Eeva

Eija Pokkinen: ”Olen aina ollut etsijä”

Eija Pokkinen: ”Olen aina ollut etsijä”

Eija Pokkiselle vapaus on aina ollut tärkeää. Myös evakkoaika ja isän väkivaltaisuus ovat aiheuttaneet tunnesolmuja, jotka ovat vaikuttaneet ihmissuhteiden solmimiseen.
Teksti Kirsi Hemanus
Kuvat Petri Mulari
Mainos

Pitkät hiukset, värikkäät vaatteet ja koko olemus tuovat mieleen taiteilijan, oman tiensä kulkijan, kenties jopa kapinallisen.

Eija Pokkinen, 78, näyttää onnelliselta, naiselta jolla on paljon elinvoimaa.

Eija tuli 1960- ja 1970-luvuilla tutuksi valokuvamallina ja näyttelijänä, mutta viime vuosina hän on keskittynyt maalaamiseen. Menneet kahdeksan kuukautta ovat kuluneet omaelämäkertaa kirjoittaessa.

”Kirjoittaminen on matka, ja se on ollut erittäin mielenkiintoista. Olen käynyt läpi melkein kahdeksankymmenen vuoden verran asioita, ja onhan elämäni ollut vaiherikas”, hän sanoo ja nauraa.

Päiväkirjoja on hurja määrä, aina 13-vuotiaasta alkaen. Kirjoittaminen on ollut Eijalle intohimo ja tärkeä itseilmaisun muoto, jossa on voinut työstää vaikeita asioita. Kaikki maailmalta vuosien varrella siskolle lähetetyt kirjeet ovat myös tallessa.

Eija asettui 1960-luvulla kahdeksaksi vuodeksi Ranskaan, Italiaan ja Espanjaan. Hän asui myös Amerikassa ja näytteli siellä

Anthony Loverin indie-elokuvassa Etäisyys (1975). Parhaiten Eija muistetaan rooleistaan Jaakko Pakkasvirran elokuvassa Vihreä leski (1968) ja Risto Jarvan elokuvissa Loma (1976) ja Jäniksen vuosi (1977).

Myöhemmin Eija työskenteli kirjojen ja elokuvien suomentajana, olihan hän opiskellut englantia, saksaa ja estetiikkaa yliopistotutkintoon asti. Mallivuosinaan hän oppi lisäksi ranskan, italian ja espanjan. Käännöstyössään hän yhdisti kielitaidon, kulttuurintuntemuksen ja rakkauden elokuviin.

”Olen aina tarttunut rohkeasti tilaisuuteen, vaikka en ole ollut varma, mihin se johtaa. Usein työt ovat poikineet jotain uutta ja kiinnostavaa.”

”Elämänpolkuni on rakentunut yllättävistä askelmista, jotka ovat johtaneet seuraavaan”, Eija Pokkinen toteaa.

Pirstaleinen lapsuus

Eija syntyi Karjalassa talvisodan alkupäivinä kolmen tytön perheeseen. Kotoa lähdettiin ensimmäisen kerran, kun Eija oli kolmen kuukauden ikäinen. Hän oli kuolla ripuliin kylmässä junassa, jossa he joutuivat viettämään viikon. Kahden vuoden kuluttua perhe palasi Karjalaan mutta joutui pari vuotta myöhemmin jälleen lähtemään. Lapsuus oli pirstaleinen ja sitä leimasi isän poissaolo.

Äidin sylistä löytyi kuitenkin perusturva.

”Kun isäni viimein tuli sodasta, hän oli monien rintamamiesten tapaan hermostunut. Meitä kasvatettiin perinteisesti selkäsaunoilla. Viisivuotiaalle niistä jäi trauma. Myöhemmin isäni käytös muuttui ja hänestä tuli oikein mukava mies”, Eija kertoo.

Eijan ollessa seitsemänvuotias perhe sai Karjalaan jääneen maatilan korvaukseksi uuden tilan Orimattilasta. He rakensivat pellolle hartiapankilla ensin navetan ja ladon, sitten asuinrakennuksen. Vaikka kaikesta oli pula, uuden kodin rakentamisvuosia leimasi iloinen yhteishenki. Vanhemmat olivat ahkeria ja taitavia.

Äiti oli uskovainen, isä taas vitsikäs tarinoija, joka lauleli ja soitteli mielellään banjoa tai harmonikkaa. Eija oli hyvä koulussa ja vähän liiankin kiltti.

Sitoutuminen vaikeaa

Vasta myöhemmällä iällä Eija oivalsi, että evakkoelämä todennäköisesti vaikeutti hänen sitoutumistaan ihmissuhteisiin. Hän tottui aina lähtemään. Lapsuuden aikaisten asioiden käsittely terapiassa on voimaannuttanut, sieltä Eija löysi myös vakautta elämäänsä.

”Isän antamat selkäsaunat olivat minulle vaikea kokemus, jota olen joutunut käsittelemään aikuisena paljon. Myös evakoksi lähteminen ja pysyvän kodin puuttuminen lapsena ovat vaatineet työstämistä”, hän kertoo.

Vaikeiden kokemusten käsittelyssä auttoi erityisesti meditaatio. Siitä oli apua, kun isä menehtyi yllättäen vuonna 1989.

”Isäni kuoleman jälkeen näin meditoidessani hänet pienenä poikana, joka juoksi itse itkien pakoon selkäsaunaa. Ymmärsin, millaista historiaa hän kantoi mukanaan. Sen jälkeen pystyin saattelemaan hänet valoon, ja oma taakkani keveni.”

Kun meditoidessa saavuttaa mahdollisimman puhtaan läsnäolon tilan, oma ego menettää merkityksensä. Käsitys kaiken ykseydestä on Eijan elämänkatsomuksen perusta. Sen mukaan kaikki on yhtä maailmankaikkeuden kanssa: kasvit, luomakunta, eläimet, ihmiset ja happi. Kaikki on koko ajan vuorovaikutuksessa toisiinsa.

”Löysin näistä ajatuksista elämääni turvan. Minulla ei ole mitään pelättävää. Kaikki kuuluu elämän kiertokulkuun eikä mikään katoa.”

Luonnosta saa voimaa, oppia ja lohtua.

”Kuolemakaan ei pelota, sillä ajattelen olevani osa luonnon kiertokulkua. Arvostan sitä ja muistan sen koko ajan. Haudallani voi kasvaa omenapuu, ja tomuni ovat silloin muuttuneet omenaksi”, hän sanoo.

Onnettomuudet veivät rakkaat

Isän lisäksi Eija on menettänyt äkillisesti kaksi rakastettua. Läheisten kuolemat ovat olleet hänen elämänsä raskaimpia kokemuksia.

”Ranskalainen miesystäväni Jean-Pierre kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1969. Olimme juuri eronneet, mutta hänen menehtymisensä oli minulle aivan valtava järkytys.”

Järkyttävä, yllättävä suru oli myös elokuvaohjaaja Risto Jarvan menehtyminen taksin ja rekan yhteentörmäyksessä joulukuussa 1977. Eija ja Risto seurustelivat ja suunnittelivat yhteistä tulevaisuutta. Risto oli ensimmäinen mies, jonka kanssa Eija myös toivoi saavansa lapsen.

Jarva oli tuolloin asumuserossa vaimostaan Hilkasta, joka myös oli Eijan ystävä. Seurustelu oli täysin avointa, olihan virallinen ero tulossa. Eijan toipuminen Riston kuolemasta kesti kauan, vuosia.

”Se oli merkittävä isku minulle. Sain tukea ystäviltäni, ja ajan kanssa suru helpotti.”

Jooga tuo vahvan olon

Alun perin Eija kiinnostui joogasta ja meditoinnista jo 1970-luvun alussa oopperalaulaja Ture Aran joogakurssilla. Ara oli alan pioneeri Suomessa. Silloin Eijalle kirkastui erityisesti hengityksen merkitys joogassa.

Sittemmin hän on perehtynyt värimeditaatioon ja chakroihin. Hän on opiskellut myös healing-hoitoa, jossa välitetään energiaa. Eija kokee kehon energiavirtaukset voimakkaasti.

”Hoidan itseäni silloin, kun siltä tuntuu. Kun tunnen sisälläni levotonta ’lepatusta’, energiahoidolla ja meditoimalla saavutan usein vahvan, selkeän olon. Toisten ihmisten parantamisen olen kuitenkin päättänyt jättää ammatti-ihmisille”, hän sanoo nauraen.

Mielen ja fyysisen terveyden yhteys alkoi kiinnostaa entistä enemmän, kun Eija sai käännettäväkseen intialaisen Deepak Chopran teoksia. Chopran mukaan mieli vaikuttaa muun muassa hormonitoimintaan.

”Minulla on vahva usko, että meditointi vaikuttaa terveyteen suotuisasti, stressi ja negatiivinen elämänasenne taas tuhoavasti.”

Aamuisin Eija tekee qigong-harjoituksia, jotka ovat osa kiinalaista oppia ruumiin ja sielun yhteydestä. Energiaa ylläpidetään ja vahvistetaan fyysisten liikkeiden ja henkisen keskittymisen avulla.

Kipeytyviä polviaan Eija hoitaa polkemalla kuntopyörää, uimalla ja kävelyllä. Paras aamurutiini on tanssiminen yksin kotona.

”Laitan soimaan vaikkapa intialaisen Anoushka Shankarin tai norjansaamelaisen Mari Boinen musiikkia. Niistä tulee hyvä vire tanssimiseen ja koko päivään.”

”Minulle on tärkeää kehittyä maalaamisessa ja tehdä uusia oivalluksia”, Eija kertoo.

Myyttiset naishahmot

Kun Eija jäi eläkkeelle seitsemän vuotta sitten, hän pohti olemassaolonsa merkitystä. Uuden luominen on aina ollut hänelle tärkeää.

”Olin maalannut aiemminkin, mutta nyt minulla oli aikaa omistautua sille. Aloitin piirtämällä vanhempieni ja esivanhempieni muotokuvia valokuvista.”

Eija kävi elävän mallin piirustuskurssin ja opiskeli eri tekniikoita. Hän käyttää öljy-, akryyli- ja vesivärejä. Yksityisnäyttelyitä on ollut jo seitsemän.

Alitajunnasta nousevat kuvat ovat usein myyttisiä naishahmoja. Monet liittyvät elämänkaaren siirtymäkohtiin, joita Eija on työstänyt myös meditaation avulla. Se auttoi äidiksi tullessa ja helpotti vaihdevuosia. Itämaiset filosofiat ja itsensä toteuttaminen taiteen avulla ovat tuoneet hänen elämäänsä valtavasti valoa ja tasapainoa.

”Maalaaminen on hyvin palkitsevaa ja kokonaisvaltaista. Tunnen sen kaikkein omimmaksi itseilmaisuksi, sillä siinä voin luoda tyhjästä jotain.”

Eija hymyilee nuoruuden päiväkirjojensa tuskalle. Teini-ikäinen Eija harmitteli, ettei hänellä ole erityislahjakkuutta mihinkään, mitä haluaisi tehdä: maalata, kirjoittaa ja tanssia. Nyt, 78-vuotiaana, luovuus pursuaa.

Hänen idolinsa on taiteilija Louise Bourgeois, joka maalasi lähes satavuotiaaksi. Luomisvireen ei tarvitse sammua iän myötä. Eijaa harmittaa, ettei hän lähtenyt seitsemänkymppisenä nelivuotiseen taidekouluun, koska ajatteli olevansa liian vanha.

”Ikä ei ole este, vaan elinvoimaa ja luovuutta voi riittää pitkälle vanhuuteen.”

Eija elää yksin. Hän ei pidä sitä puutteena varsinkaan tässä elämänvaiheessa.

”Parisuhde vie paljon aikaa. Minulla on ehkä ollut huonoa tuuria, sillä en ole kohdannut sopivaa kumppania. Enimmillään olen asunut jonkun kanssa kolme vuotta. Ehkä olen myös helposti ärsyyntyvää tyyppiä”, hän nauraa.

”Arvostan omaa rauhaa. En halua voida huonosti toisen ihmisen takia, ja tunnemyrskyjä elämässäni on ollut paljon. Jokainen ero on aina vaikea.”

Eijan läheisiin kuuluu 37-vuotias poika, jonka kanssa hänellä on hyvä suhde. Myös siskon perhe ja erityisesti tämän Pariisissa asuva tyttärentytär ovat läheisiä.

”Hän on kannustanut minua maalaamaan”, sanoo Eija ja näyttää tuliaisiksi saamiaan paksuja väripötköjä. Ne ovat öljyvärejä, joita voi käyttää kuin liituja.

Elä hetkessä

Elämäkerran kirjoittaminen vaatii ehdotonta rehellisyyttä, sillä tekstin pitää pulputa omasta sisimmästä. Silloin voi joutua taistelemaan sovinnaisuutta vastaan.

”Otan sen riskin. Kirjani on yksi esimerkki eletystä elämästä. Olen aina ollut etsijä.”

Kun Eija nyt ajattelee itseään lähtemässä 22-vuotiaana Pariisiin malliksi, hän ei voi kuin ihmetellä omaa rohkeuttaan.

”17-vuotiaina liftasimme luokkakaverini kanssa Euroopan halki. Kerran yksi kuski yritti kaulailla minua etupenkillä, ja ajoi sen vuoksi kolarin. Toisen kerran vaadimme päästä pois autosta keskellä moottoritietä, kun mieskuljettaja lähenteli.”

Varovainen sai siis olla ja tervettä järkeä piti käyttää. Mallivuosinaan Eija kieltäytyi rohkeista elokuvista ja alusvaatekuvauksista. Me too -liike ja feminismi ovat lähellä hänen sydäntään, ja niistä hän kirjoittaa myös elämäkerrassaan. Nuoruuden hurjastelujaan hän ei toki kadu.

”Tyhmyyttään voi joskus katua, mutta olen aina toiminut kulloisenkin hetken mukaan. Kaikki seikkailut ovat olleet elämän opiskelua.”

”Lähteminen on ollut minulle helppoa. Elämä on vienyt minua uusiin paikkoihin.”

Eija viettää edelleen syksyisin kuukauden Espanjassa ja matkustaa usein myös Ranskassa. Ikä rapistaa kehoa, mutta asiaan voi vaikuttaa liikkumalla.

Koti on Lippajärven rannalla Espoossa, lähellä monia vanhoja ystäviä. Ystävykset käyvät yhdessä kulttuurimenoissa ja kyläilevät toistensa luona. Heistä on myös turvaa, sillä aina voi soittaa, jos tarvitsee apua.

”Toki mietin välillä, millä tolalla vanhustenhoito on sitten, kun olen itse 95- tai 105-vuotias. Yksi vaihtoehto voisi olla, että luokseni muuttaisi vaikkapa maahanmuuttaja, joka katsoisi vähän perääni ja eläisi muuten omaa elämäänsä.”

Toistaiseksi Eija itsekin keskittyy elämiseen. Carl Gustav Jungin ajatukset luovuuden merkityksestä ihmisen sisäiselle kasvulle ovat hänelle tärkeitä.

”Elämän voi elää pintaa syvemmältä. Meditointi on avannut minulle siihen uuden ulottuvuuden.” ●

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 8/2018.

Julkaistu: 12.9.2018