Dynaaminen Ranua repäisi 1980-luvun lopulla – Matkustajia järvenpohjaan kuljettanut sukellusvene kiinnosti niin viranomaisia kuin turisteja

Pastellinsävyisessä yleisömeressä vilkkui raitapaitaa, kivipestyjä farkkuja ja kapteeninlakkeja. Aivan kuin ihmisjoukko olisi marssinut Ranuan Simojärven rantaan posti­myyntiliikkeen kuvastosta. Elettiin toukokuun viimeistä sunnuntaita vuonna 1988, ja ilmassa oli suuren sukellusvenejuhlan tuntua.

Väkijoukko odotti Ranuan uuden turismi­valtin saapumista.

Äkkiä Simojärven pinta alkoi kuohua. Järven uumenista kohosi keltainen sukellusvene! Yleisö kohahti innostuneena.

Kaksikymmentä metriä pitkä, sadan tonnin painoinen alus oli valmis viemään 46 matkustajaa tunniksi ihailemaan etelälappilaisen järven pinnanalaisia salaisuuksia.

Sukellusveneen kyljessä komeili nimi Kultainen Taimen. Nimi­valinnassa oli synergiaetua, sillä Simojärvellä järjestettiin perinteisesti samannimistä vetouistelukilpailua.

Idea Suomen ensimmäiseen matkustajasukellusveneeseen olikin lähtenyt nimenomaan sopivasti yhteen osuvista eduista. Noin puolitoista vuotta aiemmin ranualaiset päättäjät olivat pohtineet uutta turistipyydystä kuntaan. Ranualla oli jo hyvin menestyvä eläinpuisto, mutta jos paikkakunnalla olisi muutakin nähtävää, se kasvattaisi puiston kävijämääriä.

Ranuan elinkeinoasiamies Jouko Hernetkoski oli nähnyt aiemmin syksyllä Lapin Kansassa pikku-uutisen, jossa kerrottiin, että Turussa alettaisiin rakentaa matkustajasukellusveneitä. Sellainen olisi saatava Ranualle!

Ranuan dynaamisuudesta kertoo se, että idea meni kokouksessa läpi. Kunnan omien yrittäjien voimin perustettiin Suomen Sukellusvenematkat -niminen yritys, joka jo muutaman kuukauden päästä tilasi ikioman sukellusveneen Wärtsilän omistamalta Laivateollisuus Oy:ltä.

Telakka kertoi myöhemmin, että yritys oli saanut sukellusveneistään kaikkiaan kolme kiinnostunutta puhelua maailmalta: yhden Koreasta, yhden Yhdysvalloista ja yhden Ranualta.

Vipinää viranomaisiin

Uutinen Ranuan suunnitelmasta teki sukellusveneestä heti julkkiksen. Yleisradion pääuutis­lähetys, joka tuohon aikaan tuli vielä kahdelta kanavalta samaan aikaan klo 20.30, uutisoi aiheesta tuoreeltaan.

Sukellusveneestä oli vasta havainnekuva, joka näytettiin uutisissa. Siinä kapteeni Nemon Nautilusta muistuttava salaperäinen alus lipui korkeiden levien ja trooppisten merikalojen lomassa. Sama kuva säesti lukuisia lehtijuttuja.

Ranuan sukellusvene valmistui Turussa keväällä 1988. Ennen pohjoisen matkaansa sukellusvene oli yleisön ihailtavana Turun kauppatorilla. Matkallaan sitä esiteltiin myös Porissa, Vaasassa, Kokkolassa, Raahessa ja Oulussa.

Ranuan sukellusvene aiheutti vipinää viranomaisissakin. Merenkulkuhallitus laati turvallisuusmääräykset matkustajasukellusveneelle ja päällystön koulutusvaatimuksista sovittiin.

Puolustusministeriö taas lausui, ettei Ranuan sukellusvene rikkoisi Pariisin rauhansopimusta, jossa Suomelta oli kielletty omat sukellusveneet.

Sillä välin kun sukellusvenettä hitsattiin kokoon Turussa, Ranuan Simojärven rantaan kohosi maailmanluokassakin harvinainen rakennus: makean veden sukellusveneterminaali. Sukellusvene­laiturin lisäksi rakennuksessa oli kahvila­-ravintola ja matkamuistomyymälä. Paikoitusalue oli hehtaarien kokoluokkaa.

Pettymys järvenpohjassa

Kaikki oli valmista kohti suurta kesän sukelluskauden avausta. Odotukset olivat korkealla, kävijöitä uskottiin tulevan ensimmäisenä kesänä 30 000. Joku laski merkillisesti väärin, että kiinnostuneiden autojono ulottuisi 150 kilometrin päähän.

Ennen yleisöryntäystä lehdistölle tarjottiin koeajelu Simojärven pinnan alla. Se palautti keltaisen sukellusveneen riemukkaan hehkutuksen kuohuista kirjaimellisesti pohjamutiin.

Simojärven vesi oli tavattoman sameaa. Vaikka Kultaisessa Taimenessa oli voimakkaat valonheittimet, niiden keilat tukahtuivat sakeaan pimeyteen jo muutamien kymmenien senttien päässä.

Sukellusveneen suurten pyöreiden ikkunoiden takana ei näkynyt juuri muuta kuin aluksen moottoreiden pohjasta nostamaa mutaa. Helsingin Sanomien toimittaja kertoi nähneensä pienen kalan.

Uudessa Suomessa Jaakko Okker irvaili, että olisiko 13 miljoonalla markalla ollut parempiakin kohteita kuin mutainen järvenpohja.

Suomalaisessa järvessä ei tunnetusti ole koralliriuttoja tai muita vedenalaisia ihmeitä, joita yleisö oli tottunut näkemään esimerkiksi Jacques Cousteaun Merten salaisuudet -televisiosarjassa.

Toista oli Kultaisen Taimenen sisar­aluksen Mariea-1:n kotivesillä Saipanin saaren luona Tyynellä valtamerellä. Vesi oli kristallinkirkasta ja sukellusveneestä oli mahdollista bongailla koralliriutan kalalajeja. Luontoelämyksen jälkeen Mariea-1:n kiertue jatkui toisen maailmansodan aikaisten laivahylkyjen luo.

Simojärven sukellusvenematkojen järjestäjät olivat tuskallisen tietoisia näkymien heikkoudesta. Hätäpäissään he keksivät veden alle erilaisia virikkeitä: Sukeltaja kävi esimerkiksi kolkuttelemassa veneen ikkunoihin. Toisena kesänä Simojärveen upotettiin vene esittämään kiehtovaa hylkyä. Sukellus­veneyrittäjä myös istutti Simojärveen 700 kirjolohta ilmeisesti käsittämättä, että toimintaan olisi tarvittu kalastus­piirin lupa.

Ensimmäisenä kesänä sukellusveneellä matkasi 10 000 kävijää, kolmannes odotuksista. Määrä ei ollut kuitenkaan aivan onneton. Lisäksi Ranuan eläinpuisto kirjasi kesällä 1988 uuden kävijäennätyksen, kuten oli toivottu.

Sukellusvene sytyttää Ruotsissa

Simojärvi oli vain osa Suomen sukellusvenematkojen suunnitelmaa. Koska Ranuan kesäkausi kesti vain kolmisen kuukautta, sukellusvene oli tarkoitus siirtää syksyksi Ruotsiin ja sen jälkeen talveksi Etelä­-Eurooppaan.

Kultaisen Taimenen matka kohti Ruotsia alkoi elokuussa. Se lastattiin Viking Sallyyn, sillä vain tässä ruotsinlaivassa oli tarpeeksi avara keulaportti. Keulaportin ominaisuudet osoittautuivat laivalle kohtalokkaiksi, kun se myöhemmin purjehti Estonia-nimellä.

Tunnelma Ruotsissa ei kuitenkaan ollut sukellusvenematkailulle otollinen, ainakaan viranomaisten mielestä. Kultaisen Taimenen saapuminen osui ajankohtaan, jolloin Ruotsi jahtasi jälleen sukellus­veneitä Tukholman saaristossa.

Sukellusvenefirma ei parantanut tilannetta viranomaisille irvailevilla kokosivun ilmoituksilla, joilla houkuteltiin yleisöä tutustumaan kerrankin aitoon sukellusveneeseen. Ruotsin viranomaiset lätkäisivät Kultaiselle Taimenelle valtavan veromaksun, jonka he joutuivat kuitenkin perumaan perusteettomana.

Ruotsalaisyleisö innostui sukellusvenematkailusta. Ehkä neuvostoliittolaisten sukellusveneiden jahtaaminen oli tehnyt vedenalaisesta turismista muodikasta. Yhtiön mukaan toiminta Ruotsissa oli Suomea kannattavampaa.

Ruotsin jälkeen Kultainen Taimen jatkoi matkaansa Teneriffalle. Siellä sukellusvenematkailu juuttui jälleen byrokratiaan.

Viranomaiset suhtautuivat epäluuloisesti ”Neuvostoliiton kyljestä” tulleeseen vedenalaiseen. Toiminta saatiin lopulta käyntiin Espanjaan perustetun tytär­yhtiön avulla.

Kultaisen Taimenen tarkoitus oli jäädä etelään lopullisesti. Sen tilalle Suomen Sukellusvenematkat tilasi toisen sukellusveneen kesäksi 1989. Vene ristittiin Kultaiseksi loheksi ja se vei matkailijoita retkille kesällä 1989. Myös Kultainen lohi jatkoi kauden päätteeksi etelän kirkkaisiin vesiin.

Temppu oli tarkoitus tehdä kolmannen kerran kesällä 1990. Laivateollisuus Oy oli mennyt konkurssiin, mutta sukellus­veneiden valmistusta jatkoi W-Sub-niminen yritys. Se rakensi venettä Egyptin Kairoon. Tämän oli ollut tarkoitus sukeltaa ensin Simojärvessä, mutta egyptiläiset halusivatkin sukellusveneensä jo kesäksi.

Näin Simojärvellä ei sukelleltu kesällä 1990, sen sijaan yrityksen kaksi sukellus­venettä toimivat Kanarialla. Tästä nousi puhetta Suomessa, sillä yritys oli saanut julkista tukea nimenomaan toimintaan Ranualla.

Seikkailu jatkuu etelässä

Ranuan sukellusvenematkojen saaga päättyi vuonna 1991. Kesällä Simojärvellä sukelsi vielä pieni vuokrasukellusvene. Syksyllä Suomen sukellusvenematkat joutui talousvaikeuksiin.

Yrittäjien mukaan kyse ei ollut siitä, etteikö sukellusvenematka suomalaisen järven sameassa vedessä olisi kiinnostanut turisteja, vaikka odotukset olivatkin olleet aavistuksen ylioptimistisia.

Heidän mukaansa firman kaatoi lopulta markan devalvaatio loppuvuodesta 1991. Yrityksellä oli velkaa kymmeniä miljoonia markkoja, eikä se kestänyt pilviin kohonneita korkokuluja. Lopullisesti yritys asetettiin konkurssiin joulukuussa 1993. Nurin oli mennyt myös sukellusvene­valmistaja W-Sub.

Simojärven sukellusveneterminaali toimi 1990-luvulla muikku­troolareiden satamana, jolla oli aivan valtava parkkipaikka.

Ranuan sukellusveneet jatkoivat tarkoitukseensa paremmin sopivissa vesissä. Kultainen lohi on tiettävästi vienyt Kanarialla turisteja ihailemaan haikaloja, merikilpikonnia ja levämetsiä aivan näihin päiviin asti. Kanarialla vedenalaista näkyvyyttä on 50 metriä, eikä 50 senttiä kuten Ranualla.

Lähteinä jutussa käytetty sanoma-, aikakauslehti- ja nettiartikkeleita 1980-luvulta nykypäivään.