"Ei tuosta vanhasta ämmästä mitään tule, näin rumasti mulle sanottiin" – Maarit Teuronen on valmentanut Suomen kolmesta viimeisestä olympiamitalista kaksi toimimalla toisin kuin muut

Yrityksistä huolimatta urheilun huipulle ei ole pystytty rakentamaan yhtenäistä polkua. Ja juuri se tekee urheilusta niin kiehtovaa. Huipulle pääsyn tiedetään vaativan paljon työtä, mutta vähemmän puhutaan työn laadusta.

Entinen huippuluistelija Susanna Rahkamo selvitti vuonna 2016 julkaistussa väitöskirjassaan suomalaisten moninkertaisten olympiavoittajien taustoja. Väitöskirjassa on tutkittu viittä urheilijaa, jotka olivat toistuvasti ylivoimaisia omissa lajeissaan. Löytyi menestyksen kaava.

Lasse Virén, Matti Nykänen, Pertti Karppinen, Marja-Liisa Kirvesniemi ja Samppa Lajunen, heitä ja heidän taustajoukkojaan yhdisti rohkeus nähdä ja tehdä asiat omalla tavallaan.

Tutkimus valottaa luovuuden abstraktia käsitettä. Väitöskirjan tuloksena syntyi uutta tietoa huippuasiantuntijaluovuudesta, sekä menestymisen ja luovuuden kytkeytymisestä toisiinsa. Keskeisenä lopputuloksena hahmottui huippuosaajaksi kehittymisen malli.

Salainen resepti urheilun huipulle pitää sisällään seuraavat ainekset: Kysyminen ja ajatusten pallottelu, näkemyksen muodostaminen, soveltaminen, usko omaan tekemiseen, sisäinen paljo ja periksiantamaton työ. Rahkamon mukaan urheilussa paras mahdollinen yhdistelmä on, jos sekä urheilijalta että valmentajalta löytyy tällaista yksilöluovuutta.

Viidessä menestystarinassa oli jokaisessa tapa toimia, joka jollakin tavoin poikkesi lajiyhteisön odotuksista. Se johti urheilijoiden hyljeksityksi tulemiseen yhteisöjensä sisällä. Sitkeistä oman tiensä kulkijoista kasvoi kuitenkin ylivoimaisia voittajia. Kun heiltä vielä löytyi rohkeus toteuttaa ja viedä ideat loppuun asti, nämä viisi urheilijaa toivat Suomelle yhteensä 17 olympiakultaa ja yli 60 arvokisamitalia.

Keskustelu suomalaisesta huippu-urheilusta on käynyt kiivaana mitalittomien olympialaisten jälkimainingeissa. On pohdittu, löytyykö Suomesta enää urheilun huippuosaamista.

Pariisia edeltävistä kaksista kesäolympialaisista Suomi on saanut kolme mitalia, joista kahden takana on nyrkkeilyvalmentaja Maarit Teuronen. Pariisissa Teurosen nuori valmennettava, Pihla Kaivo-oja, sijoittui viidenneksi. Euroopan nyrkkeilyliitto on palkinnut Teurosen kaksi kertaa parhaana naisvalmentajana. Myös hänen tavastaan toimia löytyy sama huippuosaajaksikehittymisen malli, joka mukailee Rahkamon väitöskirjan löydöksiä.

– Sytyn, kun esimerkiksi mennään johonkin uuteen treenipaikkaan ja näen mitä kaikkea siellä on. En ole sellainen, että aina on tehty näin ja siinä pysytään. Olen saanut hyviä asiantuntijoita mukaan, joiden kanssa pohditaan ja keksitään, mikä juuri meille sopii, Teuronen sanoo.

Monilajikisat, kuten olympialaiset, ovat Teuroselle myös mahdollisuuksia verkostoitua. Yleensä kun intohimoiset ihmiset lyödään yhteen, kysymään toisiltaan merkityksellisiä kysymyksiä, lopputuloksena voi syntyä jotakin uutta ja arvokasta.

Suomalaiset pysyvät helposti omissa porukoissaan, mutta Teuronen on oivaltanut toisilta oppimisen arvon. Teuronen käy välillä myös muiden lajien harjoituksissa katselemassa, onko siellä jotakin, jota hän voisi muokata omaan tekemiseensä testattavaksi.

Kun Teuronen teki päätöksen kiertää urheilijansa kanssa maailmaa, ei sitä lajiyhteisössä kaikki katsoneet hyvällä. Päätösten takana on aina näkökulma, johon Teuronen itse palavasti uskoo. Sitä kautta hän keskittyy mahdottoman sijasta mahdollisuuksiin. Päätös lähteä maailmalle, ei tarkoittanut, että ”käydään vain ottelemassa”, vaan hän halusi oppia nyrkkeilystä maailman huipuilta.

Teuronen oli itse aikoinaan yksi Euroopan parhaita nyrkkeilijöitä. Valmentajana hän on halunnut selvittää vaadittavat asiat, jotka voivat viedä nyrkkeilijän maailman parhaaksi.

– Lajin perusosaaminen tulee olla pohjalla. Siviilityö laboratoriohoitajana on antanut myös valmennukseeni tietynlaista tarkkuuttaa. Mutta näiden päälle olen rakentanut ajatusta elämästä ja nyrkkeilystä. Se on syntynyt kysymällä, pohtimalla, oivaltamalla ja kokeilemalla.

Teuronen on toisinaan saanut kritiikkiä kattavien ennakkosuunnitelmien puutteesta. Hän kuitenkin seisoo vahvasti sen takana, miten hän priorisoi ja mihin resurssit valmentajana käyttää.

Teuronen kertoo ison kuvan kokonaisuudesta olevan olemassa, joka toimii ohjenuorana arjessa. Silti hän ei aina anna edes valmennettavilleen tarkkaa viikkosuunnitelmaa.

– Jos urheilijalla on huonosti nukuttu yö, tai raskas työpäivä, ja piti tehdä tehotreeni, ei me sitä tehdä. Tehdään jotakin muuta, Teuronen avaa.

– Tai jos koira on jouduttu juuri lopettamaan, suurin anti on silloin voinut olla vain elämästä oppimista. En valmenna pelkästään suoritusta, vaan se on kokonaisvaltaista toimintaa. Kai olen niin laiska, että en jaksa tehdä turhaa työtä niiden suunnitelmien kanssa, kun urheilija on kuitenkin ihminen ja tilanteet muuttuvat.

Tämä ominaisuus tekee Teurosesta poikkeuksellisen hyvän valmentajan. Hän pystyy tunnistamaan olemassa olevassa hetkessä, mikä urheilijalle on kehittymisen kannalta merkityksellistä. Uteliaisuutensa myötä kasvaneen työkalupakkinsa ansiosta, hänellä on useita työkaluja, joita käyttää erilaisissa tilanteissa.

Teuronen tietää, että muutoksia tulee ja hän haluaa valmistaa myös urheilijansa niihin. Spontaanit muutokset toimivat opettajina, mutta joskus he myös tietoisesti harjoittelevat erilaisia variaatioita muutosten varalle.

– Taktisia muutoksia treenataan, mutta ollaan me sellaistakin harjoiteltu, että jos en selkäkipujeni takia pääsisikään hotellin sängystä ylös ja tärkeässä otellussa urheilijalle ohjeita antaakin joku muu.

Teuronen välttää ylipäätään antamasta ennakkoon valmiita vastauksia valmennettavilleen ja valmentaa tyylillä, jossa urheilija itse tekee valintoja. Lopuksi he yhdessä pohtivat mitä tuli opittua. Teuronen ei halua valmentaa koneita, viime kädessä sellainen on kuitenkin helpompi voittaa kuin ajatteleva ihminen.

Otteluissa hän on aina valmiina antamaan ohjeita ja joissakin tilanteissa valmentaja pystyy vähän kauempaa näkemäänkin paremmin tarvittavat muutokset. Otteluihinkaan ei Teurosen valmennuksessa kirjoiteta tarkkaa ennakkosuunnitelmaa.

– Meillä on vastustaja analysoituna ja taktiikka mietittynä, mutta niin kauan, kun siellä on vastustaja vastassa, hän voi myös muuttaa tekemistään. Parhaat onnistumisen elämykset valmentajana saa siitä, kun urheilija itse pystyy havainnoimaan ja poikkeamaan niin sanotusta suunnitelmasta.

Epäonnistuminen on Teuroselle haasteellinen termi.

Hän näkee vastoinkäymiset niin tärkeinä opettajina, että hänen on vaikea kutsua niitä epäonnistumisiksi. Niitä lähtöjä on Teurosen mukaan monta, jotka eivät ole hänen valmentajaurallaan menneet niin kuin oli etukäteen ajatellut. Hän ei silti näe niitä epäonnistumisina. Kun on uskaltanut yrittää, on saanut useita mahdollisuuksia oppia. Kyse on Teuroselle ennemminkin siitä, miten tapahtumat käsitellään.

Olosuhteet, jotka eivät ole täydelliset tai tapahtumat, jotka menivät toisin kuin piti, voivat antaa jotakin, mitä ei muuten olisi pystynyt edes ajattelemaan. Teurosen mielestä tärkeää on nähdä uhan sijasta mahdollisuus.

Olympiakarsintaan oli aikaa alle puoli vuotta, kun Teurosen entisellä valmennettavalla, Mira Potkosella, meni polvesta eturistiside poikki. He analysoivat miksi näin kävi ja nopeasti alkoivat pohtimaan mahdollisuuksia. Teuronen otti Googlen esiin ja löysi alppilaskijoiden kuntoutusklinikan Kroatiasta, jossa eturistisidevammoja oli kuntoutettu ennätysajassa.

– Anna olla, ei tuosta vanhasta ämmästä mitään tule, näin rumasti mulle sanottiin. No ei annettu periksi. Meillä ei ollut rahaa, eikä urheilija oikein puhunut englantia. Seuran sihteeri pääsi kuitenkin ensimmäiseksi viikoksi urheilijan mukaan ja lääkärin kanssa päivitettiin prosessia videopuheluiden välityksellä, Teuronen sanoo.

– Ensin harjoiteltiin istualtaan ja sitten seisaaltaan koukistamatta polvea. Tämän seurauksena urheilijalle kehittyi niin saakelin hyvä etukäden suora. Viiden kuukauden kuluttua urheilija oli kehässä ja sen suoran avulla lyötiin MM-mitali, olympiapaikka ja Suomen ainoa mitali olympialaisista.

Teuronen kokee pärjänneensä valmentajana, koska hän nauttii tilanteista, jotka heitetään eteen yllättäen. Otteluihin valmistautuminen on hänelle antoisaa, mutta ottelun aikaiset muutokset, etenkin taktiset, ovat hetkiä kun Teuronen pääsee testaamaan osaamista ja haastamaan itseään. Sen shakin taitaminen on tultava nopeasti selkärangasta.

Teurosen osaaminen kumpuaa intohimosta nyrkkeilyyn, elettyihin hetkiin ja asioiden yhdistämisen taitoon. Hänestä huokuu nöyryys, joka pitää tiedonjanoisena ja samanaikaisesti näkyy itsevarmuus, joka saa hänet kokeilemaan, sekä toteuttamaan asioita, joihin hän uskoo.

– Jos näitä tuloksia ei olisi tullut, joita nyt on tullut, ei minua pidettäisi minään. Eikä varmaan nytkään pidetä. Minulla ei ole taulukoita ja kuljen tuolla kaikenlaisten ihmisten seassa hyvin rentona, en ollenkaan vakavana. Mutta sen sanon, että teen tosissani. Sitten kun valmennan, silloin ei kannata kenenkään sanoa mitään, olen niin keskittynyt siihen hetkeen.

Suomesta löytyy myös oman lajinsa maailman parhaita urheilijoita. Sama huippuosaajaksikehittymisen malli löytyy salibandykaksosten Veera ja Oona Kaupin matkalta, jota korostaa myös erilaisuus.

Veera on valittu neljä kertaa maailman parhaaksi naispelaajaksi ja Oona on vakionimi listalla, kun kymmenen maailman parasta salibandypelaajaa laitetaan järjestykseen. Laji on vielä toistaiseksi suhteellisen pieni, joten sinänsä ei ole ihmeellistä, että maailman parhaat pelaajat voivat tulla Suomesta. Poikkeuksellista kuitenkin on Kauppien halu kaataa raja-aitoja ja olla pioneereja oman lajinsa ammattilaisuudessa.

Ruotsissa on oltu uteliaita ja haluttu selvittää, miksi nämä kaksoset ovat niin poikkeuksellisen hyviä. Suomessa, etenkin Veera, on ennemminkin tyydytty nimeämään poikkeuslahjakkuudeksi, ilman sen tarkempaa selvitystä. Veera ei itse pidä sanasta ”talentti” ja korostaa taustassaan omatoimisen harjoittelun merkitystä.

– Ei olosuhteet lapsena mitään priimaa olleet. Autotallin edessä pelattiin hyvin epätasaisella sora-alustalla, jossa pallot pomppivat ihan miten sattuu. Se väkisinkin opetti hallitsemaan palloa paremmin. Meillä oli myös usein kaksi vastaan yksi isää vastaan. Näin myöhemmin ajateltuna, siitä tulikin meidän erikoistaito Oonan kanssa. Ja mitä vanhemmaksi tulimme, treenasimme omalla ajalla asioita, jotka ovat olennaisia myös pelissä, Veera Kauppi sanoo.

Kauppien matka pihapeleistä MM-finaaleihin rikkoo nykyajan varhaisen erikoistumisen mantraa. He pelasivat suhteellisen pitkään myös jalkapalloa kansallisella huipulla. Molemmilla on palkintokaapissaan hopeinen naisten SM-mitali jalkapallosta ja Veeralla myös jalkapallon juniorimaajoukkueista vuosien muistot.

Veera ja Oona syntyivät perheeseen, jossa oli totuttu, että joukkueurheilu ja liikunta on osa jokapäiväistä elämää. Heidän ensimmäinen joukkueensa jalkapallossa oli poikien kaupunginosajoukkue. Joukkueessa pelasi kolmaskin tyttö, Heidi Kollanen. Helmareiden hyökkääjä ansaitsee Kauppien tavoin tänä päivänä elantonsa urheilemalla.

12-vuotiaaksi asti Kaupit harrastivat molempia lajeja poikien joukkueessa. He kokevat, että hyvin merkityksellistä on ollut se, minkälaisessa ympäristössä harjoittelee. Heillä oli juniorivuosina toistensa lisäksi molemmissa lajeissa ympärillään porukka, jossa oli jatkuvaa sparraamista. Mielenkiinto urheiluun oli ryhmässä yhteinen.

Vanhemmat varmistivat kaksosille parhaat mahdolliset olosuhteet harrastaa. Kun Veera ja Oona pelasivat kahta lajia, se vaati vanhemmilta neuvottelutaitoja seurojen kanssa. Vanhemmilla oli periaate, että kun tytöt hoitavat läksyt ja koulun kunnialla, isä ja äiti hoitavat kaiken muun. Tytöt saivat keskittyä urheiluun ja vapaa-aikaan.

– Oonan ja Veeran suhteen neuvotteluvaltti oli se, että he olivat molemmissa lajeissa omille joukkueilleen niin tärkeitä pelaajia, että valmentajat ja myös joukkueen muut pelaajat hyväksyivät heidän ”räätälöidyn” osallistumisensa. Joukkuelajissa yksikään pelaaja ei tietenkään voi olla joukkuetta tärkeämpi, mutta se ei minusta tarkoita, etteikö myös joukkuelajeissa voitaisi ottaa eri pelaajien yksilölliset tarpeet huomioon, isä Jussi Kauppi kertoo.

– Me vanhemmat tiedostamme, että olimme pain in the ass seurojen tai tyttömaajoukkuevalmentajien näkökulmasta, koska me emme aina tehneet asioita niin kuin he olisivat halunneet. Veera esimerkiksi kieltäytyi aikoinaan ikäluokkaa vanhempien tyttöjen jalkapallon EM-karsintaturnauksesta. Hän oli ikäisekseen aika heiveröinen, eikä ollut mitään syytä lähteä riskeeraamaan pientä ja taitavaa pelaajaa vuotta vanhempien ja paljon fyysisempien seuraan.

Yksi merkityksellinen asia, jonka Kaupit kokevat myös tehneensä poikkeavalla tavalla, on ollut vahva persoonan huomioiminen. Isällä Jussilla on rekrytointikonsultin tausta ja sen myötä myös Veera ja Oona tekivät ensimmäiset persoonallisuustestinsä jo hyvin nuorina. Itse testien teko ei ollut olennaista, vaan itsetuntemus. Kun löytää mitä itse haluaa tehdä, johon kukaan ulkopuolinen ei vaikuta, silloin ollaan intohimon ytimessä.

Hyvä itsetuntemus auttaa myös ymmärtämään omaa käyttäytymistä paremmin, silloin kun menee hyvin ja varsinkin silloin kun tulee vastoinkäymisiä. Veera on perfektionisti, joka vaatii itseltään paljon, mutta vaatii sitä myös muilta. Hän on tietoisesti harjoitellut, jotta pystyy pelin aikana unohtamaan tekemänsä virheet.

Oona puolestaan on toisten auttaja, oli kyse sitten joukkueesta tai mistä tahansa elämän osa-alueesta. Hän on erikseen opetellut voittamista, joka huippu-urheilussa on kuitenkin keskiössä. He ovat myös omilla persoonillaan vaikuttaneet toinen toisensa kehittymiseen.

Siskokset ovat nuoresta asti saaneet paljon palautetta pelaamisestaan. Huomioon on otettu, miten palaute annetaan, niin että se motivoi juuri kyseistä yksilöä. Heitä on myös ohjattu kysymään miksi-kysymyksiä, jotta he oppivat analyyttistä ajattelua, eivätkä tyydy pelkästään helppoihin ratkaisuihin.

Joskus halu ymmärtää on aiheuttanut kaksosille jopa vaikeuksia joukkueissa, mutta se on opettanut asioiden välisiä syy-seuraussuhteita. Nykyisin, 27-vuotiaina, he pystyvät analysoimaan omaa suoritustaan poikkeuksellisen hyvin ja ymmärtävät mikä on pelin voittamisen kannalta olennaista ja mikä ei.

Jussi Kauppi on jo vuosien ajan työstänyt pelianalyysiohjelmaa, sekä jalkapalloon että salibandyyn. Ohjelma on tänä päivänä kehitykseltään siinä pisteessä, että feedbackista on siirrytty feed forwardiin. Tavoite on, että se auttaa pelaajia oivaltamaan itse miten omaa ennakointia, havainnointia, ajattelua ja käyttäytymistä voi pelitilanteissa muuttaa. Jussin intohimo analytiikkaan on varmasti tukenut Veeran ja Oonan kykyä ajatella pelikentällä.

Molempien pelaajien, Veeran ja Oonan, pelityyli on hyvin luovaa. Vastustajan näkökulmasta heitä vastaan on vaikea pelata ja ennen kaikkea vaikea valmistautua pelaamaan. Katsojan näkökulmasta heitä on viihdyttävä katsoa, koska ikinä ei tiedä, mitä sieltä tulee. Moni mielellään varmasti maksaa, että näkee heidän pelaavan.

Veera ja Oona kertovat luovuuden tarkoittavan heille pelikäsitystä ja taitoa toteuttaa havainnoimansa asiat. Juuri tämän he myös nimeävät huippupelaajan merkityksellisimpänä ominaisuutena. Pelikäsityksen siemen istutettiin, kun kaikki koulun välitunnit kuluivat pelatessa. He kertovat pihapelien tuoneen sellaista luovuutta, jota ei todennäköisesti koskaan olisi kehittynyt ohjatussa joukkueharjoittelussa.

Kaupin kaksosten elämä ja arki pyörii tällä hetkellä Ruotsissa. He ovat pelaajina asettaneet salibandyyn uuden rimakorkeuden ja raivanneet myös naisille mahdollisuuden olla salibandyssä ammattilaisia. He ovat myös yrittäjiä. Varsinkin alussa, heidän yrityksellään oli oma tärkeä rooli siinä, miten salibandyammattilaisuus mahdollistettiin ja koko yrityksen visio on luoda yhdenvertaisia mahdollisuuksia.

Erityistä Kaupeissa on ollut heidän visionsa jostakin sellaisesta, mitä ei vielä ole. Ja uskoa siihen, että se on toteutettavissa. Sitten he ovat askel askeleelta tehneet sen.

Suomesta löytyy urheilun huippuosaamista, mutta esimerkiksi Teurosen tapa valmentaa poikkeaa yleisestä suomalaisesta urheilun toimintakulttuurista ja aiheuttaa suomalaisen urheilun sektorilla tasaisin väliajoin hämmennystä ja hyljeksintää.

Veera ja Oona Kauppi tekivät urheilusta itselleen ammatin pienessä lajissa, vaikka elantonsa urheilemalla ansaitsevia suomalaisia naisia, kaikki lajit mukaan lukien, ei juurikaan ole. He ovat lajinsa parhaita vaikka, uhmasivat suomalaista varhaisen erikoistumisen kulttuuria.

Miksi huipulle pääsemisen salaisuutta ja sen laatutekijöitä, kuten luovuutta ja rohkeutta toimia eri tavalla, ei korosteta tai arvosteta riittävästi suomalaisessa urheilukulttuurissa, vaikka ne selvästi johtavat ylivoimaiseen menestykseen?

Onko menestysreseptissä jotakin, mikä aiheuttaa vallan menettämisen pelkoa?