Mikä tekee hyvän skeet-ampujan? ”Epäonnistuminen ei saa kaataa koko korttipinoa”, sanoo Suomen mitalitoivo Eetu Kallioinen

Ruuti tuoksuu ilmassa ja pauke valtaa äänimaiseman. Eetu Kallioinen ottaa asennon ja pamauttaa savikiekkoja taivaalta nurin. Kanta-Hämeessä sijaitsevan vajaan 8 000 asukkaan Lopen kunnan Ampumaurheilukeskus on yhden maailman parhaimman skeet-ampujan kotirata. Täällä Kallioinen on ampunut ilmaan satojatuhansia laukauksia.

Skeet on ampumaurheilua, jossa savikiekkoja ammutaan ilmasta alas haulikolla. Laji on ollut olympiaohjelmassa vuodesta 1968 lähtien. Nyt Suomella on Kallioisen myötä mahdollisuus räjäyttää pankki Pariisin olympialaisissa.

Lopen radalla Ala-Hämeen Ampujia edustava 26-vuotias Kallioinen on käynyt pidempään kuin hän edes itse muistaa.

– Ensimmäiset kerrat täällä ovat olleet varmaan, kun olen ollut lastenrattaissa. Ensimmäiset muistikuvat, kun olen itse ampunut haulikolla, ovat viisivuotiaana, Kallioinen sanoo.

Lopen ampumaradan kahviorakennus kantaa nykyään nimeä Eetula.

Suuri yleisö tuntee Eetu Kallioisen parhaiten Tokion kesäolympialaisista. Silloin Kallioinen joutui taipumaan mitalitaistelussa neljänneksi.

Kallioinen on noussut maailman parhaiden skeet-ampujien joukkoon, ja elokuussa 2023 hän kipusi jopa miesten maailmanrankingin ykköseksi. Pariisin olympialaisissa Kallioinen on kiistatta Suomen suurimpia mitalitoivoja – ellei jopa suurin.

Menestys ei ole tullut itsestään. Kallioinen on asunut koko elämänsä Lopella 20 minuutin ajomatkan päässä ampumaradalta.

– Muistan hyvin ne ensimmäiset kerrat, kun ammuin. Kun osuin kiekkoon, se sytytti.

Kallioisella on aina ollut myös temperamenttinsa. Jo pienestä pitäen.

– Nuorempana näytin tunteita enemmän radalla. Jos meni ohi, hylsyt saivat kyytiä. Siitä on tultu eteenpäin. No, vieläkin hermot menee, kun ohi menee. Onko kehitystä tullut? On ja ei.

Kun Kallioinen voitti elokuussa 2023 MM-hopeaa, hän lateli suustaan kirosanoja toisensa perään. Myöhemmin hän osasi jo suhtautua hienoon saavutukseensa maltillisemmin. Esimerkki osoittaa jotain Kallioisen mentaliteetista: jahti kohti elämän suurinta voittoa on yhä kesken.

– En usko, että kukaan voi olla tyytyväinen, että saavuttaa hopeaa. Jos kilpailuun lähtee, onko tavoite olla toinen? Jos jollekin on, se on ihan okei, mutta tuskin kovinkaan monelle on.

Lopen ampumaradan yhteydessä oleva kahviorakennus on nimetty Tokion olympiakisojen jälkeen Eetulaksi. Pöydän ääressä Kallioinen puhuu matkastaan maailman skeet-huipulle. Hän sanoo, ettei ole koskaan ajatellut olevansa lajissaan erityisen hyvä. Oikeammin hän ei ole koskaan edes halunnut ajatella niin.

– Olen vain tehnyt. Tavoitteet ovat olleet selvät aina, mutta en ole pähkäillyt, että olisin nyt jotenkin erityisen hyvä. Olen ajatellut, että tulokset puhuvat puolestaan. Totta kai niihin on tyytyväinen ja tietää, että ne ovat hyviä. Vaan jos ajattelee, että olenpas hyvä ampumaan, siitä alkaa vain alamäki. Kehitys loppuu tyytyväisyyteen, Kallioinen pohtii.

Tavoitteista suurin on ollut jo pienestä pitäen olympiavoitto.

– Muistan, että olen todella nuorena asettanut olympialaiset ja olympiavoiton tavoitteeksi. En muista edes minkä ikäisenä, mutta aika lähelle niille paikkeille, kun olen aloittanut ammunnan. Noin muutoin ei ole sen suurempia tavoitteita. On vain se seuraava kilpailu.

Eetu Kallioinen tuntee Lopen ampumaradan kuin omat taskunsa. Hyvät puitteet ja olosuhteet ovat poikineet alueelta muitakin huipputason ampujia.

Ei ole sattumaa, että skeetista tuli Kallioiselle laji, joka on kaikki kaikessa. Se oli tärkeää myös hänen isälleen. Tero Kallioinen, Eetun isä, löysi lajin jo nuorena. Myöhemmin isästä tuli skeetin 50-vuotiaiden Suomen mestari.

Kallioisen kotipitäjällä Lopella on nähty vuosien varrella kansallisia kisoja, jotka ovat olleet maailmanluokkaa. Suomessa skeetin taso on erittäin kova.

– Kun katsoo kisojen tuloksia, onhan ne kovia, ei missään ole samanlaisia. Kertoohan se, että hyviä asioita on tehty. Hyvä ampumarata on tehnyt tämän kaiken. Ilman tätä ei olisi Ala-Hämeen Ampujia eikä hyviä ampujia. Ihmiset, jotka ovat olleet lajista kiinnostuneita, ovat saaneet huippuluokan paikan harjoitella.

Kallioinen on nähnyt urallaan kaikenlaisia kisapaikkoja ympäri maailmaa. Hänestä Lopen puitteet kestävät vertailun.

– Rata on ammuttavuudeltaan, taustaltaan ja heittimiltään maailmanluokkaa. Parasta on, että täällä pääsee harjoittelemaan aina.

Vuonna 2021 Kallioinen istui maajoukkueampujien kanssa Lopen ampumaradan rakennuksessa. Kun päättäjät asettivat koronarajoituksia, Kallioinen ja muut ampujat miettivät kuumeisesti, mistä maajoukkue löytäisi uuden pää- valmentajan.

– Liiton valmennuksen johtaja kertoi, että nyt olisi aukeamassa valmentajahaku. Meiltä kysyttiin ideoita, Kallioinen muistelee.

Ampujat heittivät ilmoille italialaisen Pietro Gengan nimen. Genga oli tullut vastaan pienissä skeet-piireissä maailmalla ja oli kovan luokan valmentajan maineessa. Gengalla oli kovat näytöt.

– Emme olleet tietoisia, että hän olisi ollut minkään maan valmentajana sillä hetkellä. Hän lähetti hakemuksen ja pääsi töihin. Siitä asti on tehty töitä yhdessä. Genga oli tehnyt tulosta niin Kyproksella, Tanskassa kuin Intiassakin. Sellainen valmentaja vetää puoleensa. Ajattelimme, että nyt olisi aika suunnata etsimään päävalmentajaa sieltä, missä on lajin kärki.

Kallioisen mukaan Genga on voinut auttaa yksityiskohdissa. Pienet asiat voivat olla ammunnan kaltaisessa herkässä lajissa suuria.

– Harjoittelemme paljon teknistä suorittamista. Tavoite on, että ammunta olisi mahdollisimman yksinkertaista ja puhdasta – ja toisteista. Helppoa se ei ole, kun haetaan täydellisyyttä. Sitä me teemme.

Mikä Kallioisen mielestä tekee hyvän ampujan?

– Vaikea kysymys. Onko siihen edes oikeaa vastausta? Jonkun mielestä on, jonkun mielestä ei. Pitää olla teknisesti hyvä ampumaan, mutta se ei riitä. Pitää olla kovapäinen, voitontahtoinen ja peloton – niin voittamisen kuin epäonnistumisen suhteen. Epäonnistuminen ei saa kaataa koko korttipinoa, hän miettii.

Ampuminen on siitä mielenkiintoinen laji, että huipulla ei ole niin selvää parasta ennen -päivämäärää kuin monessa muussa lajissa.

Kuwaitilainen kolminkertainen maailmanmestari Abdullah Al-Rashidi, 60, voitti Tokion olympialaisissa pronssia ja ampuu yhä huippujen joukossa. Tokiossa kolmannen olympiakultansa voittanut yhdysvaltalainen Vincent Hancock puolestaan voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa 16-vuotiaana vuonna 2005 ja ensimmäisen olympiakultansa 19-vuotiaana vuonna 2008.

Työ olympialaisia varten tehdään lukemattomissa harjoituksissa ennen kisaa. Kallioinen harjoittelee keskimäärin 4–5 päivää viikossa, joiden aikana hän ampuu 500 laukausta. Hän siis ampuu noin 2 000–2 500 laukausta viikossa.

Tarkoituksena on saada nostettua keski- arvoinen suorittaminen mahdollisimman korkealle.

Harjoitella voi liikaakin.

– Kyllä itsensä voi tukkoonkin ampua, siitä olen vakuuttunut. Hermosto väsyy jossain vaiheessa.

Pariisissa katseet kohdistuvat Eetu Kallioiseen. Hän on noussut Lopelta maailman parhaiden skeet-ampujien joukkoon.

Miten pettymyksestä toivutaan? Sitä Kallioinen on miettinyt Tokion jälkeen. Hän oli kisan jälkeen järkyttävän pettynyt mutta sanoo nyt, että on päässyt siitä yli. Neljäs sija oli olympiadebytantilta kova suoritus, mutta kun enemmänkin oli tarjolla, se jäi jyrsimään.

– Ei siinä käsitellessä kauaa mennyt. Illalla kun nukkumaan meni, harmitti aika rajusti. Mutta mitä siitä, elämä jatkuu.

Kallioinen ajattelee, että yhden illan saa ottaakin päähän. On myös taito, ettei anna pettymysten syödä liikaa.

– Nuorten EM-kilpailuissa ammuin vuonna 2018 huonosti ja jäin viidenneksi. Ajattelin silloin, että kun tulen Suomeen, harjoittelen todella paljon. En tiedä, oliko siitä mitään hyötyä.

Kallioinen ei koe, että harteilla painaisivat koko Suomen kansan odotukset.

– Osittain sen pystyy sulkemaan pois, osittain ei. Tokiossa sellaista oloa ei ainakaan tullut, toisaalta siellä oli koronan takia vähän erilaiset kisat. Jos muiden tavoitteet, oletukset ja odotukset alkavat painaa harteilla, voi olla hyvin vaikeaa.

Tokiossa Kallioinen kirjautui ulos Facebookista ja vältteli uutisotsikoita.

– Itselle tätä viime kädessä tehdään ja muut toivovat parasta – ja sitten tulee mitä tulee. Olisi turhaa, jos alkaisin miettiä, mitä joku muu puhuu, kun epäonnistun. Sitä paitsi, mitä sitten? Sellaista jos kuulee, voi vain ajatella, että tervemenoa, osta ase ja lähde kokeilemaan.

Olympialaisissa on silti tarunhohtoa, ja pikkupojan unelma elää yhä. Myös Kallioisen perhe on tulossa katsomaan kisoja. Kiistää ei voi: Kallioisen kalenterissa juuri nämä kisat ovat jo pitkään olleet maalien maali.