Ei jotenkin odottaisi, että puhelinhaastattelu yli 90-vuotiaan ihmisen kanssa alkaa pienellä vedätyksellä:

– Sinähän lainasit kameraani etkä palauttanut sitä koskaan, valokuvaaja Duane Michals huudahtaa puhelimeen.

Hän on kotonaan New Yorkissa, ja olen aloittanut haastattelun kertomalla kuvanneeni häntä valokuvafestivaaleilla Kalifornian Palm Springsissä neljä vuotta sitten. Juuei, en koskaan lainannut hänen kameraansa. Mutta Michals on tehnyt selväksi taajuuden, jolla keskustelu käydään.

– En ole koskaan tosissani, hän nauraa.

Tämä sopii hyvin käsitykseen, joka Michalsista on hänen valokuviensa ansiosta. Niiden on sanottu olevan runollisia, traagisia ja humoristisia – usein jopa kaikkea tuota kerralla, samassa kuvassa.

Michals on ajankohtainen taiteilija, sillä näyttely Duane Michals – Muotokuvaaja on kevään ajan esillä Helsingissä valokuvataiteen museon K1-galleriassa.

Muotokuvat ovat yksi avain Michalsin taiteilijaluonteen avaamiseen. Hän sai 1960-luvulta lähtien kuvata ajan taiteen ja tieteen merkkihenkilöitä visuaalisesti kunnianhimoisiin lehtiin, kuten Lifeen, Vogueen ja Esquireen.

Toisin kuin muut muotokuvauksen legendat, esimerkiksi Michalsin mielellään kritisoima Richard Avedon, Michals ei rakentanut itselleen tavaramerkkityyliä. Ellei sellaiseksi lasketa sitä, että Michals kuvasi henkilöitä muualla kuin studiossa ja pyrki kaivamaan henkilöstä esille persoonan, ei pelkkää pintaa. Hän vertaa kuvaustyyliään Henri Cartier-Bressonin, 1900-luvun merkittävimpiin kuuluvan valokuvataiteilijan, kiteytykseen siitä, että kuvaan pitää pyrkiä vangitsemaan ”ratkaiseva hetki”.

– Minä pyrin kuvaamaan tuokion juuri ennen ratkaisevaa hetkeä ja heti sen jälkeen, Michals sanoo.

Hän uskoo, että ihminen on paljaimmillaan juuri tuolloin. Esimerkiksi näyttelijä Kim Novakin kanssa kuvaussessiosta on jäänyt elämään kuva, jossa Novak mietiskelee ikään kuin poseerausten välissä, omissa maailmoissaan.

Michals myös uudisti muotokuvausta muuten kuin siltä osin, milloin hän painoi kameran laukaisinta. Hän alkoi tehdä kuvajournalismista valokuvataidetta, kirjoittaa käsin valo­kuviin ja maalata kuviin lisäyksiä.

Helsingissä nähdään myös kuvia, jotka kommentoivat toisiaan. Näyttelijä Danny Kayen kuvaan Michals on kirjoittanut tämän olevan ikuistettu ”vanhana Stinginä”, muusikko Stingin puolestaan ”vanhana Danny Kayena”. Muusikko Tom Waits on kuvassa ”Tom Waitsina” ja näyttelijä Tilda Swintonin SYBIL-kuvasarja on järjestetty kirjaimin, josta ei muodostu sana Sybil. Muusikko Andy Summers poseeraa päällekkäisvalotetussa kuvassa niin, että hänellä näyttää olevan perhosen siivet.

– En ole puristi. Kyse ei ole siitä ­kirjoitanko tai kuvaanko, vaan itse­ilmaisusta. On taiteilijoita, jotka ovat tyylinsä vankeja. Heidän töistään tietää etu­käteen, mitä on tulossa. Minulla ei ole mitään tyyliä. En oikeastaan edes pidä itseäni nykyisin valokuvaajana, vaikka valokuvaa ilmaisumuotona rakastankin. Kyse on etsimisestä, tutkimisesta ja itseilmaisusta, Michals sanoo.

Ja kysymisestä. Michalsin kuuluisa julistus valokuvataiteestaan kuuluu, että hän ennemmin kysyy kuin vastaa.

– Sanon opiskelijoillenikin: jos teillä on luennon jälkeen olo, että teillä on vähemmän kysyttävää kuin ennen luentoa, luento on mennyt hukkaan.

Mutta nyt hän haluaa puhua Venäjästä.

Venäjä puhuttaa Michalsia samasta syystä kuin se on maailman ihmisiä puhuttanut: maan aloittama aggressiivinen hyökkäyssota Ukrainaan kauhistuttaa.

– Te suomalaiset olette sitten rohkeita, kun ne hirveät venäläiset ovat ihan siinä rajan takana, Michals sanoo.

Venäjä tuli puheeksi myös 2019 Palm Springsissä, kun törmäsin Marimekko- paitaiseen (”Pidän näistä, nämä saavat raitoineen näyttämään minut vangilta. Eivätkä nämä koskaan mene pois muodista.”) Michalsiin, kuvasin häntä ja ­kerroin olevansa Suomesta.

– Kävin Suomessa 1958. Yövyin Helsingissä ja kävin hienossa Stockmann-tavaratalossa. Olin matkalla Venäjälle, hän kertoi silloin. Saman hän kertoo ­jälleen, hyvästä syystä.

– Tuolla Venäjän-matkalla ottamieni kuvien ansiosta pääsin kuvaajana esille. Ilman niitä kuvia minusta ei olisi koskaan tullut valokuvaajaa.

Tarvittiin vielä sattuma kotona New Yorkin Villagessa, ennen kuin valokuvaajan taival varsinaisesti alkoi.

– Järjestin kotonani juhlat, jossa eräs ystäväni tuoma tyyppi näki Moskovan-­kuviani. Hän piti niistä. Jos en olisi koskaan järjestänyt juhlia, en olisi koskaan ryhtynyt kuvaajaksi.

Aiemmin Michals oli valmistunut ­graafiseksi suunnittelijaksi. Valokuvaajan koulutusta hänellä ei ole vieläkään – eikä hän usko siltä osin menettäneensä mi- tään. Mutta mihin hän uskoo, on hänen herkkävaistoisuutensa sekä loputon ­uteliaisuus, kokeilunhalu ja sattuma.

Sattuma on ohjannut Michalsia usein. Siitä on hyvä esimerkki myös Helsingissä: vuonna 1969 hän kuvasi italialaista elo­kuvaajaohjaajaa Pier Paolo Pasolinia. Kuvassa on Pasolini ja mies, joka kävelee tuolilla istuvan ohjaajan ohi. Kuvaa ei ole lavastettu, tuntemattomaksi jäävä mies käveli ohi juuri, kun Michals oli ottamassa kuvaa.

Moni muu olisi saattanut valita esiteltäväksi ruudun, jossa ei ole ylimääräisiä ihmisiä, mutta Michals näki kävelijän tuovan kuvaan kiinnostavan jännitteen.

Näin jälkeenpäin tulkittuna kuvassa vasta onkin jännitettä: Pasolini surmattiin 1975 hänen lähdettyään miesprostituoidun kanssa Roomasta Ostiaan. Vaikka tämä prostituoitu tuomittiin murhasta, hän ei koskaan tunnustanut tekoa. 2000-­ luvulla murhatutkimukset on avattu uudelleen ja kiistanalaisia, provo­soivia elokuvia ja kirjoja tehneen Pasolinin ­kuolemaa pidetään selvittämättömänä.

– Kuvassa on mies – ja joku mies tappoi hänet myöhemmin. Pyrin näyttämään näkymättömän.

Se ei tarkoita sitä, että Michals pitäisi kaikkia valokuvia paljastavina tai edes rehellisinä.

– Suuri osa valokuvista ei ole totta. ­Vanhemmistani on kuva, jossa isä pitää hellästi kättään äitini ympärillä. Kuva valehtelee: heidän liittonsa oli onneton ja heidän olisi pitänyt erota 50 vuotta ennen tuon valokuvan ottamista.

Helsingissä nähdään julkkiskuvien seassa myös pari varsin henkilökohtaista kuvaa. Toisessa on hänen äitinsä pian puolisonsa kuoleman jälkeen. Toisessa on Fred Gorree, Michalsin elämänkumppani. He olivat yhdessä vuodesta 1960 aina Gorreen kuolemaan vuonna 2017 saakka.

Nykyisin Michals ei juuri valokuvaa potretteja tai mitään muutakaan, mutta taidetta hän tekee jatkuvasti.

– Kuvaan videoita. Teen elokuvan ­viikossa. Aloitan maanantaina, ja perjantaina pitää olla valmista, hän kertoo.

Hänen nimellään löytyy internetistä Vimeo-kanava, jossa elokuvia voi katsoa.

Kuten odottaa sopii, Michals on antanut itselleen vapauden käyttää myös videoissaan erilaisia kuvaustyylejä ja ilmaisukeinoja – sekä tietysti myös loikkia vallattomasti aiheista toiseen.

– Rakastan videoiden tekemistä. Rakastan digitaalisuutta. En katsele taaksepäin enkä kaipaa filmiaikaa – fuck the film!

Hän on 91-vuotiaanakin sormi pulssilla, pätevä 2020-luvun maailmanmenon kuvaaja.

– Täytyy koko ajan etsiä uutta. Täytyy olla utelias.