Apu

Dome Karukoski: ”Olen paininut riittämättömyyden tunteen kanssa koko elämäni – Ohjaaja minusta tuli isäni vuoksi, tapasin hänet 13-vuotiaana”

Dome Karukoski: ”Olen paininut riittämättömyyden tunteen kanssa koko elämäni – Ohjaaja minusta tuli isäni vuoksi, tapasin hänet 13-vuotiaana”
Ohjaaja Dome Karukoski kertoo painivansa yhä koulukiusaamisesta kumpuavan riittämättömyydentunteen kanssa. Elokuvien maailmaan hän hurahti tutustuttuaan teini-ikäisenä isäänsä, Hill Street Blues -sarjasta tuttuun George Dickersoniin.

Dome Karukoski on mies lukuisten menestyselokuvien takana ja ensimmäinen suomalainen Hollywoodissa debytoinut ohjaaja Renny Harlinin jälkeen. Toimittaja Kalle Kinnusen ja Matti Rämön Karukoskesta kirjoittama elämäkerta Hymypoika (Otava) ilmestyy huhtikuun 16. päivä.

Koronavirus on ravistellut koko kulttuurialaa. Miten epidemia on vaikuttanut työhösi?

Olen valmistellut kevään aikana viisiosaista kansainvälistä trillerisarjaa. Kuvausten oli tarkoitus alkaa kesällä. Nyt 12 miljoonan euron projekti on keskeytetty, jatkosta ei ole varmuutta. Tilanne on turhauttava, mutta ajattelen, että oma elämäntilanteeni on silti varsin hyvä. Enemmän olen muista huolissani. Usea ihminen menettää epidemian vuoksi työpaikkansa, ja moni riskiryhmään kuuluva on vaarassa menettää henkensä. Esimerkiksi siskollani on tyypin 1 diabetes.

Elämäkerrassasi kerrot pitkään jatkuneesta koulukiusaamisesta. Miten lapsuuden kokemukset ovat näkyneet myöhemmässä elämässäsi?

Olen paininut koko elämäni ajan riittämättömyydentunteen kanssa. Ongelmien kohdalla syytän herkästi itseäni ja löydän virheiden syyt itsestäni. Se on elämänpituinen tragedia, joka synnyttää sekä fyysistä että psykologista taakkaa. Taidealalla onnistumisen mittaaminen on muutoinkin hankalaa ja epämääräistä. Esimerkiksi urheilussa pisteiden jakaminen on selkeää. Elokuvista taas jokaisella on oma totuutensa. Se voi tuntua välillä raadolliselta.

Idealisti minussa elää yhä

Olet Suomen menestyneimpiä elokuvaohjaajia. Kaksi viime elokuvaasi, Tom of Finland (2017) ja Tolkien (2019), olivat katsojalukujen valossa silti pettymyksiä. Miten käsittelet epäonnistumisia?

Mahdollisimman armollisesti. Ajattelen, että epäonnistuminen on osa elämää, ja välillä on hyvä pystyä toteamaan, että nyt kävi näin. Ohjaajana pettymyksen ottaa silti väistämättä henkilökohtaisesti. Siksi on tärkeää purkaa pettymykset paloiksi. Kysyä itseltään, tehtiinkö jotakin väärin vai olivatko odotukset liian suuret. Esimerkiksi Tom of Finland ei saavuttanut Suomessa katsojatavoitteita, mutta se myytiin viiteenkymmeneen maahan. Eli ei se ihan huono voinut olla.

Miksi haluat tehdä elokuvia?

Elokuvaohjaajaksi päädyin luultavasti isäni vuoksi. Hän oli elokuvanäyttelijä, ja tavattuani hänet 13-vuotiaana minusta tuli elokuvafriikki. Uran alussa suurin motiivini oli päästä ilmaisemaan itseäni ja muuttamaan maailmaa tarinoiden avulla. Se sama idealisti elää minussa yhä, mutta mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä suuremmaksi viihdyttämisen merkitys on kasvanut. Olen hirveän kiitollinen siitä, että saan tehdä työtä, jota intohimoisesti rakastan. Toisaalta joskus myös vihaan.

Isäsi George Dickerson (1933–2015) näytteli muun muassa David Lynchin elokuvassa Blue Velvet ja poliisisarjoissa Miami Vice ja Hill Street Blues. Olisitko halunnut itse ohjata häntä?

Se oli salainen toiveeni ja pyrkimykseni. Isäni joutui sairaseläkkeelle ennen kuin olin päässyt edes elokuvakouluun. Faija kysyi joskus leikillään, löytyisikö elokuvastani roolia amerikkalaiselle ruumiille. Meillä oli hyvä, kaverillinen suhde, mutta olisi hänen ohjaamisensa saattanut olla hyvin vaikeata. Isäni suhtautui työhönsä intohimoisesti. Charles Bronsonin tähdittämään Väkivallan vihollinen 4 -elokuvaan hän kertoi kirjoittaneensa kaikki omat repliikkinsä uusiksi. Ohjaaja J. Lee Thompsonin kanssa hän ei sitten enää sen jälkeen työskennellytkään. Tunnistan saman kontrollintarpeen myös itsessäni. Meissä on paljon samaa.

Työuupumus opetti sanomaan ei

Olet kokenut urasi aikana kaksi pahaa työuupumusta. Mitä olet oppinut niistä?

Olen oppinut sanomaan herkemmin ei. Aikaisemmin pelkäsin, että minua pidetään itsekkäänä ja omahyväisenä, jos vastaan kieltävästi. Ajattelutapa kumpuaa suoraan koulukiusaamistaustastani. Varsinkin nuorempana miellyttämisenhaluni oli lähes maanista. Saatoin lähteä mukaan projekteihin, joista olin vain jossakin määrin kiinnostunut. Nykyään valikoin työni paljon tarkemmin. Myös liikunta on minulle tärkeää. Perheellisenä miehenä se tosin tarkoittaa lähinnä hotellin kuntosalilla käymistä.

Olet kahden alle kouluikäisen lapsen isä. Miten vanhemmuus on muuttanut sinua?

En ainakaan vielä tunne, että olisin muuttunut ihmisenä. Työtapoihini vanhemmuus on silti vaikuttanut. Aikaisemmin tein melkein elokuvan vuodessa. Nyt tahti on hidastunut huomattavasti. Hollywood-uran kannalta olisi tietysti järkevää asua Los Angelesissa ja hyödyntää Tolkienin jälkeistä tunnettuutta. Hollywood on kylmä vertaamisen maailma, jossa olet juuri niin hyvä kuin viime saavutuksesi, inhimillisille heikkouksille ei siellä löydy ymmärrystä. Sellaisessa maailmassa en halua kasvattaa lapsiani.

Elämäkertasi kuva sinusta on poikkeuksellisen vilpitön, avoin ja herkkä taiteilijasielu. Milloin itkit viimeksi?

Pääministeri Sanna Marinin pitäessä tiedotustilaisuutta keskiviikkona 25. maaliskuuta. Saattaa kuulostaa absurdilta, mutta tunsin siinä hetkessä vahvaa yhteenkuuluvuudentunnetta muiden suomalaisten kanssa. Tunsin, että olimme kansakuntana hyvien ja epäitsekkäiden tekojen äärellä. Että kyllä me tästä yhdessä selviämme. Se liikutti minua syvästi.

Dome Karukoski

Syntynyt: 29. joulukuuta 1976 Kyproksella.

Asuu: Helsingissä.

Perhe: puoliso ja kaksi alle kouluikäistä lasta.

Työ: ohjannut elokuvat Tyttö sinä olet tähti (2005), Leijonasydän (2013), Mielensäpahoittaja (2014), Tom of Finland (2017) ja Tolkien (2019).

Muuta: parhaan ohjauksen Jussi-palkinto elokuvista Tummien perhosten koti (2008) ja Napapiirin sankarit (2010).

Julkaistu: 30.4.2020
Kommentoi »