Apu

Eeva Litmanen ja suvun synkkä taakka



Eeva Litmanen ja suvun synkkä taakka

Näyttelijä Eeva Litmanen on käynyt läpi sukunsa synkkiä vaiheita. Vanhempien eron jälkeen alkoi murrosikäisen tuska ja häpeä, joka johtui sairastuneesta äidistä. Tämä eli jätteiden keskellä ja keräili käytettyjä vaippoja roskalaatikoista.
Teksti Raila Kinnunen
Kuvat Antti Vettenranta

Eeva Litmanen, 74, mietiskelee ihmettelyä äänessä.

– Näin kauan piti elää, ennen kuin uskalsi ottaa kivun vastaan. Kivun määrä yllätti, hurja kokemus. Vasta nyt uskalsin nähdä, kaivata, surra ja itkeä. Muistaa.

Litmasen kohdalla se tarkoitti oman suvun menneisyyttä päin käymistä, tutkimista, salaisuuksien ja valheiden purkua, lapsuuden köyhyyden ja häpeän kohtaamista. Ymmärrystä ja anteeksiantoa – myös itselleen, äidille, elämälle, vaan ei vääryyksille ja epäoikeudenmukaisuudelle.

Ensin syntyi omakustannekirja, sitten juuri julkaistu teos Surun suitsima suku (Like) ja Taina Westin kanssa kirjoitettu näytelmä Valmiina muistamaan.

– Yksi motiiveista oli, että tämä on tyttärelleni. Sitten kun hän havahtuu, tiedon saa kirjasta. Kehotan kaikkia ihmisiä laittamaan lapsilleen muistiin pieniäkin asioita. Nuorena ihminen katsoo eteenpäin, keskivaiheilla on niin kiire, ettei ehdi, ja kun rupeaa miettimään ja tekisi mieli kysellä, on myöhäistä.

Sukutarinasta löytyy käänteitä

Eeva Litmanen ryhtyi kartoittamaan menneitä sukupolvia isänisänsä äidinäitiin, inkeriläiseen runonlaulaja Larin Paraskeen asti ja laskeutui sieltä sukupolvien portaita niin, että kirjan viimeisen luvun otsikko kuuluu: Minä, Eeva.

Keskeisin osuus on Suomen ja Venäjän Rajamaalla eläneissä Eevan isovanhemmissa Taneli ja Anna Litmasessa, sisällissodassa ja sen lähivuosissa.

Sukutarinan mukaan Taneli oli kelpo tullimies, joka murhattiin 1923, kun hän jahtasi salakuljettajia. Anna jäi yksin kolmen lapsen kanssa. Vuonna 1911 syntynyt Johannes, Eevan tuleva isä, oli heistä vanhin.

Tutkimusmatkat veivät Venäjän puolelle, arkistojen uumeniin ja sukulaisia haastattelemaan eri puolille Suomea. Reissukaverina oli asiantuntijoiden ohella Eevan aviomies, Heikki Lampi, juristi-Heikki, yliluutnantti Lampi, tuki ja turva, kuulustelupöytäkirjojen oiva tulkki.

Selvisi, että Taneli olikin ollut salakuljettaja, vakooja. Venäjän salaisen poliisin Tsekan kuriiri, kommunisti, valtiollinen pakolainen, joka puukotettiin kuoliaaksi viinanhuuruisissa olosuhteissa. Suomen viranomaisten mukaan pirun paha punikki: ammuttava tavattaessa.

Perhe eli kahden puolen rajaa, lopulta Tanelilla ei ollut paluuta Suomeen. Anna lapsineen meni rajan yli salaa monta kertaa ja jäi myös kiinni. Kuulusteluissa hän selvitti sujuvasti liikkeitään, halua tavata miehensä ja tietämättömyyttään mistään laittomuuksista – saati Tanelin Venäjän puolelle perustamasta toisesta perheestä ja lapsesta.

– Miksi ihmeessä en tullut koskaan kysyneeksi isältä hänen lapsuudestaan, niistä ensimmäisen sodan aikaisista tapahtumista, kuulusteluista, pelosta, nälästä? Toisesta sodasta, jossa hän soti itse, hän ei halunnut puhua vaan vaikeni. Pari lausetta sanoi kerran. Pertti-veljelleni kertoi vähän pidemmin.

Tieto, muistaminen ja selvittäminen ovat tärkeitä, mutta saako sitten unohtaa, päästää irti?

– Osa siirtyy minultakin varmaan syrjään, mutta keskeiseksi jää tunnemuisti. Sitä on hyvä pitää mukanaan. Sinne jäi ymmärrys vanhempieni ja isoäitini Annan elämästä. Haluan muistaa kunnioituksen, joka syntyi: minkä kaiken läpi he ovat menneet, mistä löytyi voima siihen. Ihminen haluaa elää. Sisu, pakko pärjätä. Karjalaisilla auttoi huumorista saatu lämpö ja kyky etsiä iloa. Kaikkea ei survota sisäänpäin: jos huuvan, niin sitte ei minnuun satu.

Eeva Litmasen mukaan oli hyvin tärkeää, että tutkimusmatka pakotti hänet Suomen historian ääreen, kertaamaan, miten Suomi on syntynyt. Miettimään kahtiajakoa, jonka hän näkee yhä olevan voimissaan.

– Suomessa on yhä valkoisia ja punaisia, erityisesti valkoisia Pohjanmaalla. Siellä ajatellaan vieläkin, että jos punaiset olisivat voittaneet, venäläisiä oltaisiin nyt. Ei ne kaikki punaiset lähteneet aatteen palo silmissä kiiluen, he lähtivät hakemaan leipää ja oikeudenmukaisuutta.

Litmanen sanoo olleensa taustansa takia aina luokkatietoinen.

– On ollut kiva huomata, että nuoretkin alkavat ymmärtää saman eriarvoistumisen näkyvän Suomessa nyt. Aktiivisena vasemmistolaisena olen marssinut ja kuulunut. Uhkailen tytärtäni, että odota vaan, tekin marssitte vielä!

Leskeksi jäänyt Anna muutti Lappeenrantaan, avioitui leskimiehen kanssa, teki tehtaalla töitä ja jäi Eevan mieleen elämän katkeroittamana naisena.

Johannes Litmanen tapasi Kaukaan paperitehtaalla Helmi Toroskaisen, ja he avioituvat kuukauden tuttavuuden jälkeen 1942. Johannes oli jo ehtinyt kokea puukon ja pullon vaarat: jouluna 1932 hän syyllistyy kahteen puukotukseen ja sai sekavan käräjöinnin jälkeen kuritushuonetuomion. Sota alkoi pian Johanneksen vapauduttua.

Kolmen vuoden sisällä perheeseen syntyi kolme lasta. Loma ja laaki, vitsailevat tyttäret Inkeri ja Eeva aikuisina.

Isä muutti kotoa toisen naisen luokse Eevan 11-vuotispäivän aattona, avioero oli siihen aikaan harvinaisuus. Johannes kuittasi elatusmaksut sillä, että talo jäi Helmille, joka teki kolmivuorotyötä tehtaalla. Jälkeenpäin Eeva on miettinyt äitiään: raskas työ, katkeruus entistä miestä kohtaan, kolme lasta, ei rahaa ja vaihdevuodet.

– Köyhyyden tunnen, mutta nälästä en tiedä mitään. Karjalaisilla riittää ruokaa, piirakoita ja kerran viikossa karjalanpaistia. Tavaraa ei ollut, mutta ei ollut kellään muullakaan, Eeva sanoo.

Eeva sanoo kantavansa köyhyyden kokemusta yhä mukanaan.

– Se näkyy turvallisuushakuisuutena. En olisi koskaan voinut olla freelancer, en kestäisi sitä, etten tietäisi, koska seuraava työ tai palkka tulee. Aina olen ollut palkkatyössä, vuosikymmeniä Yleisradiossa Radioteatterissa ja television puolella, ja tein siinä ohessa paljon omia juttuja. Koko ajan järjestin itselleni lisätöitä, vaikkapa monologeja.

Tavaraa Litmanen ei haalinut, vaan ihmisiä ja ystäviä: teatteri oli myös perhe, joka toi iloa ja rakkautta ja samaan suuntaan menemistä.

Johannes Litmanen jäi työkyvyttömyyseläkkeelle 48-vuotiaana, asui Lemillä, sairasteli ja kuoli 56-vuotiaana. Hän ei koskaan ehtinyt nähdä tytärtään näyttämöllä.

– Enkä minä edes osannut kysyä, mikä se sairaus oli! Vasta nyt luin uudelleen isän 1960-luvulla minulle kirjoittamat kirjeet, ja huutoitku siitä tuli. Niissä oli niin paljon rakkautta ja huolta. Niissä kohtasin lapsuuden surut ja menetykset, isän kaipuun, syyllisyyden, hylätyksi tulemisen tunteen.

Isän eläkelahjaksi saama seinäkello tikitti vuosikymmeniä Eevan kotona, kunnes hän pysäytti sen.

Halvaannuttava häpeä ei liittynyt lapsuuden köyhyyteen, vaan murrosikäisen häpeään äidistä.

Äiti oli äkkinäinen, riehui, huusi suoraa huutoa, heitti tyttärien vaatteet pihalle, riiteli naapureiden kanssa, kantoi kotiin kaikenmoisia, pukeutui miten sattui.

Siihenkin tottui. Jouluna 1982 kuitenkin selvisi, että äiti oli sairas. Tyttäret lähtivät viemään vastahakoista äitiä joulunvietosta takaisin hänen kotiinsa Tirilään. Siellä odotti kaaos: talo täynnä jätteitä, laatikoita, vanhoja vaatteita, käytettyjä vaippoja. Äiti oli kaivellut niitä roskalaatikoista ja kantanut kotiin.

Seuraavat kuukaudet olivat järkyttäviä, äiti yöpyi naapureiden luona, ei suostunut menemään kotiin, kulki alusvaatteisillaan ulkona, haali jätteitä.

Vakavasti dementoituneelle järjestyi hoitopaikka vasta, kun äiti uhkaili naapureita kirveellä.

Helmi Liimatainen eli vielä 13 vuotta. Tyttären kuvaus pieneksi mytyksi kutistuneesta äidistä, joka ei tunnista läheisiään, mutta anelee sängyn pohjalta, että antekkee jottain, itkettää.

Temperamentti on Eevan mukaan verenperintöä äidiltä.

– Tiedostan hetkiä, jolloin reagoin asioihin ympäristön kannalta todella kummallisesti. Osaan yhdistää ne sukuuni, näiden ihmisten taakkaan.

Litmanen sanoo kiihtyvänsä sataseen kahdessa sekunnissa.

– Olen höseltävä hosuli, tättähäärä. Vähin erin olen oppinut nauramaan hölmöyksilleni, ja sillä lailla ehkä välttänyt sydänkohtauksen. Valitan, ei minusta koskaan tule asiallista, käänteissään hidasta ihmistä, ei onnistu. Oispa pari kertaa osannut hengittää syvään, ehkä peräti istahtaa, eikä olisi täräyttänyt sitä ylen tärkeää mielipidettään. Olisi kannattanut. Olen oppinut pyytämään anteeksi huonoa käytöstäni, Litmanen nauraa hörähtää.

Onko ihmisellä oikeus vaieta, pitää salaisuutensa? Kuuluvatko sinun salaisuutesi tyttärellesi?

– Eivät missään tapauksessa! Tai voihan hän kysyä, minä päätän, vastaanko. Nuoruudessani on asioita, joista ei tulisi mieleenikään kertoa! Ne menevät kanssani tuonilmaisiin, eikä hänen tarvitse jäädä niitä miettimään. Mutta voin kuvitella sellaisiakin hetkiä, jolloin kertoo jotain, jota ei tiennyt haluavansa kertoa.

Yksi suru on suitsimatta. Heikki Lampi, Eeva Litmasen aviomies ja tutkimusmatkakumppani kuoli.

Kirjassaan Eeva kohtaa tapahtuneen muutamin kirkkain lausein: ”Nyt uusi suru istuu tuossa vastapäätä. Tuijottaa, ei sano mitään. Muuttaa minua. Olen pysäyttänyt isän seinäkellon Heikin kuolinhetkeen. Isäkin siihen istahtaa hetkeksi…”

– Suru on niin yksityinen asia, ja niin lähellä vielä, ettei siitä voi puhua. On toisenlaisiakin ihmisiä, kuten Kaari Utrio, jotka osaavat samassa tilanteessa puhua. Oli hienoa löytää hänen lauseensa: ”Eihän tässä ruveta uhriutumaan.” Se pieni pala antoi minulle voimaa ajatella tätä asiaa vähän toisesta vinkkelistä, Eeva sanoo verkkaan.

Menetyksensä aikoihin Eeva oli kirjoittamassa Annina Holmbergin kanssa kovinkin avointa kirjaa Yksi talvi, kaksi kesää Anninan äidin ja Eevan ystävän Ritva Holmbergin pitkästä sairastamisesta, saattohoidosta ja kuoleman lähenemisestä.

– On oikeasti eri asia, kun aviomies lähtee. Esiäitini Larin Paraske on kuulemma sanonut, että sitä miestähän sitä surree, sen ottaa itselleen, lapsethan sitä tekköö maailmalle. Ero on sanottu siinä hyvin. Miehen valitsee itselleen.

Eeva Litmann arvelee, että tämä on myös ikäkysymys.

– Jos olet puolessa välissä elämää, edessä on niin paljon enemmän kuin nyt, mahdollisuus monenlaiseen. Tässä vaiheessa on toisin. Käyt samalla läpi olemassa olevaa ja tulevaa vanhenemistasi – tätä faktaa. Se läsäytetään sinulle tuohon, Eeva sanoo ja lyö kämmenselkää kämmenelle.

– Ystäviä kuolee, ikäisiäsi, elämäntilanne on toinen – enää ei voi olla kaikesta huolimatta optimistinen ja toiveikas. Monet asiat puuttuvat ja muuttuvat. Avioerokin on täynnä pieniä kuolemia. Se on kuitenkin valinta, tehdään valintoja. Kuoleman edessä et valitse.

Käsitys onnesta muuttaa sekin muotoaan.

– Ennen ajatteli, että on onnellinen tietyistä asioista, joistain hetkistä. Nyt miettii, että ehkä onni on hyvä olo: mitä tarkoittaa, että on hyvä olla, ei tarvitse pelätä mitään. Elämä muuttui, ja nyt kyselee itseltään, mikä olisi minulle onnellinen elämäntilanne, tuottaisi onnea. Tietenkin tyttäreni tuottaa minulle onnea, mutta enhän minä elä hänen kanssaan, enkä missään tapauksessa hänen kauttaan.

Eeva Litmasen ja Kari Franckin tytär Karoliina Franck, 41, nousee näytelmässä Valmiina muistamaan lavalle yhdessä äitinsä kanssa. Karoliina näyttelee yhtä sukunsa sisällissodan aikaista naista ja fiktiivistä itseään. Eeva on näyttämöllä kertoja ja fiktiivinen itsensä.

Entä työn teko, haluaako sitä jatkaa?

– Hyvin tosissani sitä mietin. Tosin voi olla, että kahden viikon jälkeen olisin ihan paniikissa ja soittelisin, että hei, apua, töitä! En halua sitoa itseäni niin, että tiedän mitä teen ensi syyskuussa. Yritän kokeilla, miltä tuntuu, kun elämä ei ole aikataulutettu. Jo viime vuonna ostin aika pienen almanakan itselleni, ja nyt suunnittelin, että jos vielä pienemmän.

Eeva Litmaselle kirjan tuoma kokemus siitä, että saa olla vakava, on ollut hyvin miellyttävä, ”kun on tottunut tekemään töitä hauskan kautta”.

– On ihmeen helppo olla kun saa sanoa, että tältä minusta nyt tuntuu. Tässä vaiheessa miettii, mille antaa elämästään aikaa, tekeekö tämä minusta onnellisemman.

Eeva Litmanen hirnahtaa, siis sanamukaisen hevosmaisesti.

– Teenkö vielä töitä? Jos tarjotaan sellaista työtä, joka herättää intohimoni, niin totta kai lähden! Mihin se sirkushevonen kavioistaan pääsisi? ●

Julkaistu: 20.11.2018