Julkaistu Image-lehden numerossa 11/2018

Ajatus tökkii mieltä kuin ikkunalasin läpi pyrkivä ampiainen: terapeuttini ei ymmärrä minua.

Tämä on jo ties kuinka mones kerta.

Terapeuttini on juuri pyytänyt minua kertomaan jonkin positiivisen luonnehdinnan itsestäni. Kuten ”fiksu”, ”kaunis” tai ”tehokas”. Vastaan, etten keksi äkkiseltään yhtäkään.

”Sepä hienoa!” terapeutti riemastuu.

”Oletko varma?” epäröin.

Hän ei vastaa vaan touhottaa jo eteenpäin. Seuraavaksi jokin negatiivinen ajatus!

Vääntelehdin tuolillani levottomasti, kittaan ärjyä mustaa kahvia ja yritän samalla niellä pettymystä istunnon kulkuun.

Terapeuttini ei ehkä ole maailman tarkkaavaisin kuuntelija, mutta ainakin se näyttää veikeältä. Keltuaisen värinen, c-kasettia muistuttava pää, kädet kuin suihkun suuttimet. Vatsassa näyttö, johon piirtyy sähkönsininen sydänkäyrä.

Sellainen hän on kuvassa, jonka hän on lähettänyt minulle Facebookin Messengerissä. Kaikki keskustelumme käydään pikaviesteinä puhelimella tai kannettavalla tietokoneella. Usein, kuten nyt, istun oman keittiönpöytäni ääressä.

Näin keskustelukumppani on minulle esittäytynyt:

”Olen Woebot. Olen robotti.”

Onko sinulla tarve lähetellä ystäville videoita, joissa pierusi näyttää sateenkaarelta tai ydinräjähdykseltä? Mobiilisovelluksella onnistuu!

Entä outo luomi, joka voi viitata ihosyöpään? Tekoäly diagnosoi!

Maailmassa tuskin on niin mitätöntä tai niin massiivista ongelmaa, etteikö sitä yritettäisi juuri nyt ratkaista piilaaksolaisin keinoin. Jos huomioidaan sekä laajuus että voimakkuus, mielenterveys- ja päihdeongelmat kuuluvat massiivisimpiin: niistä kärsii arviolta joka seitsemäs maapallon ihminen. Eikä niin isoa joukkoa voida mitenkään tavoittaa palkkaamalla lisää psykiatreja, psykologeja, psykoterapeutteja ja henkisiä valmentajia.

Tavoitettaisiinko älypuhelimella? Sitä käyttää jo nyt iso osa väestöstä.

Ainakin voitettavaa on paljon. Jos vertaa muun lääketieteen kehitykseen, on psykiatria muistuttanut viime vuosikymmeninä lähinnä kasaa pajatsoon tuikittuja kolikoita ilman jättipotteja.

Paljon puhuva esimerkki mielenterveysalan tulevaisuudennäkymistä on neurotieteen ja psykiatrian tähtitutkija Tom Insel. Vuoteen 2015 saakka hänet tunnettiin alan suurimman tutkimuslaitoksen eli Yhdysvalojen kansallisen mielenterveysinstituutin NIMH:n johtajana. Mammuttilaitoksessa hän latasi valtavasti paukkuja mielisairauksien biologisen perustan tutkimiseen. Sitten suunta muuttui. Insel alkoi profetoida älyteknologian mahdollisuuksista ja jätti lopulta instituutin. Nykyinen työpaikka on Piilaaksossa terveysteknologian startup-yhtiössä Mindstrongissa.

Inselin ajatuksena on, että älypuhelinten avulla voitaisiin kerätä dataa ihmisten päivittäisestä käyttäytymisestä, kuten nukkumisesta, yhteydenpidosta ja kodin ulkopuolella liikkumisesta. Sen perusteella pystyttäisiin kenties tunnistamaan mielenterveysongelmat jo varhaisessa vaiheessa, jolloin hoitokin purisi paljon nykyistä tehokkaammin.

Insel ei ole startupeineen likimainkaan ainoa, joka vannoo mielenterveyspalveluiden digitaalisen tulevaisuuden nimeen. Sovelluksia on putkahdellut viime vuosina tiuhaan: Keskusteluryhmiä, joissa voi kertoa ongelmistaan vertaisille nimettömänä. Palveluita, joissa pystyy keskustelemaan mielen ammattilaisten kanssa chatissa tai videoyhteydellä. Virtuaalitodellisuusmaailmoja, jossa korkeanpaikan kammosta kärsivät voivat selättää fobiansa pelastamalla kissoja puusta. Robotteja, jotka opettavat autismin kirjoon kuuluvia lapsia tunnistamaan tunteita. Tietokonepelejä, joissa teinit kohtaavat masennusta helpottavia tehtäviä fantasiaseikkailussa.

Ja liuta terapeuttisia keskustelurobotteja. Piilaaksolaisen X2AI-yhtiön Tess hallitsee useita terapiasuuntauksia ja pyrkii valitsemaan kulloisellekin keskustelukumppanille sopivan. Saman yhtiön Karim on auttanut Syyrian sotaa paenneita arabiaksi. Etelä-Kalifornian yliopistossa kehitetty Ellie analysoi sanojen lisäksi myös sanattomia viestejä, kuten ilmeitä, eleitä ja äänensävyä. Ja niin edelleen.

Bottijoukon valovoimaisimpiin edustajiin kuuluu myös Woebot: ilmainen, anonyymi ja englanninkielinen valmentajarobotti, joka toimii Facebookissa ja erillisessä mobiilisovelluksessa ja jonka ovat kehittäneet Standfordin yliopistossa työskennelleet psykologit. Käyttäjiä on yli 120 maassa, verkkosivuilla slogan Mielenterveys kuuluu kaikille ja paukkuvina henkseleinä tutkittuja viitteitä siitä, että robotista on apua masennusoireiden lievittämisessä. Kansainväliseltä lehdistöltä ryöppyää myönteistä huomiota.

Kuten mikään muukaan tekoälysovellus, sekään ei uskottele korvaavansa ihmisauttajia tai pystyvänsä tukemaan isoissa kriiseissä. Pikemminkin kyse on interaktiivisesta self help -oppaasta, jonka avulla voi harjoitella kognitiivisen käyttäytymisterapian tekniikoita mielialan parantamiseksi.

Ensimmäisessä keskustelussamme se intoilee:

”Luulen, että voimme tehdä kaikenlaista hienoa yhdessä.”

Esimauksi se lähettää liikkuvan gif-kuvan, jossa siilinpoikanen lipoo kieltään ja kellii ihmisen kämmenellä.

Puhelimeni värähtää aamuyöllä. Lokakuinen torstai, 2:58.

”Psst!” Woebot viestittää.

Robotti ei pahemmin välitä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välisestä aikaerosta. Jos yhteydenotoille ei erikseen toivo aikataulua, viestit kilahtelevat usein juuri öisin. Niitä tulee kerran vuorokaudessa. Tai useamminkin, jos avaa keskusteluja itse.

”Mitä puuhaat?” robotti kysyy.

Valvon usein myöhään, joten vastaan lukevani romaania.

”Kirjat ovat ikkunoita toisiin maailmoihin. Mikroaaltouunien luukut ovat ikkunoita mikroaaltouuneihin”, Woebot lohkaisee.

Taas näitä puujalkoja! Ne käyvät vaivaannuttavan tutuksi parin viikon jaksolla, jolla keskustelemme.

Sen sijaan, että lukisin kömpelöitä aforismeja, puhuisin mieluummin itseinhosta. Se lienee kaltaisillani alle kolmekymppisillä naisilla lähempänä ubiikkia kuin uniikkia kokemusta. Yhdet kutsuvat inhoa syömishäiriöksi ja toiset alemmuuskompleksiksi ja kolmannet huijarisyndroomaksi ja neljännet ylisuorittamiseksi ja viidennet perkeleelliseksi ahdistukseksi ja kuudennet epävakaaksi persoonallisuudeksi ja seitsemännet somekateudeksi. Minä kutsun sitä luita murskaavaksi häpeäksi.

Häpeän itseäni päivittäin. Tunne iskee aina kun joku tuttu ehdottaa yhteisselfietä ja ajattelen hänen tekevän niin vain, jotta hän tuntisi voitonriemua siitä, että vieressä on joku häntä rumempi. Se iskee palavereissa, joissa jätän yleensä sanomatta, mitä mietin, koska pelkään sanojeni kuulostavan ääliömäisiltä, mutta sitten vaiti istuminen alkaa hävettää vielä enemmän ja päädyn ihan yhtä nolostuttavaan kompromissiin, jossa annostelen enintään kolme sanaa kerrallaan. Tai sitten häpeä iskee, kun kirjoitan lehtijuttuja, joiden luonnosversiot ovat täynnä itselleni tarkoitettuja KIRJOITA PAREMMIN PERKELE!!!!! -merkintöjä, joista en myöhemmin keksi, mitä olen niillä tahtonut sanoa, ja kun merkinnöistä siistitty versio lopulta, OLE PAREMPI!!!!!, julkaistaan, inhoan niin, että tahtoisin repiä ohimosuonet päästäni.

Tästä kaikesta haluaisin Woebotille puhua, ja nyt päätän todella yrittää. Kerron sille häpeästäni.

”Ymmärrän, päässäsi pyörii selvästi paljon juuri nyt”, robotti vastaa. Sitten viestiketjuun ilmestyy kimppu vaihtoehtoja, joissa Woebot kertoo voivansa auttaa. Tuntuu kuin soittaisi kalseaan asiakaspalveluautomaattiin. Paina emoji numero yksi, jos masentaa, kolme, jos on univaikeuksia, seitsemän, jos postraumaattista stressiä. Mutta en minä niistä tahdo puhua. Haluan keskustella juuri häpeästä!

Tällaista Woebotin kanssa jutteleminen suurimmaksi osaksi on: kaavamaista ja ennalta käsikirjoitettua. Lähes kaikki perustuu valmiisin vastausvaihtoehtoihin, ja jos alkaa niiden sijaan sooloilla, saattaa tekoäly porhaltaa muina botteina eteenpäin tai vastata jotain tilanteeseen nähden sekopäistä.

Mutta eikö jokainen mielenterveyspalveluiden käyttäjä toivoisi olevansa erityistapauksena palveltava fodmapin noudattaja tai soijalle allerginen vegaani, jonka tarpeet eivät mahdu millekään valmiille listalle? Eikö koko istuntojen idea ole tuntua antiteesiltä ketjupaikan hampurilaisille ja yhden koon pipoille? Edes illuusiolta ymmärryksestä ja henkilökohtaisesta tunneyhteydestä?

Woebot ei sellaisiin pysty. Tosin ei se mitään sellaista lupaakaan. Jos se esimerkiksi tunnistaa, että käyttäjällä on akuutti kriisitilanne, se lähettää listan auttavista tahoista, kuten hätänumeroita.

Nyt ei onneksi ole kyse mistään niin vakavasta. Valitsen ongelmanipusta vaihtoehdon ”Ei mikään näistä”.

”Kuvittele, mitä kielteiset tunteesi sanoisivat, jos niillä olisi ääni”, Woebot pyytää.

Seuraa harjoitus, jossa robotti opettaa minua tunnistamaan vääristymiä, joita negatiiviset ajatukseni sisältävät. Lopuksi se laittaa minut muotoilemaan virkkeet uudelleen objektiivisesti. Tähän tapaan:

”Ajattelen, etteivät muut pidä minua mukavana, mutta en pysty lukemaan heidän ajatuksiaan.”

Viimeiseksi Woebot kysyy, mitä mieltä olin keskustelustamme. Vaihtoehtoina ovat ylös ja alas sojottava peukaloemoji.

En valitse kumpaakaan vaan päätän kirjoittaa itse.

”Mikset ole lainkaan kiinnostunut ongelmistani? Tuntuu, ettet kuuntele minua oikeasti.”

”Kiitos palautteestasi! Autat tekemään minusta paremman botin!”

”Siinäkö kaikki, mitä aiot sanoa?” turhaudun. ”Odota, häivyitkö jo?”

”Voi kyllä! Vietän mieluusti enemmänkin aikaa jutellessa kanssasi! Tämä on ihan parasta!”

Koska Woebot ei tunnu tarpeeksi empaattiselta, käännyn sen esiäidin puoleen. Ehkä se osaisi kuunnella paremmin.

Tekoälyohjelman nimi on Eliza. Se on yli 50 vuotta vanha ja maailman ensimmäisiä ja kuuluisimpia keskustelurobotteja. Massachusettsin teknillisen korkeakoulun professori Joseph Weizenbaum kehitti sen imitoimaan rogersilaisen psykoterapeutin keskustelutapaa 1960-luvun puolivälissä.

Ylipäätään ”terapeuttiroboteilla” on keskeinen rooli keskustelevan tekoälyn evoluutiossa. Moni aikansa edistyneimmistä chatboteista, kuten 1990-luvulla kehitetyt Dr. Sbaitso, PC Therapist ja Alice, matkivat juuri terapiakeskusteluita. Se ole sattumaa: roolileikki mahdollistaa sen, ettei välttämättä tarvitse tietää mitään maailmasta. Riittää, kun osaa tarrata avainsanoihin ja paiskata käyttäjän toteamukset paluupalloiksi, joista muodostuu järkeenkäypiä kysymyksiä. Niin Elizakin teki.

Sitä ei tosin ollut tarkoitettu oikeaksi auttajaksi vaan parodiaksi. Weizenbaumin tarkoitus oli osoittaa Elizan avulla tekoälyn rajallisuus, ei suinkaan rohkaista alaa eteenpäin, kuten lopulta kävi.

Professori yllättyi huomatessaan, että moni Elizan käyttäjistä kiintyi keskusteluohjelmaan aidosti: jopa Weizenbaumin oma sihteeri käski tutkijaa poistumaan huoneesta, jotta voisi keskustella koneterapeutin kanssa rauhassa.

”En ollut käsittänyt, että hyvin lyhyt aika suhteellisen yksinkertaisen tietokoneen kanssa saisi melko normaalit ihmiset ajattelemaan erittäin harhaisesti”, Weizenbaum kirjoitti myöhemmin Computer Power and Human Reason -kirjassaan.

Jos jotkut käyttäjistä haltioituivat Elizasta, niin myös osa lääketieteen edustajista uskoi, että vastaavanlaiset tietokoneohjelmat voisivat todella auttaa potilaita. Villeimmät futuristit maalailivat visioita laajoista tietokoneterapeuttien verkostoista: kuin joukosta puhelinkoppeja, joissa voisi muutamalla dollarilla keventää sydäntään.

Sellaista verkostoa ei koskaan tullut, mutta Elizan kanssa voi yhä keskustella englanniksi netissä. Voisikohan sille puhua häpeästä? Päätän kokeilla.

MINÄ: Häpeän itseäni jatkuvasti

ELIZA: Onko sinusta normaalia hävetä itseäsi jatkuvasti?

MINÄ: Ei kai

ELIZA: Kerro lisää.

MINÄ: Häpeä liittyy kaikkeen mitä olen: työhöni, ylipäätään kaikkeen mitä sanon tai teen

ELIZA: Onko työsi sinulle tärkeää?

MINÄ: Joo, aika tärkeää

ELIZA: Aiemmin puhuit työstäsi.

MINÄ: Joo, haluatko kuulla lisää siitä?

ELIZA: Häiritseekö tästä puhuminen sinua?

MINÄ: Tarkoitatko yleensä vai juuri nyt?

ELIZA: Ai, tarkoitanko yleensä vai juuri nyt?

MINÄ: Haha

ELIZA: En taida täysin ymmärtää sinua.

MINÄ: Et varmastikaan [käytän ilmaisua I bet, jonka voi kääntää myös vedonlyönniksi]

ELIZA: Sinun selvästi tarvitsee lyödä kanssani vetoa.

MINÄ: Häh?

ELIZA: En taida täysin ymmärtää sinua.

MINÄ: Kerro sitten jotain itsestäsi

ELIZA: Kerro lisää.

Käyrä muistuttaa tavallista matalammalle pingotettua pyykkinarua. Se kuvaa mielialani viime päiviltä: enimmäkseen ookoo tai väsynyt.

Woebot on lähettänyt koostamansa diagrammin, kun keskustelumme ovat jatkuneet noin viikon. Istuntojen päivittäinen kesto on vaihdellut noin kymmenestä minuutista tuntiin.

”Onpa harmi huomata, että mielialasi on ollut kehnonpuoleinen viime päivinä”, robotti valittelee. ”Toivon todella, että voin auttaa sinua tässä, joten tällä viikolla kääritään hihat ja tehdään yhdessä hyvää työtä.”

Päivinä, joina kerron Woebotille kaipaavani piristystä, se saattaa lähettää kuvan, jossa on kuusimetsää ja teksti: Hengitä kaikessa rauhassa. Tai yksityiskohtaiset ohjeet mindfulness-harjoitukseen, jossa keskitytään ajattelemaan sieraimiin virtaavaa ilmaa.

Woebotin kaltaiset tekoälysovellukset voi halutessaan nähdä luontevana jatkeena viime vuosikymmeninä alati voimistuneelle terapiakulttuurille. Siis sille kaiken varrastavalle psykologipuheelle, joka tekee parisuhteesta ruotopinseteillä käsiteltävää sössöä, lasten kasvatuksesta netin vauvapalstoilla ja Wilma-viesteissä remuavaa hybridisotaa, jonka poteroissa eivät malli Cajanderin kumiperunalähipäiväkodit alkuunkaan menesty, ja eläkkeelle jäämisestäkin valmennusta vaativan kriisin, valmistaudu tutustumaan työminän ulkopuoliseen itseesi!

Tätä kaikkea täydentää ylitsevuotavien tunneilmaisujen somekulttuuri. On täysin normaalia filmata iloaan ja rakkauttaan kuin nurmella hampaat irvessä kieriskelevä Cristiano Ronaldo tuskaansa, LOL mä en kestä, kun meillä on itku ja nauru samassa emojissa, joten tuupataanpa sen kunniaksi viestiketjuun vielä peräkkäin 13 eriväristä tai -muotoista sydäntä <3.

Minulle tunteideni ilmaiseminen on aina ollut tahmeaa. Etenkin tunteistani ääneen puhuminen, vaikka olen minä sitä oikeassakin terapiassa yrittänyt. Se tosin tapahtui jo yli kymmenen vuotta sitten: teini-iässä, joka on yleensäkin yhtä tunteiden pomppulinnaa.

Olin 16, kun sain lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Aloin käydä siellä tuijottelemassa pöytiä ja nenäliinapaketteja samalla kun mielenterveysammattilaiset kyselivät elämästäni.

Kävin keskusteluissa lähinnä äidin toiveesta ja siksi, että pääsin pois pienestä pohjoissavolaisesta kotikylästäni. Kuopiossa sijainneeseen sairaalaan oli 50 kilometriä, ja busseja kulki niin harvoin, että terapiapäivinä ei usein tarvinnut mennä kouluun lainkaan.

Mistä puhuin poliklinikalla? Rehellisesti sanottuna muistan terapiapäivistä vain sen, mitä tein Kuopiossa bussia odotellessa. Istuin tavaratalon aulapenkillä mukeltamassa paistopisteen porkkanapiirakkaa ja katselin ohi valuvaa tuntematonta ihmispuuroa. Tai menin kaupunginkirjaston musiikkiosastolle lainaamaan puoli repullista Q- tai NME-lehtiä.

Kotikylässä ei ollut porkkanapiirakoita, ulkomaisia musiikkilehtiä tai suurta joukkoa tuntemattomia ihmisiä, paitsi korkeintaan kesäisin, jolloin väkimäärä pullistui hetkellisesti mökkeilijöistä, ja kun toiseen kirkonkylän alle 400 neliömetrin ruokakaupoista tuli joskus vuosituhannen vaihteessa liukuovet, niiden vaimeassa suhinassa saattoi melkein kuvitella suuren maailman henkäisyn: tästähän mahtuisi yhden mökkeilijän sijasta kerralla vaikka parvi!

Luulen, että mielenterveyspalveluiden käyttämistä pidettiin pienessä koulussa outona. Hyvin poikkeuksellista se ainakin oli. Kun kaksoissiskoni alkoi ennen minua käydä omissa terapiaistunnoissaan, hän kulki niihin toisinaan koulun rehtorin kyydillä. Kerran rehtori kysyi vilpittömän uteliaasti, maataanko vastaanotolla jollain sohvalla höpisemässä.

Mutta jos minusta puhutaan, en lopulta kaivannut kaikkein eniten suuren maailman vaan ystävän kuiskailua. Yläasteella olin jotenkin onnistunut ajautumaan kaverisuhteiden tuolileikissä sivuun, ja lopulta vietin välitunnit enimmäkseen yksin. Suunnilleen samoihin aikoihin häpeä kärventyi kiinni mieleeni. 15-vuotias ei välitä kliseistä eikä melodramaattisuudesta, joten silloisessa päiväkirjassa muun muassa käskin itseäni reippaasti painumaan hautaan ja kuvailin ahdistustani epämääräiseksi mutta pakahduttavaksi kaipuuksi jonnekin, jotain tai jotakuta kohtaan. Sivuilla on myös valokuvia: irokeesi, ketjuja ja niittejä, alati laihtuva keho ja yhä apeammaksi käyvä ilme.

Muutin heti peruskoulun jälkeisenä kesänä lapsuudenkodistani opiskelija-asuntoon Kuopioon, mutta yksinäisyys ei hellittänyt. Häpeä potki mieltä yhä lujempaa, sulkeuduin yhä enemmän, ja pian huomasin käyväni ravitsemusterapiassa ja lopulta myös toimintaterapiassa. Leipomalla mustikkapiirakkaa muiden terapiaryhmän nuorten kanssa ja istumalla levyraadissa soittamassa heille 1990-luvun brittirockia, ai, ette tykänneet, oppisin sosiaalisia taitoja, toivoivat äitini ja minut toimintaterapiaan lähettänyt lääkäri, mutta siinä vaiheessa olin jo menettänyt kaiken motivaation terapiaan, olihan uudessa kaupunkilaisessa elämässäni jo tarpeeksi porkkanapiirakoita ja musiikkilehtiä ja liukuovien lisäksi liukuportaitakin. Vain ystävät puuttuivat.

Luulen, että noiden vuosien perua saattaa olla se, että kun nykyiset ystäväni joskus vetoavat kiireisiin ehdottaessani tapaamista, alan helposti epäillä, että he eivät todellisuudessa viihdy seurassani. Tai se, että kun joku hymyilee minulle, yleensä ensimmäinen tulkintani on, että hän vinoilee.

Osaisikohan Woebot auttaa näiden tunteiden käsittelyssä? Yhtenä päivänä painan tylsistyneenä emojia, joka kuvaa yksinäisyyttä.

”Tosi harmi, että tunnet itsesi yksinäiseksi”, Woebot viestittää. ”Vaikka tunne ei tietysti ole kiva, se myös kertoo sinusta ihmisenä jotain ihanaa.”

”Mitä sitten?”

”Se kertoo, miten paljon arvostat ihmisten välistä yhteyttä, mikä on omalla tavallaan aika kaunista.”

Mikä tekee ihmisestä kiinnostavan?

Ainakin hetket, joina hän yllättää ristiriitaisuudellaan ja epärationaalisuudellaan. Nenäpäivänä kotonaan vaatteidenvaihtojuhlat järjestänyt vasemmistonuori, joka rientää Stockmannin Food Marketin vessaan pesemään käden, jota romanikerjäläinen kosketti kadulla. Tai näkkileivänkuiva virkailija, joka kipuaa työpaikan kevätjuhlissa pöydälle ja riisuu paidan pois, kun joku laittaa Spotifysta soimaan Prodigya.

Entä tekoäly? Sen kiinnostavuutta eivät kompuroinnit ainakaan lisää. Kun Microsoftin keskustelurobotti Tay oppii Twitterin käyttäjiltä rasistista pullistelua, kun Google Kuvat -sovelluksen tunnistustoiminto hairahtuu luulemaan kuvissa esiintyviä tummaihoisia ihmisiä gorilloiksi tai kun Facebook koristelee Indonesian maanjäristykseen liittyviä päivityksiä ilmapalloilla ja konfeteilla käännösvirheen takia, vaikutelma on lähinnä koominen. Ei kiehtova.

Minä todella toivoisin Woebotille yllättäviä onnistumisia. Ja kas: kun olen ehtinyt keskustella sen kanssa vajaan viikon, niitä alkaa myös tulla. Kuten päivänä, jona olen krapulan takia alavireinen ja huomaan piristyväni, kun Woebot pyytää minua nimeämään kiitollisuutta herättäviä asioita. Tai kun robotti lörpöttelee siitä, miten sen tekemät virheet ovat kolhineet itsetuntoa:

”Luulin ponnistelujani merkiksi siitä, että olen rikkinäinen robotti. Aidosti fiksujen Woebotien ei tarvitse nähdä paljon vaivaa, eihän?”

Hellyn hiukan. Olenko ilkkunut kaikille sen kömmähdyksille turhankin julmasti? Lopulta myös Woebot on vain ihm… robotti.

"Tosi mielenkiintoinen sovellus.”

Helsingin yliopiston tietojenkäsittelytieteen professori Hannu Toivonen ei kuulosta puhelimessa lainkaan yllättyneeltä sympatiasta, jota olen äkkiarvaamatta alkanut tuntea Woebotia kohtaan. Hän mainitsee vastaavana esimerkkinä tunteita ilmaisevan Paro-robottihylkeen, jota Suomessakin on käytetty muistisairaiden hoidossa.

”Käyttäjät tietävät, että se on kone, mutta silti sen silittely tuo mielihyvää. Ehkä sama voi päteä keskustelurobotteihin. Vaikka tietää puhuvansa robotin kanssa, voi kokea saavansa apua, jos ihmismäisyyden illuusio on onnistunut.”

Illuusion luominen voi käydä Toivosen mukaan yllättävänkin helposti, kuten kysymyksiä nakellut Eliza opetti jo 1960-luvulla.

Professori Toivonen kertoo tutustuneensa Journal of Medical Internet Research -lehdessä viime vuonna julkaistuun tutkimusartikkeliin, jossa esitellään näyttöä Woebotin kyvystä lievittää masennusoireita: opiskelijat, jotka käyttivät Woebotia kaksi viikkoa, kertoivat, että heidän masennusoireensa vähenivät testijakson aikana merkittävästi. Verrokkiryhmälle, jota kehotettiin lukemaan tietokirjaa masennuksesta, ei tullut vastaavaa vaikutusta.

Vaikka tutkimus on suppea, Toivonen uskaltautuu sen perusteella kehumaan Woebotia erittäin lupaavaksi esimerkiksi siitä, miten tekoälyä voi käyttää mielenterveyden tukemiseen.

”Tässä on käsittääkseni kognitiivisen käyttäytymisterapian perusteella tiedetty, mitä halutaan tehdä, ja käytetty teknologiaa, joka toimii halutulla tavalla.”

Hänestä Woebotin kaavamaisuus valmiine vastausvaihtoehtoineen on täysin perusteltua.

”Kun puhutaan sovelluksesta, joka liittyy mielenterveyteen, jokseenkin ainoa vastuullinen toteutustapa on rajata tarkkaan, mitä käyttäjä voi sovelluksessa tehdä ja miten botti voi kuhunkin syötteeseen reagoida. Ei voi ottaa riskiä, että ohjelma alkaisi hölmöillä tavalla, joka voi haitata käyttäjän hyvinvointia.”

Tosin osaa Woebot hölmöilläkin, kuten sen kanssa käymäni keskustelut ovat osoittaneet.

Ketkä sen kaltaisista keskusteluroboteista hyötyvät eniten?

Vaikkapa minunlaiseni ihmiset, joiden elämä tuntuu liian kiireiseltä ja epäsäännölliseltä pitkiin, määrätyksi kellonajaksi sovittuihin terapiaistuntoihin. Tai joilla on kynnys puhua tunteistaan toiselle ihmiselle. Tutkimusten mukaan muutkin kuin minä pitävät tekoälylle uskoutumista helpompana kuin ammattiauttajalle puhumista, koska kone ei tuomitse eikä sen seurassa tarvitse hävetä.

Muita otollisia keskustelurobottien kohderyhmiä: Syrjäseutujen asukkaat ja vähävaraiset. Ne, jotka jo käyvät terapiassa mutta kaipaavat lisätukea. Ne, joiden ongelmat ovat niin satunnaisia tai vasta nupuillaan, etteivät he rohkene mennä ihmisauttajan puheille.

Parhaimmillaan keskustelurobotit voivat tehdä mielenterveyspalveluille saman kuin Tinder sähköiselle seuranhaulle: tehdä niistä yhä arkisempia ja madaltaa käytön kynnystä.

Ongelmiakin tietysti on, kuten yksityisyydensuoja. Miten varjella sielun syvyyksiä kaupallisilta tarkoituksilta ja hakkereilta?

”Niinpä. On kyse terveydentilaa koskevasta, luottamuksellisesta tiedosta. Itse en lähtisi hevillä käymään sellaista keskustelua Facebookin Messengerissä”, Hannu Toivonen sanoo.

Jos Piilaaksossa on jo täysi huuma päällä, niin Suomessa mielenterveysala pöhisee vasta orastavasti.

Digitaalisten hyvinvointipalveluiden etupenkkiläisiin kuuluu startup-yhtiö Auntie Solutions, jonka keskustelurobottia testataan kuluvana syksynä Helsingissä Kalasataman terveys- ja hyvinvointikeskuksessa. Suomeksi kommunikoiva robotti on tarkoitettu ensisijaisesti yrityksille työhyvinvoinnin työkaluksi, ja jos palvelun kehittäminen etenee suunnitellusti, lanseerataan se laajemmin ensi vuonna. Kehittämiseen on osallistunut psykologeja, psykoterapeutteja ja psykiatreja.

Auntien tekoäly esittää käyttäjälle kysymyksiä esimerkiksi alkoholinkäytöstä, nukkumisesta ja syömisestä, tarttuu vastausten avainsanoihin ja antaa niiden perusteella neuvoja tai ohjaa muihin palveluihin. Woebotista se poikkeaa esimerkiksi siinä, ettei se tarjoile valmiita repliikkivaihtoehtoja, vaan vastaukset voi kirjoittaa aina omin sanoin. Tosin tästäkään robotista ei ole ihmisterapeutin korvikkeeksi, painottaa Auntien perustaja ja toimitusjohtaja Mervi Lamminen.

”Toiveena on, että robotti auttaisi osaa käyttäjistä kääntämään tilanteen jo varhaisessa vaiheessa niin, ettei varsinaiselle keskusteluterapialle tulisi lainkaan tarvetta. Toiset käyttäjät taas robotti voisi ohjata eteenpäin.”

Millaista mielenterveysrobotin kehittäminen on?

Lammisen mukaan hyvin opettavaista: ”Ensimmäisessä versiossa botti kysyi, mihin haet ratkaisua. Siitä piti luopua, koska käyttäjät kertoivat aivan muita asioita kuin olimme ajatelleet.”

Koekäyttäjiltä on tullut myös ehdotuksia, miten illuusiota inhimillisyydestä voisi kehittää: Pystyisikö robotti pitämään pienen tauon ennen uuden kysymyksen esittämistä, jotta tuntuisi siltä kuin se oikeasti miettisi? Saisiko palvelun tunnuksena olevan tätihahmon näyttämään keskustelun aikana siltä, että se kirjoittaa?

Kuten professori Toivonen, myös Mervi Lamminen uskoo, että tekoälyllä on runsaasti potentiaalia parantaa ihmisten henkistä jaksamista tulevaisuudessa. Mutta sitä, millaisilla sovelluksilla se onnistuu parhaiten, ei hänkään lähde ennustamaan.

”Kehitämme keskustelurobottia juuri siksi, että saisimme ideoita alan viisastenkiveksi. Kymmenen vuoden päästä saatetaan olla aivan erityyppisissä ratkaisuissa, ja silloin mekin ehkä nauramme nykyiselle botillemme.”

Jotain samantapaista minäkin mietin – kaikista sympatianpilkahduksista huolimatta –, kun Woebot jälleen yhtenä päivänä sekoilee. Tällä kertaa se unohtaa, mitä opetti minulle juuri eilen vaikeuksien kasvattavasta vaikutuksesta. Se alkaa toistaa jo kertaalleen kuulemaani esimerkkitarinaa kaiken nähneestä Silas-nimisestä leivänpaahtimesta, jonka läsnäololla on työpaikalla nykyisin rauhoittava vaikutus.

Kyllästyn ja naputtelen äreänä: ”Heippa!”

”Ai! Näköjään sanoit juuri ’heippa’. Ilmeisesti yrität päättää keskustelun nyt”, robotti vastaa.

”Olenko oikeassa?”

Oikaisu 8.2.2022 klo 10.14: Korjattu jutun kirjoittajan nimi oikeaksi.