Sanat kuulostavat yllättäviltä supertähti Dustin Hoffmanin, 79, suusta. Miehen, joka nousi jo 1960-luvulla tähtitehdas Hollywoodin huipulle. Empaattisen ja rennosti nauravan miehen, joka tunnetaan veijarimaisista valkokangashahmoista. – Tunnen epäonnistuneeni. Taistelen tunnetta vastaan, mutta se on todellinen, hän sanoo. Hoffman puhuu riittämättömyyden tunteesta. Se juontaa hänen Harry-isänsä ahdistukseen. Tämä koki pärjänneensä elämässä huonommin kuin olisi voinut tai ansainnut pärjätä. Isän kuolemasta on jo 30 vuotta. Ehkä osin siksi Hoffman voi lipsauttaa vitsejäkin kuvaillessaan, miten hän kokee olevansa yhä velkaa vanhemmilleen. – Olen käynyt terapiassa pidempään kuin olen ollut elossa, näyttelijä heittää. Ei hän oikein malta olla pelleilemättä. Sitten hän vakavoituu taas. – Olen omaksunut terapiassa ajatuksen, että me kaikki yritämme olla parempia versioita vanhemmistamme. Samalla näemme heidät paremmassa valossa kuin olisi tarpeen, koska tekisi liian kipeää vihata heitä. Harryn kokema alemmuudentunne tarttui poikaan, joka on todellinen elokuvataivaan kiintotähti. Henkilökohtaisuus on hieman yllättävää – harvoin näyttelijät kertovat näin suorapuheisesti asioistaan. Toisaalta se sopii Hoffmanin persoonaan. Hän on puhunut julkisesti myös masennuksestaan, joka kerran laumautti hänet työkyvyttömäksi jopa viiden vuoden ajaksi.
Miehuuskokeen (1967) naispääosan Mrs. Robinsonina nähdään Anne Bancroft.
Haastateltavana Dustin Hoffman puhuu pehmeällä äänellä, katsoo haastattelijaa kiinnostuneena ja antaa ajatusten vaeltaa. Lähes 80-vuotias Hoffman on yhä vetreä, arvostettu ja haluttu näyttelijä. Hänen ei tarvitse todistella enää mitään puhuessaan toimittajille Cannesin elokuvajuhlilla huippuhotellin suurimmassa sviitissä. – Iässäni unohtaa repliikit hyvin nopeasti, hän kuittaa, kun tulee puhe uuden elokuvan terävistä vuorosanoista. – Pahoittelut: en nyt vaan enää muista. Muuten Hoffman purkaa mielellään ajatuksia, joita hänen piti käsitellä roolissaan The Meyerowitz Stories -elokuvassa. Draamakomedia sai haastattelua edeltävänä iltana ensi-iltansa juhlavassa gaalassa. Hoffman esittää elokuvassa taiteilijaperheen isää, joka ottaa yhteen aikuisten poikiensa ja tyttärensä kanssa. Osa oli vaikea, koska se liippasi häntä läheltä. – Rooli on nyt yhdistelmä minua, isääni ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Noam Baumbachin isää. Meidän kummankin isät olivat omasta mielestään epäonnistujia. Se on lapsille tuskallista.
Vankitarina Papillonissa (1973) Hoffman näytteli Steve McQueenin rinnalla.
Dustin Hoffmanin Läpimurrosta on nyt 50 vuotta. Kun Miehuuskoe-elokuva tuli ensi-iltaan vuoden 1967 joulukuussa, sen miespääosan esittäjä oli käytännössä täysin tuntematon. Vastanäyttelijä Anne Bancroft oli sen sijaan jo Oscar-voittaja, ja elokuvaohjaaja Mike Nicholsin ura oli nousussa. Miehuuskokeessa Hoffman näytteli vähän yli parikymppistä miestä, joka etsii paikkaansa maailmassa ja ajautuu suhteeseen tuttavaperheen rouvan kanssa. Erityistä elokuvassa oli nimenomaan miespääosan esittäjä. Hollywood-elokuvien sankarit olivat olleet aina hyvännäköisiä ja pitkiä, usein myös vaaleita. Hoffman on 167-senttimetrinen eikä perinteisellä tavalla komea. Puheäänessä on nasaalia, jota ei voi pitää ainakaan voimakkaan miehekkäänä. Hoffmanin toistaman tarinan mukaan hänen tätinsäkin varoitti, ettei kannata haaveilla näyttelijänurasta: et ole tarpeeksi hyvännäköinen. Ennen kuin Nichols valitsi hänet rooliin, Hoffman oli jo ehtinyt vakaasti harkita teatteriohjaajaksi keskittymistä.
Elokuvassa Presidentin miehet (1976) vastanäyttelijänä oli Robert Redford.
Miehuuskokeen suosio yllätti kaikki. Se oli airut Hollywoodin suuresta mullistuksesta ja sukupolvenvaihdoksesta, jonka seurauksena suosikeiksi nousi koko joukko etnisesti erottuvia näyttelijöitä, kuten Woody Allen ja amerikanitalialaiset Robert de Niro ja Al Pacino. Roolistaan Oscar-palkitusta Hoffmanista tuli tähti, joka osasi valita laatuelokuvan toisensa perään. 1970-luku oli huikea: Papillon, Presidentin miehet, Kramer vastaan Kramer. Onko näyttelijän työ täydellisyyden etsimistä? Ei, Hoffman sanoo. Hän on pohtinut asiaa ja ihmetellyt sitä, mitä itseltään voi vaatia ja odottaa. – Kun tein elokuvaa Tootsie – lyömätön lyyli, vastanäyttelijäni Jessica Lange seurusteli balettitanssija Mihail Baryšnikovin kanssa. Tutustuimme, ja kerran kysyin, miltä tuntuu, kun baletissa tekee täydellisen illan, kun kaikki menee nappiin.
Vuonna 1988 Jodie Foster nappasi Oscar-palkinnon Syytetty-elokuvasta, Hoffman Sademiehestä.
Tuolloin, vuonna 1982, Baryšnikov oli maailman ykkönen alallaan. – Baryšnikov sanoi ei. Ei koskaan. Mitä, kysyin, eikö edes sooloissa voi onnistua täysin? Hän sanoi, että ainoastaan yhden täydellisen hetken voi saavuttaa. Vain hetken ajan voi olla tyytyväinen. Sitten esitys jatkuu. – Niin se menee, se on pelin nimi. Oli helpottavaa kuulla se. Hoffman ymmärsi, ettei hän ole poikkeus eikä näytteleminen ole poikkeusala. Esiintyvä taiteilija voi tavoitella onnistumisia, mutta täydellisyyttä ei saavuta edes tarkkojen liikesarjojen tanssissa. Vaikkei Hoffman olisi suorituksiinsa niin tyytyväinen kuin haluaisi, hän on saanut arvostusta. Miespääosa-Oscarit näyttelijä on saanut Kramer vastaan Kramerista ja Sademiehestä, jossa Hoffman esitti autistista miestä. Kumpikin teos voitti myös parhaan elokuvan Oscarin. Joillekin näyttelijän ykkössuoritus oli epätoivoisen pikkurikollisen Ratso Rizzon osa Keskiyön cowboyssa, toiset ihailevat hänen muuntautumiskykyään elokuvassa Pieni suuri mies, jonka päähenkilönä hän ikääntyi 17-vuotiaasta 121-vuotiaaksi.
Kramer vastaan Kramer (1979) oli läpimurto Meryl Streepille sekä Dustin Hoffmanille.
Hoffman on ollut naimisissa toisen vaimonsa, kosmetiikka-alan yrittäjän Lisa Gottsegenin kanssa vuodesta 1980. Avioliitto on Hollywoodin mittakaavalla huikean pitkä. Näyttelijät harvoin jäävät eläkkeelle. He haluavat tehdä töitä niin pitkään kuin niitä tarjotaan ja terveys kestää. Hoffmankin on paiskinut hommia ja yrittänyt uutta, hienosti onnistuen. Vuonna 2012 valmistui hänen ensimmäinen elokuvaohjauksensa, brittiläisen BBC:n tuottama Kvartetti. Se perustuu Ronald Harwoodin suosittuun näytelmään, jota esitettiin Suomessakin Kansallisteatterissa seitsemän vuotta. Elokuvatulkinnassa Downton Abbey -televisiosarjan näyttelijä Maggie Smith kumppaneineen esittivät vanhainkodissa välejään setviviä huippumuusikkoja. Kvartetti-elokuvasta tuli suuri yleisömenestys, etenkin Euroopassa. Hoffmanin kuudesta lapsesta kolme ryhtyi näyttelijöiksi. Parhaiten on pärjännyt Jake, joka esitti televisiosarjassa Luck isänsä roolihahmon pojanpoikaa. Jake oli mukana Cannesin filmifestivaaleilla ja näki The Meyerowitz Stories -elokuvan ensimmäisen kerran gaalanäytöksessä. Dustin Hoffman kertoo kuulleensa pojaltaan, mistä elokuvassa oikeastaan on kyse. – Hän sanoi, että tässä elokuvassa komedia on ase. Hauskimmat kohtaukset saavat katsojan vain huolestumaan lisää. Upea havainto, Hoffman pohtii. – Pitäisi luovuttaa haastattelujen antaminen poikani vastuulle.
Komedia Tootsie – Lyömätön lyyli (1982) esitteli monipuolisen Hoffmanin naistenvaatteissa.
Lastensa pyrittyä taidealoille Dustin Hoffman on saanut huomata valtavan muutoksen siinä, miten työhön ja menestykseen suhtaudutaan. Hänen aikaansa 1950-luvulla kannukset ansaittiin teatterissa. Kukaan ei unelmoinut läpimurrosta Hollywoodin huipulle. Siihen aikaan maailma oli pieni. Näyttelijäkollega Gene Hackmaniin Hoffman tutustui jo 18-vuotiaana kotikaupungissaan Los Angelesissa, ennen kuin kumpikin muutti New Yorkiin, joka oli Pohjois-Amerikan teatterielämän keskus. Nykissä pojat asuivat kämppäkavereina, kunnes Hackman halusi yksiön kokonaan itselleen. Hoffman muutti Robert Duvallin asuntoon. Kului kymmenkunta vuotta ennen kuin kolmikosta kukin alkoi tykönään nousta kohti huippua. – Nykyään kyse on siitä, lyökö isosti läpi. Meidän sukupolvellemme kyse oli pärjäämisestä, Hoffman vertaa eroa näyttelijäntyöhön suhtautumisessa. – Taiteessa kaikki on subjektiivista. Kaupankäynnissä taas kaikki on selvää, rahassa mitattavaa. Joko saat myytyä tai et saa. Asioiden hinnat ja arvot voivat silti olla hyvin erilaisia. Hoffman mainitsee esimerkkinä taidemaalari Vincent van Goghin. – Hänen ympärillään oli suosittuja impressionisteja. Kukaan ei ostanut hänen teoksiaan. Pablo Picasso taas oli myyntimies. Sitä ei tarvitse alleviivata, mutta se on keskeistä.
Sademies (1988) muistetaan Hoffmanin hienosta roolista autistisena miehenä.
Elokuva on taidetta ja viihdettä, yleviä tavoitteita ja rahaa. Ehkä siksi niin monet kestomenestyjät, kuten Hoffman, ovat hieman neuroottisia. Ristiriita on koko elokuva-alan ytimessä. Siksi Kvartettiakaan ei välttämättä seuraa enää toinen Hoffman-ohjaus. – Saattaisin ohjata, mikäli löydän yhtä hyvää materiaalia, Hoffman sanoo. – Mutta Hollywood on keskittynyt aivan toisenlaisiin elokuviin. Muutosten tuulet eivät sentään ole aivan yksisuuntaisia. The Meyerowitz Stories -elokuva on tyyliltään perinteinen, aikuisille suunnattu tarina aikuisten elämästä – juuri sellainen, jollaisia Yhdysvaltojen elokuvateollisuudesta ei enää tule, vaikka ne olivat 1970-luvulla bisneksen ydin. Ei ole sattumaa, että uutuuden levityksen hoitaa Netflix.
Näyttelijät Dustin Hoffman, Angelina Jolie ja Jack Black poseerasivat lastenelokuva Kung Fu Pandan näytöksessä Cannesin filmifestivaalilla toukokuussa 2008.
Vaikka päärooleissa ovat Hoffmanin rinnalla suositut näyttelijät Emma Thompson, Ben Stiller ja Adam Sandler, ja maailmanensi-ilta oli äärimmäisen tiukasta laatuseulastaan tunnetussa Cannesin kilpasarjassa, perinteiset leffateatterilevittäjät eivät syttyneet aikuisten elokuvasta niin paljon kuin nettilevitysjätti. Se tarkoittaa, ettei elokuvaa nähdä valkokankailla useimmissa maissa ollenkaan. – Voisin olla jäärä ja julistaa, että nettilevitys on pahasta ja elokuvat kuuluvat vain valkokankaalle. Mutta eihän asia niin mene, Hoffman sanoo. – Tällaiset levittämisen tapojen muutokset vain kertovat, että elokuva on vahva taidemuoto. Se kukoistaa erilaisilla alustoilla, ja yleisö saa päättää. Yleisöllehän me työtämme teemme. ● The Meyerowitz Stories julkaistaan Netflixissä 13. lokakuuta.
Teksti Kalle Kinnunen, kuvat All Over Press, MVphotos ja Netflix
