselle tuoman mahdollisuuden ovat tajunneet ainakin after­steps.com, assetlock.net, datainherit.com, deadmansswitch.net, deathswitch.com, entrustet.com, estateplusplus.com, executorsresource.com, estatevault.com, e-z-safe.com, greatgoodbye.com, ifidie.org, legacylocker.com, mementomori.com, mydigitalafterlife.com, mywebwill.com, mywonderfullife.com, slightlymorbid.com, vitallock.com ja xsen.de.

Näiden sivustojen toimiala on afterlife services ja ne lähettävät asiakkaan kuoleman jälkeen viimeisen viestin tämän valitsemille ihmisille. Viesti voi olla teksti, kuva tai videopätkä. Yhden lähettäminen voi olla ilmaista, mutta viimeistään useammasta viestistä joutuu maksamaan. Maksu on joko kymppejä vuodessa tai muutaman satasen kertamaksu loppuelämästä. Osalle sivustoista voi myös tallentaa salasanoja, jotka palvelu lähettää määrätylle henkilölle asiakkaan kuoleman jälkeen. Jotkut jopa tuhoavat sovitut nettiprofiilit, jos niiden omistaja kuolee.

Idea palvelusta syntyi lentokoneessa, turbulenssin aikana, on parikin alan pioneeria kertonut. Hyvin ymmärrettävää.

Mistä afterlife service tietää, että asiakas on kuollut? Useimmiten siitä, ettei tämä vastaa palvelun sähköpostiviesteihin. Jotkut palvelut toimivat niin päin, että omaisen on tiedettävä itse ottaa siihen yhteyttä.

Palveluissa on muutama ylitsepääsemätön ongelma: Miksi luovuttaa kaikki salasanansa yhdelle yritykselle? Mistä tietää, että yritys on vielä olemassa, jos kuolee vasta puolen vuosisadan kuluttua?

Ja kappas, mywebwill.com-sivulla ilmoitetaankin, että palvelu lopetti toimintansa 2.11.2011. Wish you all the best and happy digital life!

Tietysti Yhdysvalloissa on myös tehty opaskirja kuolemaan varautumisesta. Evan Carrollin ja John Romanon toissa vuonna ilmestynyt Your Digital Afterlife sisältää ennalta-arvattavia vinkkejä:

Nimeä itsellesi digitaalinen pesänjakaja. Inventoi digitaalinen omaisuutesi. Tee Excel-taulukko kaikista laitteistasi, sähköposti- ja sosiaalisen median tileistäsi ja nettirahatileistäsi. Kirjoita niistä jokaisesta omaan sarakkeeseen luonnehdinta, salasanat sekä toiveesi, mitä millekin tehdään kuolemasi jälkeen. Päivitä taulukkoa säännöllisesti.

Jaksaakohan joku todella.

Mutta Carrollilla ja Romanolla on kiinnostava ajatus: vaikka jonkun kauan sitten kuolleen ihmisen yksittäisten lomakuvien tai nettikommenttien arvo vähenee sitä mukaa kuin hänen läheisensä kuolevat, kokonaisuudella voisi olla arvo. Jos ihmisen nettiprofiili pysyisi yhtenäisenä, museoituna kokonaisuutena, häneen voisi tutustua verkossa vielä sata vuotta myöhemminkin. Hän olisi yhä olemassa, yhtä kuolematon kuin historian suurmies. Carroll ja Romano ovat innoissaan:

Tämä on mahdollisuus, jota ei koskaan ennen ole ollut olemassa tavallisille ihmisille. Kuvittele, että sinun ajatuksesi, saavutuksesi, arvosi ja toimesi voisivat säilyä ikuisesti.

Selkeä askel kohti kuolemattomia digipersoonia otettiin, kun Facebook muutti käyttäjäprofiilit Timeline-aikajanoiksi. Parin vuosikymmenen kuluttua sosiaalisen median (tai miksi sitä silloin kutsutaankin) käyttäjän koko digielämä on luultavasti tallennettu jonkinlaiselle janalle. Ja melkein koko elämä on digiä. Janalta on linkit blogeihin, kuviin, keskustelupalstoille, peliavatareihin, lempimusiikkiin, kaikkeen, mitä ihminen on verkossa elämänsä aikana tehnyt. Kun hän kuolee, museo on valmis.

Dilbert-sarjakuvan luoja Scott Adams visioi The Scott Adams Blog -blogissaan vielä pidemmälle: Ihmisen verkkoon jättämästä datasta voisi luoda robotin, joka liikkuu, puhuu ja reagoi juuri niin kuin vainaja, kuuntelee samaa musiikkia, tykkää samantyyppisistä leffoista, kirjoista ja mielipiteistä, tietää kaiken minkä vainajakin. Digihaamu osaisi keskustella – vaikka riidellä – läheisten kanssa aivan kuten kaivattu vainajakin.

Arvaukseni on, että ihmiset ovat niin perhekeskeisiä, että sukulaisten haamujen pitäminen talossa tuntuisi lohdulliselta.

Ihminen on yrittänyt saavuttaa kuolemattomuutta syväjäädyttämällä aivoja, monistamalla geenejä ja tekemällä mainetekoja. Ehkäpä kuolemattomuuden saavuttaa sittenkin parhaiten facebookkaamalla.

Kello 22.47 Katin sisko kirjoitti Katili-blogiin kommentin:

Siskoni lähti ja on nyt vapaa, voimia kaikille.

Katin tytär, 24-vuotias Senni oli löytänyt äitinsä kuolleena tämän asunnosta. Kati oli yrittänyt itsemurhaa useita kertoja aiemminkin mutta oli aina heti lääkkeet nielaistuaan tilannut ambulanssin ja soittanut tyttärelleen.

Tällä kertaa Kati ei soittanut. Eikä vastannut soittoihin. Yksi aamun ensimmäisistä lukijoista oli soittanut hätäkeskukseen, mutta hätäkeskus ei lähettänyt ambulanssia. Katin toisessa kaupungissa asuva sisko oli hälyttänyt Sennin illalla paikalle.

Kati oli sairaseläkkeellä ja vietti erittäin paljon aikaa netissä. Hänellä oli monia eri teemoihin keskittyviä blogeja. Hän oli usein pyytänyt tytärtään lukemaan ja kommentoimaan blogimerkintöjään, mutta Senni ei ollut halunnut. Hänen mielestään äiti eli aivan liikaa netissä. Äiti ja tytär olivat aina olleet läheisiä, mutta viime viikkoina Senni oli ottanut etäisyyttä. Sairaus oli käynyt niin hallitsevaksi, ettei Senni jaksanut enää kuunnella äitinsä tuntien mittaisia puheluja.

Vasta illalla, kun oli jo liian myöhäistä, Senni meni äitinsä koneelta lukemaan blogin hyvästelymerkinnän.

”Hän tiesi, että en käy siellä lukemassa, enkä sitten ehdi paikalle. Se oli vähän sellainen viimeinen näpäytys”, Senni sanoo.

Tiinulin neuleet on perheenäidin lämpöinen neuleblogi. Hämeenlinnalainen Tiina kertoilee siellä arjestaan ja neuloo omille ja sukulaislapsille suloisia lapasia, joiden selkämyksessä on HPK:n tai Porin Ässien logo. Sivulauseissa hän mainitsee silloin tällöin sairaudestaan, haimasyövästä. Kun Tiinan kuopus, ”tyttönen”, meni syksyllä 2009 kouluun, Tiina kirjoitti:

Kohta on kuusi vuotta siitä, kun lääkäri kertoi minulle, että elinaikaennusteeni on lyhyt. 3,5 vuotta sitten toinen lääkäri väitti, etten ikinä näkisi tätä päivää. Olen taistellut hurjasti, ja tässä ollaan. Lupasin itselleni, tuolloin kuusi vuotta sitten, että tekisin kaikkeni, jotta näkisin tämän päivän ja olisin saattamassa tyttöstäni koulutien alkuun. No, tässä ollaan.

Kuvassa näkyy pikkutyttö sateenvarjon ja suuren repun takana astelemassa kohti koulun sisäänkäyntiä.

Seuraavana vuonna syöpä paheni, käsitöiden tekeminen kävi vaikeaksi ja blogin päivitykset harvenivat. 20. syyskuuta 2010 Tiina kirjoitti:

Huomenna tapahtuu ratkaiseva muutos arjessa. Kipupumpusta huolimatta kipuja ei ole oikein saatu kuriin. Lisäksi yksinjääminen päiviksi ei ole enää turvallista. Näistä syistä siirryn arkipäiviksi saattohoitokotiin ja tulen viikonlopuksi kotiin. Elämä on välillä merkillistä. Elämäni kauhein tilanne tähän asti oli kun jouduin kertomaan pienelle tytölle tilanteesta. Tytön lohduton itku oli aivan järkyttävää.

Rakkaat blogiystävät ja muutkin ystävät, jotka täällä käytte kurkkimassa; muistakaa nauttia elämästä, jokainen päivä pitää elää täysillä, nauttien kaikesta mitä päivä tuo tullessaan.

Tiinan blogiystävät päättivät järjestää hänelle yllätyksen. Jokainen neuloi neliönmuotoisen tilkun ja lähetti sen Tiinan läheisimmälle blogi­ystävälle Seijalle, joka virkkasi tilkut yhteen torkkupeitoksi. Seija vei valmiin peiton ja neulojien tervehdyskortit Tiinalle saattohoitokotiin.

Blogissa Tiina kiittelee ystäviään kuvissa näkyvästä peitosta.

Lämmin kiitos juuri sinulle neulojaystäväni, joka olet osallistunut tämän ihanuuden aikaansaamiseen!! Olen kuullut, että paloja on tehty jopa lääkärin kiellot unohtaen.  Voi sentään, toivottavasti käsi kuitenkin tulee kuntoon!! Pidättehän itsestänne huolta ystävät!!

Se jäi hänen viimeiseksi merkinnäkseen. Muutamaa viikkoa myöhemmin Seija kertoi kommenttiketjussa, että Tiina on kuollut.

Tiinulin neuleet jäi elämään. Se on Tiinan 21-vuotiaalle tyttärelle, Laura Peltomaalle, tärkein muistomerkki äidistä.

”Vaati tosi paljon aikaa ennen kuin tajusin, että voin edelleen käydä siellä lukemassa äitin kirjoituksia ja ajatuksia. Siitä tuli hirveän jännä tunne. Ihan sellainen olo, että äiti ei olisi oikeasti lähtenyt mihinkään ikuisuuteen. Se jotenkin helpotti sitä ajatusmaailmaa. Ainakin äiti on jättänyt jälkensä”, Laura kertoo kotonaan Hämeenlinnassa.

Vuosi äitinsä kuoleman jälkeen Laura käy yhä vähän väliä lukemassa Tiinulin neuleita, erityisesti kuvausta viimeisestä yhteisestä äitienpäivästä. Enää lukeminen ei ole surullista, vaan äidin jutut hymyilyttävät.

Kun ”tyttönen” eli Lauran pikkusisko Milla on tarpeeksi vanha, Laura aikoo lukea äidin blogia tämän kanssa yhdessä.

”Se merkintä, jossa Milla menee kouluun, on varmasti Millalle ihan yhtä koskettava kuin meille muille. Se varmaan kertoo Millalle konkreettisesti sen, että äiti todella taisteli, että saisi olla edes siinä mukana.”

Tutkija Haverinen kutsuisi Tiinulin neuleita ”suunnittelemattomaksi muistomerkiksi”, sillä siitä on vain vahingossa tullut paikka, jossa kuollutta muistellaan. Suunnitellut muistomerkit taas ovat muistelusivuiksi muunnettuja profiileja tai varta vasten perustettuja muistopaikkoja.

Sillä Amerikassa asiaa on toki jo mietitty. Nettikäyttäjän surua lievittävät ainakin bcelebrated.com, 1000memories.com, gonetosoon.org, legacy.com, lifestrand.net, memorial-gardens.org, memorialmatters.com, online-legacy.com, people2remember.com, remembered-forever.org, sympathytree.com ja tributes.com.

Ne tarjoavat sivun, jolle surija voi luoda vainajan profiilin – ladata tämän kuvia, sytyttää virtuaalikynttilöitä ja kirjoittaa viestejä hänelle ja hänestä. Osa on ilmaisia, osa maksullisia, osa pyytää kävijöiltä lahjoituksia, ”jotta tämän ihmisen muisto säilyisi ikuisesti”.

Anna Haverinen on väitöskirjaansa varten haastatellut ihmisiä, jotka ovat perustaneet läheisilleen muistosivuja. Monelle heistä muistosivu on hautapaikan korvike, jos vainajalla ei ole hautaa tai se on kaukana.

”Idea perustuu täsmälleen samaan asiaan kuin monilla hautausmailla oleva muistomerkki muualle haudatuille. Se oma läheinen ei ole haudattu siihen, mutta häntä muistellaan siinä”, Haverinen selittää. 

Suomessa on toistaiseksi vain yksi muistosivupalvelu, Muistopaikka.fi. Sen perusti kolme vuotta sitten helsinkiläinen Hannu Rantanen, kun hän halusi muistella omia kuolleita vanhempiaan verkossa. Täysin ilmainen sivusto kuuluu nykyään virallisesti Espoon seurakuntayhtymän palveluihin, mutta Rantanen vastaa edelleen sen ylläpidosta. Sivustolla on parisataa ”muistopaikkaa”, eräänlaista virtuaalista hautaa.

Muistopaikan perustaja voi kätkeä sivun salasanan taakse, mutta Rantanen kertoo, että kätkettyjä on vain murto-osa. Kuka tahansa rekisteröitynyt voi käyskennellä sivustolla samaan tapaan kuin oikealla hautausmaalla ja ”katsella hautakiviä”.

Hautausmaa on arvokas ja levollinen paikka, mutta Muisto­paikka.fissä käyskennellessä ulkopuoliselle tulee helposti vaivautunut olo. Monissa viesteissä vuodatetaan pidäkkeettömästi yksityistä surua, sellaista, jota ei kuulu kenenkään muun nähdä. Vanhemman tai rakastetun tuskaa, kömpelöjä runoja, epätoivoa, kaipausta. Ja kuitenkin nettikielellä:

Ikävä <3.

Eikö kuolema ole liian iso asia internetiin? Eihän sähköisiä joulu­tervehdyksiä vieläkään pidetä yhtä aitoina toivotuksina kuin postikortteja. Ja käsinkirjoitettu kirje on enemmän kuin meili, eikö niin. Facebook tarkoittaa monelle edelleen Farmvilleä ja kiertäviä statuspäivityksiä.

Vai onko tämä vain suomalainen ajatus? Meillä kuolemalla ei vitsailla, eikä tehdä rahaa.

”Esimerkiksi amerikkalainen kuolemakulttuuri on hyvin paljon kaupallisempaa ja kiillotetumpaa”, Haverinen sanoo. ”Meillä kyllä puhutaan kuolemasta, mutta esimerkiksi mediassa vain, kun jotain tosi erikoista, järkyttävää, hienoa tai uutta tapahtuu. Arkisesta kuolemasta ei puhuta juuri ollenkaan. Ja meillä kirkko hyvin pitkälti edelleen sanelee hautajaiskulttuurin. Täällä on hyvin vähän kirkon ulkopuolisia ammattilaisia, jotka pystyisivät auttamaan hautajaisissa. Tämä tulee vastaan tulevaisuudessa, koska kirkosta eroamisten määrä kasvaa jatkuvasti.”

Kun tsunami iski Thaimaahan jouluna 2004, suomalaiset kävivät ensimmäistä kertaa sytyttämässä joukoittain virtuaalisia kynttilöitä sytytakynttila.fi-sivustolla. Jokelan kouluampumisten aikaan 2007 suru näkyi jo Youtubessa ja IRC-Galleriassa.

”Silloin tuli muistoryhmiä ja muistovideoita. Nuoret yleensä tarttuvat tällaiseen ensimmäisenä. Kun ollaan joka tapauksessa yhteydessä ihmisiin sosiaalisen median avulla, niin käytetään niitä myös surun hetkellä, jolloin ihmiset tarvitsevat muita ihmisiä.”

Haverinen uskoo, että aika olisi nyt Suomessakin kypsä kaupallisille muistosivustoille ja muille kuolemapalveluille.

”Tavallaan toivonkin sitä. Koska jos siitä tehdään bisnestä, se voidaan myös tehdä hyvin huolellisesti ja kattavasti.”

Sinä yönä Senni ei voinut nukkua ja ryhtyi käymään ­läpi äitinsä blogiaineistoa. Ensimmäiseksi hän etsi merkkejä itsemurha-aikeista. Niitä ei löytynyt, mikä huojensi Senniä hieman. Äiti ei ollut ainakaan vihjaillut tästä etukäteen. Hän löysi äitinsä koneelta tiedoston, jossa oli äidin kaikkien nettiprofiilien salasanat. Hän ei koskaan kirjautunut profiileista yhteenkään.

”Ekan vuoden ajan minulla oli hirveä tarve käydä lukemassa kaikki sähköpostit, oikein tonkia viimeisen päälle, mitä äitini mietti ja kenen kanssa hän oikeasti jutteli. Sitten se into laimeni. Ei se muuttaisi sitä asiaa. Ja entä jos löydänkin jotain keskusteluja, joita en haluaisikaan lukea. Luen kaiken mitä hän on itse julkisesti kertonut, en muuta.”

Oli itsestään selvää, että blogi säilytetään, ainakin toistaiseksi.

Seuraavien kuukausien aikana Senni luki blogin jokaisen kirjoituksen. Niitä on neljän vuoden ajalta valtavasti.

”Siellä näkyi, kuka minun äiti ihan oikeasti oli: sanavalmis ja hauska ihminen, lojaali ystävä. Siellä ei näkynyt sitä sairautta niin paljon.”

Miksi paperi ei riittäisi? Ovathan ihmiset aina kirjoittaneet kuolleille viestejä, mihin siinä tietoverkkoja tarvitaan? Kun laihialaisen Paulan poika Joni kuoli, Paula jäi sairaus­lomalle työstään vanhusten hoitajana. Hän ei ollut erityisen innostunut tietotekniikasta mutta oli kuitenkin puolisen vuotta aiemmin liittynyt Facebookiin. Onneksi, hän sanoo nyt.

”Oli sitten yötkin aikaa tutkia, kun en saanut nukuttua.”

Paula perusti Jonille muistopaikan Muistopaikka.fihin, sytytti pojalleen kynttilöitä Sytytakynttila.fissä, kommentoi ainakin kuudessa Face­book-muistoryhmässä. Hän löysi netistä lapsensa menettäneiden tukiyhdistyksen Käpy ry:n. Sillä on suljettuja vertaistukifoorumeita, joilla Paula käy päivittäin. Muutaman foorumeilla tapaamansa ihmisen kanssa hän on sopinut treffit Kävyn viikonloppuleirille ja tavannut ”hyviä ihmisiä kamalan asian merkeissä”.

Vertaisten kesken puhutaan siitä, kuinka hautaa hoidetaan, kuinka vietetään syntymä- ja kuolinpäiviä, kuinka kenenkin lapsi on kuollut ja kuinka ulkopuoliset suhtautuvat. Paulan mielestä internetillä on ollut valtava merkitys hänen surutyöhönsä.

”Ei niistä voi keskustella sellaisen kanssa, joka ei ole käynyt samaa läpi. Se on paikka, jossa voi purkaa. Voi surra yhdessä ja saa luotettavaa tietoa. Että jotenkin selviäis hengissä, kun muutkin on selvinnyt.”

Ensimmäinen Joulu ilman äitiä. Ylihuomenna tulee jo kuukausi siitä, kun rakas äitini nukkui pois. On ollut vaikeaa aikaa hautajaisten jälkeen, jotenkin koko ajan odottaa että koska äiti tulee kotiin. Tuska ja suru lähtevät ajan kanssa, ikävä ei ikinä. Löysin kaapista eräät huovutetut lapaset, jotka äitini oli saanut huovutusta vaille valmiiksi. Etsin äitini blogista kohdan, jossa hän kertoi huovuttamisesta ja päätin tehdä hanskat loppuun! Ne onnistuvatkin tosi hienosti :) Ja sopivasti vielä joulunpunaiset!

Laura Peltomaa aloitti Lakun elämää -blogin noin kuukausi äitinsä kuoleman jälkeen. Blogi kertoo, miten ”21-vuotias opettelee elämään uudestaan äidin kuoleman jälkeen”. Ensimmäisen merkinnän alla on kuva kirkkaanpunaisista lapasista, aivan kuin äidin blogissa aikoinaan.

Kun hän laittoi Tiinulin neuleista linkin Lakun elämään, hän sai saman tien lukijoikseen kymmenkunta äitinsä vanhaa blogiystävää. Eräs heistä kommentoi:

Minulla on iso aukko sydämessä. Se on Tiinulin kokoinen. Kova ikävä. Tiedätkö että tätä juuri äitisi halusi; että hän saisi tallennettua neule­ohjeensa juuri teitä lapsia varten. Sittemmin myös muitakin ajatellen. Ilolla voin nyt todeta, että sinä olet ottanut perinnön vastaan.

Hieman myöhemmin Laura kirjoitti seikkaperäisen kuvauksen äitinsä kuolinpäivästä.

”Jos itse seuraisin jotain blogia, ja sinne joku sitten laittaisi, että kirjoittaja kuoli, niin jäisi niin monta kysymystä, sitä tarinaa ei saisi päätökseen. Se vaati multakin aikaa, että oikeasti pystyin ottamaan läppärin ja kirjoittamaan sen. Palaaminen niihin päiviin oli hirveän vaikeaa. Mutta se oli myös helpottavaa, itsestä löytyi ihan uusia puolia”, Laura kertoo. Nyt hän pystyy jo puhumaan äidin kuolemasta liikuttumatta ja rauhallisesti.

”Varsinkin vanhempi sukupolvi saattaa ajatella, että minkä takia jakaa kaikki omasta elämästä. Mutta mä toivon, että joku joka käy läpi samaa, pystyy sitä kautta hiffaamaan, että ei olekaan yksin.”

Lauran rinnalla jokeltelee pikkuinen Iina. Laura synnytti esikoisensa kymmenen kuukautta äitinsä kuoleman jälkeen.

Katili-blogin viimeisen merkinnän kommentointi jatkuu yhä, yli kolme vuotta Katin kuoleman jälkeen. Siihen on tullut omaisilta, ystäviltä ja tuntemattomilta yli sata viestiä, joissa muistellaan ja kaivataan Katia. Erityisesti syntymäpäivänä, juhlapyhinä ja kuolinpäivänä.

Senni kirjoitti sinne aluksi usein ja luki yhä uudelleen viimeistä merkintää ja keskustelua.

”Tuntui että aina kun tuli ikävä, sitä kautta voi vielä puhua hänelle. Ja tiesin että ihmiset, joilla myös on ikävä, lukevat sitä”, hän kuvaa.

Viesteissä puhutellaan Katia suoraan.

Syntymäpäiväsi on tänään, olet sydämessäni.

Rakas isosisko, mitä kuuluu?

Katiliini, ystäväni. Olen monesti ollut aikeissa tulla tänne juttusille, mutta en jotenkin ole kehdannut. Nyt vaan tuntui siltä että tultava on. Tämä kommenttilaatikkosi olkoon hautakivesi ja muistomerkkisi. Tänne on sittenkin niin hyvä tulla, miettiä ja muistella. Ja lähettää lämmin halaus tyttärellesi.

Aivan kuin Kati lukisi yhä blogiaan. Aivan kuin hänestä olisi jäänyt Scott Adamsin tarkoittama digihaamu – ehkä hieman alkeellisempi, mutta kuitenkin. Netissä Kati, Tiina ja monet muut aivan tavalliset ihmiset ovat kuolemattomia.

”Kun käyn blogissa ja näen valokuvia jostain äidin metsäretkeltä, niin vaikka näen ne päivämäärät, voin silti ajatella että tuolla se on yhä kuvailemassa. Tuntuu että se elää. Varsinkin mun äiti, joka eli niin paljon elämästään netissä”, Senni sanoo.

Nykyään Senni käy blogissa vain joskus harvoin, kun tulee paha ikävä. Silloin hän kirjoittaa viimeisen merkinnän kommenttiketjuun ja odottaa saavansa kommentteja.

”Nyt viimeisen kommenttini jälkeen kukaan ei ole käynyt kirjoittamassa sinne, niin tuntuu siltä että hei, keskustellaanpa tästä vielä, ei tämä nyt vielä ole unohtunut.”

Katin uurnahaudan helsinkiläisellä hautausmaalla tunnistaisi ­kissakoristeesta, mutta talvella pimeällä haudalla on vain märkää lunta. Hautakiveä ei vieläkään ole.

Senni käy haudalla erittäin harvoin. Ei hänen äitinsä ole täällä.

Image 1/2012

Julkaistu: 20.3.2012