Ei saa elvyttää? Jopa 90 prosenttia elvytysyrityksistä päättyy kuolemaan – Näin DNR-päätös suojelee potilasta

Potilaan ja hänen läheistensä hämmennys on luonnollista, kun lääkäri kirjaa potilastietoihin elvytyskielto- eli DNR-merkinnän. Heille kyse on ainutkertaisesta, koko elämää mullistavasta asiasta. Lääkäreille elvytyskiellon määrääminen on kuitenkin arkipäivää.

Tehohoidon ylilääkäri Tero Varpulan mielestä hoitolinjauksista pitäisi keskustella potilaiden ja omaisten kanssa paljon nykyistä enemmän. Päätös jättää elvyttämättä tarkoittaa luonnollisen kuoleman sallimista tilanteessa, jossa paranemisen edellytyksiä ei ole.

Käypä hoito -suosituksessa todetaan: ”Elvytyksen tavoitteena on mahdollistaa potilaan selviäminen sydänpysähdyksestä elämänlaadultaan ja toimintakyvyltään entiseen ja hyvään elämään. Toisaalta sydänpysähdyksen hoidolla ei saa aiheuttaa potilaalle haittaa, jos tavoitteeseen pääseminen on epätodennäköistä erityisesti elämän loppuvaiheessa. Etukäteen laaditulla ja yksilöllisellä hoitosuunnitelmalla pyritään turvaamaan hyvä hoito myös elämän loppuvaiheessa.”

Sydämen toiminnan elvytyskiellosta käytetään useimmiten lyhennettä DNR, joka juontuu englannin kielen sanoista ”do not resuscitate” eli ”älä elvytä”. Tero Varpula pitää osuvampana harvemmin käytettyä lyhennettä DNAR, joka on lyhenne sanoista ”do not attempt resuscitation”. Se tarkoittaa ”älä yritä elvytystä”.

Television amerikkalaiset sairaalasarjat maalaavat elvytyksistä ruusuisen menestystarinan: onnistumisprosentti on kutakuinkin sata. Tero Varpula toteaa, että tosielämässä elvytysyrityksistä peräti noin 80–90 prosenttia päättyy potilaan kuolemaan. Selviämiseen vaikuttaa se, minkälaisissa oloissa sydänpysähdys tapahtuu.

– Jos elvytyksen onnistumisen edellytykset ovat lähtökohtaisesti toivottomat, yritykseen ei pitäisi ryhtyä. Jos potilas joka tapauksessa menehtyy sydänpysähdykseen, hänelle ei kannata aiheuttaa elvytyksellä turhaa kärsimystä, Varpula sanoo.

Elvytyskielto ei kuitenkaan tarkoita, että potilas jätetään hoitamatta.

– HUSissa DNR-päätös tarkoittaa pelkästään sitä, että elvytyshoitoon ei ryhdytä, jos tulee sydänpysähdys. Tällaiseen hoitoon kuuluvat paineluelvytys, sydämen sähköinen tahdistaminen ja elvytyslääkkeiden antaminen.

Monia DNR-päätöksen saaneita potilaita saatetaan edelleen hoitaa esimerkiksi tehohoidossa hengitys­koneessa. Tero Varpulan mielestä pitäisikin pohtia paljon nykyistä enemmän, kuinka järkeviä ja eettisiä raskaat, mutta lopulta tehottomat hoitotoimenpiteet ovat. Tämä on kuitenkin huomattavasti laajempi asia kuin pelkkä elvytyskieltopäätös.

Tavallisimmin DNR-päätös kirjataan iäkkäälle potilaalle, jolla on pitkäaikaisia eteneviä sairauksia ja jonka toimintakyky on alentunut pysyvästi.

– Peruselintoimintoihin kuuluvat verenkierto, hengitys, munuaisten ja maksan toiminta, veren hyytyminen ja immuunipuolustus. Niiden vakavat sairaudet heikentävät voimavaroja toipua elvytyksestä, Tero Varpula sanoo.

Elvytyksen onnistumisessa oleellisin seikka on siis se, että potilaan peruskunto on kohtuullinen. Myös ikä vaikuttaa toipumiskykyyn, mutta ehdotonta ikärajaa elvytykselle ei ole. On kuitenkin selvää, että yli 80-vuotiaan elimistö ei ole yhtä kestävä ja sopeutuva kuin vaikkapa 20 tai 40 vuotta nuoremman.

– Jotta painantaelvytykseen saadaan tehoa, rintakehän pitää joustaa. Jos rintakehä on kovin hauras, elvytyksessä se käytännössä murskaantuu.

Ikä vaikuttaa myös potilaan toiminta­kykyyn. Jos se on alentunut niin, ettei potilas pärjää enää päivittäisissä toimissa, elimistölläkään ei ole usein voimavaroja selvitä rasitustilanteista. Jos potilas ei pysty enää liikkumaan kotinsa ulkopuolella, tämä heijastuu monesti ravitsemustilaan ja sitä kautta moniin elintoimintoihin.

– Toisinaan elvyttämättäjättämispäätös on sidottu tilanteeseen. Jos potilaalla on esimerkiksi vaikea infektio eikä hoidolla saavuteta vastetta, on eettistä tehdä DNR-päätös. Jos potilaan kunto ja toimintakyky kuitenkin paranevat, elvytyskielto voidaan purkaa. Sellaisiakin päätöksiä tehdään kohtalaisen paljon.

Korona-aikana elvytyskiellon purkuja tehtiin poikkeuksellisen runsaasti, kun hyvin vakavatkin hengitystieinfektiot lopulta hellittivät.

Suomen lainsäädännön mukaan lääketieteellisestä diagnostiikasta ja siihen liittyvästä hoidosta päättää lääkäri. Potilas tai hänen omaisensa ei siis voi vaikuttaa elvytyskieltopäätökseen.

– Jos potilas haluaa nuhakuumeeseensa antibioottia, hän ei sitä saa, koska se ei vaikuta virustautiin. Myös elvyttämiseen ryhtyminen on lääke­tieteellinen päätös, josta päättää lääkäri, Tero Varpula vertaa.

Elvytyskiellosta on kuitenkin aiheellista keskustella potilaan ja omaisten kanssa. Varpulan kokemuksen mukaan suomalaiset ovat pääsääntöisesti järkeviä ja ymmärtävät DNR-päätöksen perustelut, kun ne heille kerrotaan.

– On päivänselvää, että näihin tilanteisiin liittyy tunteita. Siksi keskusteluihin pitäisi pystyä varaamaan aikaa. Tunteiden aistiminen kuuluu prosessiin.

Elvytyshoitoihin liittyvä eettinen pohdinta on olennainen osa lääkäreiden työtä.

– Eettinen kysymys on sekin, hukkaammeko resursseja hoitoon, joka ei johda mielekkääseen toipumiseen. Sellainen hoito on hyvin epäeettistä, koska se on jostain muualta pois.

Hän korostaa, että lääkäri on potilaan asianajaja ja pyrkii ajattelemaan tämän parasta.

– Mietin, mitä haluaisin itselleni tai omaiselleni tehtävän samassa tilanteessa, Tero Varpula sanoo.