Image

Draama-kuningatar

Draama-kuningatar

Kolumni | Onneksi Jane Campionin uusi sarja ei ole jännäri, kirjoittaa Ilkka Pernu.
Teksti Ilkka Pernu
Mainos

Top Of The Lake on ollut taatusti helppo myydä tuotantoyhtiölle. Paperilla sarjan idea kuulostaa trendikkäältä: pohjoismaisia rikossarjoja muistuttava älykäs ja tiivis uusiseelantilaistrilleri.

Sarja alkaa kohtauksella, jossa kaksitoistavuotias Tui-niminen tyttö kävelee Wakatipu-järveen, mutta ohikulkijat onnistuvat pelastamaan hänet. Selviää, että Tui on viidennellä kuulla raskaana. Paikallinen poliisi on neuvoton sulkeutuneen tytön kanssa, joten apua pyydetään Robin Griffiniltä (Mad Men -sarjan Elisabeth Moss), paikkakunnalta kotoisin olevalta naispoliisilta, joka on erikoistunut lapsiin kohdistuviin rikoksiin. Tytön kuulustelut sujuvat huonosti. Kuka tämän teki -kysymykseen tyttö suostuu vaivoin vastaamaan paperilapulla. No one, ei kukaan, lukee vastauksessa. Sitten tyttö katoaa. Ja siihen sarjan tuttuus ja trendikkyys sitten päättyykin.

Sarja esitettiin viime keväänä Yhdysvalloissa Sundance-kaapelikanavalla ja Briteissä BBC2-kanavalla.

Kaikkea, mitä ohjaaja Jane Campion on tehnyt – ja tekee – verrataan hänen läpimurtoelokuvaansa Piano. 20 vuotta sitten valmistunut elokuva esitteli Campionin tyylin puhtaimmillaan ja onnistuneimmillaan.

Top of the Lake on Campionin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama. Se koostuu samoista elementeistä, jotka tekivät Pianosta maagisen. Tärkeimpänä on feminismi, joka lävistää tarinan. Mies yrittää aina hallita naista, mutta nainenpa ei alistu. 

Pianossa mykkä nainen ei menetä itsenäisyyttään, ei avaa suutaan eikä lopeta pianonsoittoa, vaikka mies katkaisee tämän etusormen kirveellä. Top of the Lakessa Campion on vienyt symboliikan vielä pidemmälle. Taantuneen miesyhteisön rauhaa järkyttää – lapseen kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa enemmän – Paratiisi-niminen naisten eheytymisretriitti, joka asettuu miesten maille.

Sukupuolten välisen kolonialismin lisäksi Campionin draamoissa on vahvat hahmot – niin naiset, miehet kuin lapsetkin. Top of the Lakessa esiin nousevat erityisesti retriitin mystinen vetäjä GJ (Jane Campionin näköiseksi maskeerattu Holly Hunter) ja Robin, joka taistelee poliisilaitoksen misogyynisiä ja seksistisiä tuulimyllyjä vastaan.

Sarjan miehet ovat poikkeuksetta vastenmielisiä, mutta heistäkään Campion ei tee yksioikoisia hirviöitä. Pääpahiksella, yhteisöä terrorisoivalla Matt Mitchamilla (pelottavan upea Peter Mullan) on omat heikkoutensa. Hän säälii itseään ja käy ruoskimassa selkänsä opus dei -henkisesti verille äitinsä haudan juurella keskellä metsää.

Jos alkaa katsoa Top Of The Lakea jännärinä, taatusti pettyy. Kun Tui kirjoittaa lappuun syyllisen nimen ja katoaa, siitä voisi alkaa Rikos- ja Jälkiä jättämättä sarjojen kaltainen piinaava murha ja aivohippa. Sarjan värimäärittely, luonnon läsnäolo ja yhteisön sisältä kumpuava mysteeri tekevät sarjasta pohjoismaisen, vaikka se sijoittuukin maapallon toiselle puolelle. Mutta Jane Campion ei ole kiinnostunut tekemään cliffhanger-orgasmista toiseen etenevää dekkaripornoa. Top of the Laken outous, ainutlaatuinen tunnelma, tulee dramaturgiasta, joka ei noudattele sadoista tv-sarjoista opittua rytmiä. Sekuntikellon kanssa rakennetun C.S.I.-kaavan rinnalla Top of the Lake tuntuu junnaavan epäolennaisuuksissa. 

Tietenkin Campion osaa myös tiivistää ja rakentaa koukkuja. Silti whodunnit- eli kuka on syyllinen -kysymys on toisarvoinen. Campion osoittaa sen jo sarjan alussa: syyllinen on no one eli yhtä ainutta syntipukkia ei voi nimetä. Sillä tavallaan syypää kauheuksiin on koko yhteisö, joka on vuosien ajan sulkenut silmänsä. Voi jopa ajatella, että yhtenä päähenkilönä on koko kylä, jonka sisällä elävät ihmiset ovat alistuneet suorittamaan heille määrättyä tehtävää. Kuin korostaakseen ihmisten epätäydellisyyttä, Campion kuvaa heitä ympäröivän luonnon upeasti.

Hän osoittaa olevansa paljon enemmän kuin jännäritehtailija lopullisesti seitsenosaisen sarjan viimeisen jakson viimeisen viiden minuutin aikana. Campion pyyhkii dramaturgian (maskuliinisella?) oppikirjalla lattiaa.

Katsoin sarjan kaksi kuukautta sitten ja palleassa on vieläkin kummallinen olo: odotan yhä katharsista. ■

207 | Helmikuu 2014

Julkaistu: 30.1.2014