Eija Kantola: ”Minuun jäi pysyvät jäljet painoni jojoilusta – olin lapsena aika lihava – näen vieläkin itseni ennemmin isona”

Jatka lausetta Eija Kantola: Lapsuuteni sitkein haave oli … tulla maatalon emännäksi, koska rakastin kaikkia ­eläimiä. Kävin mummolan naapurissa katsomassa ­l­­ehmiä, sikalassa pikkupossuja ja tallissa hevosia. ­Tykkäsin koirista, kissoista ja hamstereista. Aika pian tajusin, että maatilassa on aika paljon töitä ja kun sain kissan, sain purkaa siihen hoivaviettiäni.

Minuun jäi pysyvät jäljet painoni jojoilusta. Olin ­lapsena aika lihava ja silloinkin, kun pääsin ylioppilaaksi. Olen kokeillut kaikki maailman laihdutuskuurit ja ehkä siitä jäi sellainen minäkuvan vääristyminen. Näen ehkä vieläkin itseni ennemmin isona kuin ­pienenä.

Viimeksi nauroin makeasti, kun olen päässyt tutustumaan näyttelijä Maurasen Reaan ja hänen mieheensä Pekkaan. He asuvat naapurissani, mutta olemme vasta nyt korona-aikana tutustuneet paremmin. Kyläilemme puolin ja toisin, olemme viikoittain tekemisissä ja nykyään myös hyviä ystäviä. Heidän kanssaan tulee naurettua paljon, he ovat hauska ja ihana pariskunta.

Liikutun yleensä kyyneliin elokuvien, musiikin ja tv-ohjelmien ääressä. Olen herkkis ja esimerkiksi Voice of Finlandin vahvat tulkinnat saavat minut liikuttumaan. En voisi olla ohjelman tuomaristossa, koska vollottaisin varmaan koko ajan.

Vihaan sydämeni pohjasta eläinten huonoa kohtelua. Tuntuu kauhealta, kun luen juttuja kissojen hylkäämisistä tai kun karja hukkuu lantaan. Se panee vihaksi. Eläimet ovat puolustuskyvyttömiä.

Viimeksi rakastuin omaan mieheeni, siitä on nyt aikaa 15 vuotta. Meillä on kauhean kivaa yhdessä. Sen huomasi entistä enemmän, kun korona alkoi ja molemmilta loppui työt. Olimme koko ajan yhdessä, mutta toisen naama ei alkanut ärsyttää.

Kateellisena katson, kun tyttäreni on hirveän hyvä somejutuissa. Itse olen ihan todella tumpelo. En osaa käyttää edes Instagramia kunnolla. En ole ollut koskaan kiinnostunut tietotekniikasta, vaikka ymmärrän, että pitäisi pysyä ajan hermolla.

Pelkään kuollakseni ahtaita paikkoja, olen aina ­pelännyt. En voisi kuvitellakaan mennä esimerkiksi luolaan sukeltamaan. Joskus hississäkin tulee ahdistus, jos siellä on kauheasti ihmisiä. En myöskään pysty laskemaan vesipuistoissa liukumäkiä, jotka menevät putkeen.

Hermoni menevät, kun asiat eivät tapahdu heti. Olen kärsimätön enkä pysty lukemaan käyttöohjeita. Saatan painaa sata kertaa jotain nappia ja mieheni ihmettelee, kun tietokone menee tilttiin. Hän kutsuu minua näppärä­sormeksi, koska painelen liikaa kaikkea.

Sen päivän haluan nähdä, jolloin tyttäreni saa lapsen. En patista häntä, mutta olisin iloinen jos sellainen päivä joskus tulee. Sekoaisin varmaan täysin. Olen ainoa lapsi ja tyttäreni on ainoa lapsi, joten on mahdollista, että tulokasta joutuu sitten hemmottelemaan.

Aion vielä opetella espanjan ­kielen sujuvasti. Olen käynyt viisi vuotta kansalaisopiston kursseilla ja pärjään ­matkoilla perus­asioiden äärellä.

Jos elän yli sata­vuotiaaksi, toivoisin, että pysyisin järjissäni ja toimintakykyisenä. Ja ottaisin viiniä joka päivä ja nauttisin ­elämästä.