Elämä oli Martti Ahtisaarelle tahdon asia, ja Suomi saa olla siitä hänelle ikuisesti kiitollinen
Maailma suree suuren rauhanvälittäjän kuolemaa, mutta Martti Ahtisaaren tarina on myös kertomus erityislaatuisesta suomalaisesta. Rauha on tahdon asia ja kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa, sanoi Ahtisaari Nobel-puheessaan – ja hän eli kuten opetti, kirjoittaa Avun toimituspäällikkö Samuli Isola.
Kun Martti Oiva Kalevi Ahtisaari (1937–2023) oli valittu helmikuussa 1994 suoralla kansanvaalilla tasavallan presidentiksi, hän käveli Helsingin työväentalon lavalle vaimonsa Eevan kanssa ja lauloi lempilaulunsa Rakastan elämää. Lamassa kärvistelevä Suomi oli saanut uudenlaisen presidentin. Sellaisen, joka ei ollut täällä taistellut vallan kamareissa. Hän oli ikuinen evakkopoika, kansanmies, meidän Mara.
Rauha on tahdon asia ja kaikki konfliktit ovat ratkaistavissa, sanoi Nobelilla palkittu Ahtisaari juhlapuheessaan joulukuussa 2008. Ja hän eli kuten opetti. Mitä tiukemmat solmut, sitä varmemmin paikalla oli mies, jolla oli vakaa pyrkimys, herkät korvat ja ainutlaatuinen kyky löytää tie pimeydestä valoon. Ahtisaari johdatti 1989–1990 Namibiaa itsenäisyyteen, ja vuonna 1999 hän haki tien ulos maailmaakin järisyttäneestä Kosovon kriisistä. Hän rakensi siltoja Indonesian Acehissa, Irakissa, Pohjois-Irlannissa, Keski-Aasiassa ja Afrikan sarvessa.
Maailma suree suuren rauhanvälittäjän kuolemaa, mutta Martti Ahtisaaren tarina on myös kertomus erityislaatuisesta suomalaisesta. Hän oli avaamassa silmiämme globaaleille ongelmille ja sille, miten niitä voi ratkoa. Hän loi pohjaa Suomen roolille vuoropuhelun edistäjänä. Hän toimi unohdettujen, työn, Suomen mahdollisuuksien ja tulevaisuuden puolesta. Hän johdatti Suomea kohti länttä.
Elämä oli Martti Ahtisaarelle tahdon asia. Suomi saa olla siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.
