Eino Grön: Kadun yhä sitä, että en jatkanut opintoja pidemmälle

Urho Kerkkosesta haluan sanoa, että hän oli kuitenkin suuri valtiomies, vaikka joidenkin mielestä hän oli diktaattori. Mutta hän oli oikeaan aikaan presidentti, ja hänellä oli taito hoitaa maan asioita senhetkisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Teini-iässä ihailin erityisesti menestyviä luokkatovereita. He olivat yleensä erittäin teräviä tyttöjä, ja olin kateellinen heille. Meillä pojilla oli enemmän urheiluharrastuksia, pidimme niitä tärkeinä.

Olen kiitollinen rehtorillemme siitä, että sain treenata koulun pianolla soittoläksyjä, kun kotona ei pianoa ollut. Hän jopa maksoi pianotuntini. Rehtori laittoi minut myös laulamaan Merikannon duettoja yhden kaverin kanssa. Palkitsin hänet voittamalla Satakunnan teinien yksinlaulukilpailun.

Juuri nyt ottaa päähän se, että en aina pysty tuomaan julki omaa kantaani jyrkemmin, jätän sen itselleni muhimaan. Voihan se joskus olla hyväkin. Mutta usein ajattelen, että miksi en sanonut niin tai näin. Toisaalta olen tullut siihen tulokseen, että vaikeneminen on hyödyllisempää kuin jyrkkä oman mielipiteen sanominen. Se voi olla viisauttakin.

Lapsuuteni sitkein haave oli tulla laulajaksi tai urheilijaksi. Teini-iässä alkoi selvitä, että laulamisesta voisi tulla vaikka ammatti.

Hermoni menevät, kun unohtelen asioita. Ikä sen tietysti tuo. Mutta kyllä kaikesta on selvitty, ja monet ymmärtävät tilanteen. Itseäni se selvästi harmittaa, otan liian paljon asioita hoidettavakseni. En ole koskaan osannut delegoida asioita muille, ja lupaan kaikkea liian helposti.

Liikutun yleensä kyyneliin jo ihan levytyksissäkin, jos sävelmät liittyvät nuoruuteen ja lapsuuteen, jonka vietin merellä Porin Reposaaressa. Tai jos laulan hautajaisissa – vaikka vainaja olisi minulle ihan vieraskin. Menen siihen suruun mukaan.

Ystäväni ihmettelevät, että laulan vieläkin, 81-vuotiaana. Mutta olen saanut terveyttä, ja kuntoilulla sitä vähän avittanut. Ja onneakin on ollut matkassa – vaikka on tullut kolareita ja kaikkea. Olen niistäkin selvinnyt, on ollut enkeleitä autossa.

Annoin viimeksi lahjan tänään: Tarjosin kaverilleni lounaan. Söimme tavattoman hyvää juustopohjaista keittoa Helsingin Käpylässä sijaitsevassa kahvilassa. Myös kahvileipätarjoilu oli siellä erittäin runsas.

Aion vielä opetella keskittymisen taidon. Olen huomannut, että keskittymisen puute on tullut tässä elämän matkan varrella. Päätin juuri eilen, että pitäisi keksiä jokin keino, jotta osaa keskittyä siihen hetkeen, missä on. Ja siihen asiaan, mitä tekee.

Kadun yhä sitä, että en opiskellut niin paljon kuin olisin voinut ja jatkanut opintoja pidemmälle. Koulut jäivät vähän kesken – laulu vei mennessään, leipä oli tulossa jo sieltä. Mutta toimeen on tultu ihan kohtuullisesti ilman koulunkäyntiäkin.