Kirjailija Eeva Kilpi, 91, kirjoittaa: Minä yritän opetella tätä vanhuutta. Minun pitäisi olla vanha, kaikki odottavat minulta sitä, mutta silti minun on tehtävä kaikki itse, hoidettava asiat, tehtävä päätöksiä, jaksettava toteuttaa ne, oltava oma palveluskuntani, emännöitävä, jos haluan tavata jälkeläisiäni, läheisiäni. Muutenhan minä en siedä ihmisiä ympärilläni. Pitäisi osata olla vanha ja silti jaksaa kuin nuori.

On menossa kiireinen iltapäivä, sillä toimittajia ramppaa haastattelemassa. Kustantamon väki tarkkailee hellän huolehtivaisesti, jaksaako kirjailija Kilpi haastattelutahtia ja muistaako syödä välillä karjalanpiirakan. Olisiko pian ehkä pienen tauon paikka?

Harva kirjailija julkaisee yli 90-vuotiaana, mutta Eeva Kilveltä julkaistaan tänä vuonna peräti kaksi kirjaa. Maaliskuussa ilmestyi päiväkirjamerkintöjä, ajatuksia ja aforismin kaltaisia oivalluksia kahdenkymmenen vuoden ajalta sisältävä Sininen muistikirja, ja syksyllä tulee vastaavanlainen Punainen muistikirja (WSOY).

Sinisen muistikirjan tarina on seuraava: vuonna 1999 pojantytär Sohvi antoi mummolleen joululahjaksi sinikantisen muistikirjan, jonka hän oli itse sitonut. Viime kesänä WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson kyläili Kilven luona. Kaksikko puhui kirjoittamisesta, ja Kilpi tuli näyttäneeksi sinistä muistikirjaa, jonka kirjailija oli täyttänyt pohdinnoillaan.

Tyylilaji on ennestään tuttua. Vuonna 2012 kustantamo näet julkaisi Eeva Kilveltä kirjan nimeltä Kuolinsiivous – vanhenemisen filosofinen vuosikalenteri, joka on kokoelma aforismeja, runoja ja arkisia mietteitä vuosilta 1984–2011.

Carlson otti Sinisen muistikirjan lainaan ja rakastui siihen.

– Muistikirjassa oli jotain niin aitoa, että se oli pakko saada myös lukijoille, Carlson sanoo.

Sininen muistikirja julkaistiin 8. maaliskuuta. Tietysti naistenpäivänä. Sitä ei ollut alun perin tarkoitettu julkisuuteen.

– Kirjoitin sen lapsenlapselleni Sohville, joten se saattaa olla vähän tylsänkin opettavainen, Kilpi miettii kirjastaan, ja kirjailijan vieressä istuva kustantajan edustaja puistelee hymyillen päätään: ei suinkaan.

– Tapanani on röpeltää kaikenlaisia ajatuksia ennen kuin vaivun uneen. Siis röpeltää ylös muistiinpanoja, ja niin tulin siihen siniseenkin vihkoon kirjoittaneeksi. Tulee jokin ajatus ja tunne, että tämä pitäisi saada muistiin. Mutta siitä syksyllä julkaistavasta Punaisesta muistikirjasta… Miul ei ole aavistustakaan, mitä mie olen purkanut siihen. Se saattaa olla myös vanhuuden höperyyttä, kirjailija kuittaa.

Uuden kirjan kaksi suurinta teemaa ovat vanheneminen ja ikävöinti, ne kulkevat käsi kädessä.

Vastuu – ikävöinti – intohimo. Ihmisen seuralaiset vanhuuteen saakka – ja ehkä juuri vanhuudessa. Ainakin ikävöinti. Ehkä vanhana ihminen nimenomaan ikävöi. Nuorena hän kaipaa, Kilpi kirjoittaa.

Mitä sitä ikävöi? Eeva Kilven mukaan kaikkea. Menneitä kohtaamisia, poisnukkuneita ystäviä, lapsuuden hyviä hetkiä. Kaipaus on hinta, joka rakkaudesta maksetaan, Kilpi toteaa kirjassaan.

Eeva Kilpi, omaa sukua Salo, syntyi vuonna 1928 Hiitolassa, Raivattalan kylässä, Laatokan Karjalassa. Raivattalan lammen rantatöyräälle rakennetussa talossa asui nelihenkinen perhe: isä oli puutavarakauppias, äiti hoiti kotia, ja lapsia oli kaksi: Eeva ja Ritva. Kolmas tytär, Marja, syntyi sotien jälkeen.

Vanhempien lisäksi lapsuuden tärkeä henkilö oli mummi eli isänäiti. Lapsuus oli onnellinen.

– Hiitolassa sijaitseva Raivattalan kylä oli pieni paikka. Siihen kuului asema, jossa mummi piti asemaravintolaa. Kävin junalla koulussa Elisenvaarassa. Mummin yläkerrassa makasi Kaisa-täti. Hän oli halvaantunut alaruumiistaan nuoruudenaikaisen auto-onnettomuuden takia. Kaisa-täti katseli aina ikkunasta ihmisiä, kun juna tuli. Tädin sängyn jalkopäässä oli lehtiä, joita kävin läpi. Niistä sen ajan naistenlehdistä muodostui käsitys perhe-elämästä, naiseudesta. Ylipäätään elämästä, Eeva Kilpi kertoo.

Eevan isä oli kova marjastamaan. Isän kanssa tehtyjä lapsuuden marjamatkoja hän on kaivannut paljon.

Antaaka ikävä ajan mittaan rauhan?

– On joitakin oireita, että jonkinlaista vapautumista on jossakin odottamassa, mutta eipä paljon.

Viipurin lähellä sijaitseva Hiitola oli rautateiden risteysasema ja siten pommituksille altis, joten perheen oli lähdettävä talvisotaa pakoon Savoon, Kolkontaipaleelle. Sotien välissä se asui Vuoksenniskalla lähellä Imatraa ja pääsi vielä kerran palaamaan Hiitolaan, kunnes koti piti jättää lopullisesti vuonna 1944. Siitä syntyi elämän kokoinen kaipaus.

Kilpi kirjoittaa: ”Tavallinen ihminen on oikeastaan kaiken aikaa elämässään, luissaan ja ytimissään tuntenut ja tiennyt, ettei mikään pidä paikkansa, kaikki voi muuttua joka hetki, vaihtua, luhistua, kasvaa, lisääntyä, vähetä, vanheta ja nuortua, puhjeta, häipyä olemattomiin….”

Kirjailija kertoo vointinsa olevan erittäin hyvä.

– Ei ole mitään sellaista vikaa, jonka voisi nimetä, mutta selkeästi tunnen, että tulee vanhuus. Olen tullut väsyväiseksi ja liikkumisessa varovaisemmaksi. Pelkään, että kaadun ja lyön takaraivoni tuonne kiviin.

Läheiset tuovat iloa elämään.

– Joskus komentelu suututtaa. Jos elämääni halutaan määrätä, panen hanttiin. Sitten suutun ja haukun ihmiset pataluhaksi. Sen jälkeen itken, ja jonkin ajan kuluttua pyydän anteeksi. Sitä en tiedä, minkä verran ne antaa anteeksi, mutta sanovat usein, että mitä siitä – kyllähän me siut tiedetään. Ja siitä se elämä taas jatkuu.

Mistä olette ylpeä?

– Siitä, että ylipäätään olen selvinnyt. Kokenut sodan, evakkoreissut ja avioliiton, joka oli osittain erittäin hyvä ja osittain tuotti suuren pettymyksen. Että mie selvisin siitä. Ja jollakin tavoin olen selvinnyt siitäkin, että elän yksin, kirjailija miettii.

Kilpi haluaa antaa itselleen yksin elämisestä tunnustuksen. Että on pitänyt pintansa, vaikka kaiken jo kestetyn jälkeen tulee kestettäväksi yksinäinen vanhuus.

– Ja kyl mie siitäkin annan tunnustuksen, että mie rupesin kirjoittamaan muistiinpanoja. Yötä päivää ja kaikissa tilanteissa; kesken tiskaamisen, uneen vaipumisen, bussissa, junassa. Aina on pitänyt olla kynä ja paperia taskussa. Tosin nyt ei ole taskussa kuin paperinenäliinoja, mutta niillekin olen kirjoittanut. Se on jonkinlaista elämän pakottamaa taitoa, jota ilman ei olisi syntynyt kirjoja. En ole vieläkään varma siitä, olenko pystynyt olemaan kirjailija. Mie olen vaan tehnyt muistiinpanoja elämästä, Eeva Kilpi hymyilee.