Reposaaren VPK-talon avaimet ovat kadonneet. Tai ovathan ne olemassa, mutta kulkevat ”Räisäsen mukana”. Kaupparannan kioskin terassilla istuskeleva herrajoukko arvuuttelee, missä Räisänen mahtaisi olla. Jonkin ajan kuluttua osataan kertoa, että Räisänen ajoi äsken ohi perässään VPK:n peräkärry.
Talolle siis. Ovi on kuitenkin lukossa eikä Räisästä näy missään.
Reposaari-kierros jatkuu, samoin avainten etsintä. Koko kylä tuntuu niitä jahtaavan. Kirkkokadulla Jouko Takkunen kuulee ongelmasta, kertoo nähneensä ”Laitisen” äsken lähellä Salea ja lähtee autolla etsimään Laitista. Räisänen vaihtuu siis Laitiseen. Hetken päästä Takkunen palaa ja kertoo, että Laitisen Pekka on menossa VPK:lle.
Ovi on vihdoin auki.
Avainepisodissa tiivistyy pienen kylän viehättävyys: ongelmaa aletaan ratkoa porukalla. Eivät miehet missään vaiheessa kyselleet, miksi VPK:lle piti päästä. Riitti, että Kekke sinne tahtoi.
– Sain lempinimeni kirjasta, jota raahasin mukanani: Keken kesäsatuja, Eino Grön kertoo, katselee salissa ympärilleen ja kiipeää lavalle.
– Täältä se ura lähti. Kolmesti viikossa oli tanssit, ja 250 ihmistä mahtui sisälle. Täällä järjestettiin myös suuret painikilpailut, ja pukuhuoneessa oli vähän ahdasta, kun satakunta painijaa vaihtoi vaatteita.
– Vaikka pikkupaikalla oltiin, täällä esiintyivät muun muaassa A. Aimo, Helge Pahlmanin Dallapé, Eino Katajavuori, Henry Theel ja Erkki Junkkarinen. Mutta aina vain maanantaisin, koska paremmat keikat olivat isommissa kaupungeissa.
– Aloitin urani niin nuorena, että pääsin Tapio Rautavaaran kanssa samoihin iltamiin. Kerran kuulutettiin, että ”seuraavaksi esiintyy kultamitalivoittaja Rautavaara”. Tämä suivaantui ja torui kuuluttajan:
”Miks et sanonut, että olympiavoittaja Rautavaara? Kultamitalin voi voittaa vaikka sonninäyttelyssä!”
Sitten Grön levittää kätensä ja laulaa muutaman säkeistön. Ääni kaikuu komeasti salissa.
Reposaari (ruotsiksi Räfsö, paikallisille Räpsöö) on kylä Meri-Poriksi kutsutulla alueella, saari Selkämeren ulapan äärellä. Puolentoista neliökilometrin kokoisella saarella on noin tuhat asukasta, Grönin nuoruudessa 50-luvulla peräti kaksi ja puoli tuhatta.
1930-luvulla Werner Hacklin pyöritti saarella menestyvää laivanvarustamoa.
– Laivoilla oli sukulaisten nimiä: Oli m/s Aune H, m/s Betty H, m/s Jussi H ja m/s Werner H. Isä ja äiti olivat töissä Jussi H:lla ja tapasivat siellä. Lauri-isä työskenteli tunkkina eli lämmittäjänä, rasvarina, ja äiti teki messissä ruokaa, Grön kertoo.
Grönin äiti Sally Impi Sanelma oli kova urheilija, 1930-luvun alussa peräti piirinmestari naisten rintauinnissa.
– Isä syntyi Kahaluodossa ja pääsi jo nuorena hinaajiin töihin. 1920-luvulla veivät puutavaraa ulkomaille, yleensä Englantiin. Äiti kävi laivalla jopa Afrikassa, ja isä kiersi Etelä-Amerikkaa.
Vuotta ennen talvisotaa pariskunnalle syntyi kaksoset: Eino ja tätä 4 tuntia vanhempi sisko Marita. Myöhemmin syntyi vielä pikkuveli Esko, joka asuu edelleen Reposaaressa.
Vuonna 1939 isä Grön joutui New Orleansissa sairaalaan malarian takia, ja sillä aikaa laiva lähti. Syttyi sota, Yhdysvallat katsoi Saksan liittolaismaan kansalaiset liian epäluotettaviksi, ja ulkomaalaiset internoitiin. Vasta välirauhan aikana isä pääsi kotiin.
Talvisodan ajaksi äiti muutti evakkoon ulkosaaristoon, maatilalle, jossa sai asua kaksosten kanssa saunarakennuksen pukuhuoneessa.
– Sotamuistot ovat ohuita. Asuimme Kirkkokadun varrella, ja muistan, kun poliisi huuteli kadulla, että valot sammuksiin. Sitten alkoi kuulua lentokoneiden jyrinä.
Amerikasta palattuaan Grönin isä oli nelikymppinen eli joutui nostoväkeen. Hän keräsi junavaunuihin läheisistä kartanoista ruokatavaraa ja toimitti ne etulinjaan. Hän toimi myös Kotkassa valonheitinhommissa.
– Eikä se pula-aika niin paha ollut, sillä meri oli täynnä silakkaa ja pellot perunaa. Meillä oli myös Taimi-niminen lammas, joka vietti kesät ulkosaaristossa. Kesän aikana se villiintyi, ja syksyisin saatiin juosta Taimia kiinni.
Pikkupoikien kesken Reposaari oli jaettu kolmeen osaan: oli Hamina, Villi länsi ja Saha.
– Minä asuin urheilukentän lähellä Pirtulinnassa, Villissä lännessä. Ritsoilla tapeltiin poikaporukat keskenämme, eikä aina niin vaarattomasti, sillä yksi poika menetti silmänsä. Kavereiden kanssa urheiltiin: pelattiin jalkapalloa ja jääpalloa sekä käytiin uimalaitoksella uimassa.
Reposaaressa asui painin olympiakultamitalisti, sittemmin kansanedustaja Kelpo Gröndahl, jonka kultaa juhlittiin koko kylän voimin. Siitä syttyi Einon kipinä painiin. Vuonna 1953 hän voitti piirinmestaruuden 52-kiloisten sarjassa ja myöhemmin TUL:n mestaruuskilpailussa pronssia. Voittoja tuli kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.
– 50-luvun alussa muutimme Pirtulinnasta konepajan omistamaan huvila Londoniin, jossa äiti toimi ylisaunottajana. Pensionaatissa oli kylpylätoimintaa. Torstaisin saunoivat konepajan virkailijat, perjantaisin naiset ja lauantaisin miehet. Isän kanssa lämmitettiin sauna. Kesät vietin ulkosaaristossa kesäsiirtoloissa.
– Koulussa olin vilkas oppilas, hyvä urheilija, mutta huono lukuaineissa. Taskurahaa tienasin jakamalla sunnuntaisin Villiin länteen sanomalehti Satakunnan Kansaa. Konepajan puutyöverstaalla ja viilaverstaalla tein töitä kolmena kesänä.
Vuonna 1957 Grön lähti vapaaehtoisena armeijaan ja palveli Turun laivastoasemalla, sen kuuluisilla ”puupäillä” eli miinanraivaajilla.
– Olin m/s Vahterpäällä, joka seilasi lähinnä Turun ja Hesan välillä.
Lauluääni löytyi jo koulussa. Grönin poika voitti koulun järjestämiä kulttuurikilpailuja ja lauloi myös Reposaaren kirkossa, koska muita mahdollisia laulupaikkoja ei oikeastaan ollut. Kaverit tietysti nälvivät, mutta hillitysti, sillä kirkkoreissujen lisäksi Grön oli hyvä urheilussa.
– Vuonna 1955 voitin Satakunnan teinien laulumestaruuden. Se siitä painista sitten.
Uran katsotaan virallisesti alkaneen tammikuussa 1958, kun Grön voitti Toivo Kärjen iskelmälaulukilpailun. Saman vuoden syksyllä tuli voitto valtakunnallisessa iskelmälaulukilpailussa, josta Musiikki Fazer antoi palkinnoksi levytyssopimuksen.
– Nyt on 28 studioalbumia ja 26 kokoelmalevyä. 648 levytettyä kappaletta.
Vuonna 1959 Porissa Eino Grön kiinnitti huomionsa iloiseen tyttöporukkaan, joka tupsahti sisään ruokaravintolaan. Samana iltana miehellä oli keikka tanssiravintola Otavassa, ja samainen sairaanhoito-oppilaitoksen hoitajaporukka tuli sinnekin. Eräs ”herttainen pakkaus” oli niin herttainen, että Grön lähestyi Marjattaa ja kysyi tämän toivekappaletta. Tämä ehdotti hätäpäissään kappaletta Unhoita menneet. Grön oli varma, että tytöt olivat tulleet ravintolaan vain hänen takiaan. Tosiasiassa Marjatta oli ollut Saksassa eikä tuntenut laulajaa.
– Kun vuonna 1962 menimme naimisiin, päätin hankkia jonkinlaisen päättötodistuksen. Pääsin Pajulahden urheiluopistoon, josta valmistuin 1963 ja sain voimistelunopettajan vakanssin Suomalais-venäläisestä yhteiskoulusta. Mutta enhän minä sinne enää ehtinyt, sillä keikkoja alkoi olla jo liikaa.
Perheeseen syntyi poika Ari, joka nyt aikuisena työskentelee fysioterapeuttina.
Grön oli nuori, komea ja suosittu laulaja, jonka Olavi Virta nimesi myöhemmin perintöprinssikseen. Keikkaa ja olalle taputtelijoita riitti.
Ryyppäämistä kesti viisitoista vuotta.
– Olin fyysisesti vahva, kestin viinaa ja pystyin hoitamaan työni, vaikka olin muutaman napannutkin. 60-luvulla sellainen oli jopa trendikästä. Oli pitkät kosteat lounaat, alkoholi kuului arkeen, eikä sen nauttimiseen tarvittu edes erityistä syytä. Sitä paitsi juotiin hienostuneesti: istuttiin ravintolassa kravatit kaulassa.
– Pikkuhiljaa viinasta alkoi tulla käyttöaine, käynnistysaine. Join putkeen, jonka jälkeen iski kauhea moraalinen krapula. Yritin päästä irti. Välillä olin kuukaudenkin ilman, sitten taas...
Lopulta edessä oli kolmen kuukauden keikkatauko Seutulan työsiirtolassa saunan lämmittäjänä, kun Grön jäi kiinni rattijuopumuksesta vuonna 1962 vapun aikaan. Hän sai Seutulasta punkan, joka oli juuri vapautunut Olavi Virralta.
– Sitten Junnu Vainio raitistui. Pidin Junnua todella kovana jätkänä, ja koska Junnu onnistui, ajattelin, että minäkin pystyn siihen. Eräänä iltana tein itselleni listan asioista, joista pääsen vapaaksi, jos laitan korkin kiinni. Listan mukaan menettäisin ainoastaan kankkuset. Elokuussa tulee 37 vuotta siitä, kun viimeksi viinaa otin.
– Nyt jälkikäteen ajatellen oli pakko käydä se koulu läpi, että pääsin tähän pisteeseen: elää raittiina, tehdä tätä työtä. Tämä on palkinto juomisen lopettamisesta.
Pitkään on kierrelty Reposaarta. On käyty katsomassa museolaiva m/s Santtu, pensionaatti London ja Reposaaren takarannan kalliot, ”joilta neljävuotiaana luisuin mereen ja olisin hukkunut, jos yksi isompi kaveri ei olisi kiskonut tukasta takaisin pinnalle.”
On nähty Junnilan lampi ja sen rannalla sijaitseva Ankkalinna, jossa omistaja piti lammen ankat sisällä talvisin.
– Kyllä mä tuollakin olen vaan laulanut. Ei siinä auta mikään, Grön huokaisee Junnilan parkkipaikalla. Alun perin tila oli kunnallisneuvos Robert Junneliuksen kesänviettopaikka, ja myöhemmin sen osti Porin seurakunta.
Autossa Grön lauleskelee (toimittajan pyynnöstä) Sokeripalasta. Ennen lähtöä käydään myös vilkaisemassa miehen ankkuripaikkaa: Grönin kesämökki sijaitsee vuoden 2008 Loma-asuntomessujen alueella Reelingissä, ja se valittiin aikanaan yleisön suosikiksi.
Maailmanmies asuu vuorotellen Floridassa ja Suomessa. Mökkikin on Reposaaren lisäksi Hangossa.
– Taidan olla vapaa-ajan asunto -loukussa... Vaan mitä tähän Reposaareen tulee, on ollut uskomaton lahja, että olen saanut viettää täällä lapsuuden ja nuoruuden. Ne juuret. Ne ovat täällä, Räpsöössä.
Teksti Eve Hietamies
Kuvat Kari Kaipainen
