Sakea sumu sulkee syliinsä kaiken: tunturit ympäriltä, äänet viereltä ja vielä ohuen lumen maasta. Hotellin tietää hotelliksi vain utuisessa pimeydessä hehkuvasta punaisesta Saaga Hotel -valokyltistä.
Sisältä hiljainen majapaikka muistuttaa erehdyttävästi Overlook Hotel -majoituslaitosta Stanley Kubrickin elokuvassa Hohto. Tuntuu yhtäkkiä, että alan milloin tahansa kirjoittaa yhden lauseen kirjaa tai havahdun siihen, että joku pyrkii kirveellä huoneeseeni.
On marraskuun loppu. Mistään ei voi päätellä, että lukiessasi tätä juttua tämä paikka kuhisee monojalkaisia perheitä, kiitos hiihtolomien. Mutta nyt Ylläksen hiihtokeskusta ei ole edes vielä virallisesti avattu.
Huone 409 on suuri ja kylmä. Sinne mahtuisi paksumpikin pariskunta tarvittavat kolme toppatakkia yllään. Kädessäni on kaksi liuskaa pitkä aikataulu, jonka mukaan minun on tarkoitus elää seuraavat kolme päivää. Kaikki on ennalta määritelty: milloin syön, milloin saunon ja milloin haastattelen Dome Karukoskea.
Viime mainittu on matkani tarkoitus. Muu on niin kutsuttua kutsuvieraselämää. Olemme kaikki – noin kymmenen toimittajaa, puolenkymmentä levitys- ja tuotantoyhtiön edustajaa ja muutama muu jollain tavoin asiaan liittyvä henkilö – Ylläksen matkailuyhdistyksen vieraina. Tosin juuri nyt tuntuu, että olen kuin Hohto-elokuvan pieni Danny-poika, jota omalla tavallaan hyvää tarkoittavat aikuiset pitävät panttivankinaan.
Puoli tuntia saapumisesta olen täysin laitostunut. Soitan valokuvaaja-Akille ja pyydän häntä lähtemään kanssani kävelylle.
Pohjoisen hiihtokeskuksiin suuntaavat ihmiset sanovat usein lähtevänsä Lappiin. Mihin ihmeen Lappiin? Tämähän on kuin Jumbo tai Flamingo, jossa on pakkasta. Tosin, minulle on muistutettu, toisin kuin kauppakeskus Jumbossa, täällä ei kuulemma tarvitse olla ihan yhtä tiukan uskollisesti naimisissa, jos on sopivalla porukalla liikkeellä.
Hiihtokeskus on kuin tuhannen kilometrin päässä kaikesta seisova alppikylän lavaste, johon esityksen käynnistyttyä lisätään makkaran tuoksu. Kaikki elävä rahdataan paikalle etelästä: niin työntekijät, lomailijat kuin avajaisviikonlopun esiintyjät Waldo’s People ja PMMP:kin.
Löydämme avoinna olevan Kotipizzan ja seuraamme jännittyneinä, kuinka harjoittelija valmistaa meille pitsat. Saunomme ja lepäämme. Seitsemän tunnin odottelun jälkeen saan puettua ja ajettua hissillä ravintolaan, vaikka matka ottaakin voimille ja nostaa pienen jälkihien pintaan. Arvelen ponnistelun kannattavan, sillä saan viimein tavata Dome Karukosken.
Illallistajien joukossa ei ole Dome Karukoskea. Mutta minulle vakuutetaan, että hän on haastateltavissa aamulla puoli yhdeksältä. Saan sentään luettavakseni elokuvan käsikirjoituksen.
Napapiirin sankarit, lukee kannessa.
Dome Karukosken uusi elokuva Napapiirin sankarit saa ensi-iltansa lokakuussa 2010. Elokuva on yhdistelmä komediaa ja road movieta. Niinpä lehdistötiedotteen kannessa on kuva lujaa kiitävästä autosta, jonka rekisteritunnus on TIS-51.
Kyllä: TIS-51.
Dome Karukoski, 33, on menestystarina. Hänen esikoisohjauksensa Tyttö, sinä olet tähti sai yli 100 000 katsojaa. Tummien perhosten koti sai yli 100 000 katsojaa, se valittiin Suomen Oscar-ehdokkaaksi ja se toi Karukoskelle ohjaaja-Jussin. Kielletty hedelmä sai yli 100 000 katsojaa ja parhaan taide-elokuvan palkinnon Festroian elokuvafestivaaleilla Portugalissa.
Olen ymmälläni. Miksei syvällisten, humaanien ja kiiteltyjen elokuvien ohjaaja jatka vakavien tai edes puolivakavien ihmissuhde-elokuvien parissa? Miksi ihmeessä ottaa Vääpeli Körmyn kokoinen riski ja rynnätä tekemään suomalaista komediaa, joka on Matti Ijäksen Katsastuksen (1988) jälkeen nähnyt korkeintaan puolitoista onnistumista?
Kenties Karukoski on menettänyt järkensä niin kuin monet menestystä nuorina maistaneet elokuvaohjaajat. Tai ehkä hän on suuntaamassa uima-altaiden, bikinibeibien ja ferrarien ihmemaahan Malibuun, eikä enää välitä, mistä rahat tulevat.
Pikainen kyselykierros tuttavapiirissä todistaa kuitenkin muuta:
”Se on tosi mukava.”
”Nöyrä, lämmin ja avoin.”
”Myötätuntoinen, empaattinen, aina heikomman puolella.”
Kuulostaa Äiti Teresalta. Mutta Äiti Teresa tuskin tekisi seikkailukomediaa, jossa kaahaa TIS-51-pimp-mobile.
Mä en tiedä, miten tästä selviää hengissä. Ahdistus, pelkotilat, paniikki, kahden kuukauden krooninen univaje ja painajaisia”, listaa elokuvaohjaaja Dome Karukoski tuntojaan.
Nautimme buffet-aamiaista Hotelli Saagan ravintolassa ja olen sanoa, että viime yöni oli pitkälti edellä kuvatun kaltainen, kiitos juuri ennen nukkumaanmenoa nautittujen kastikkeisten pääruokien ja tanakoiden juustokakkujen.
Yössä oli toki paljon hyvääkin. Esimerkiksi Napapiirin sankarit -elokuvan hauska ja koskettava käsikirjoitus, jonka luin. Nauroin moneen kertaan ääneen, vaikka kyseessä olikin hieman stereotyyppinen näkemys suomalaisista miehistä. Nämäkin Napapiirin sankarit ovat nimittäin aluksi hyvää tarkoittavia mutta hölmöileviä hunsvotteja, hieman eksyksissä nyky-aikana (ja varmasti kaikkina muinakin aikoina) ja lopulta päänsä ja päätöksensä pitäviä rehtejä velikultia.
”Lähettiin tähän innoissaan ku aropuput vuonna 2005, heti Tyttö, sinä olet tähden jälkeen. Mutta heti tuli vaikeeta, koska me haluttiin oikea komedia, eikä farssi. Me haluttiin ihmismäinen komedia ja haudattiin tää projekti jo kaks kertaa. Ja on tässä hanskat lennelly nytkin. Tässä on niin monta asiaa, mille mä en mahda mitään: lumi, pakkanen, teiden jäätyminen, sikainfluenssa, lentäjälakko, rinnetyöntekijöiden ja lumettajien lakko. Ja kun ohjaajalla on jumalan ego, niin ku mullakin tietysti tiettyyn pisteeseen asti, niin joka kerta kun tulee näitä tilanteita, havahdun siihen, etten olekaan jumala, etten voi näille asioille mitään.”
Karukoski puhuu paljon ja nopeasti, useimmiten aiheessa pysyen. Hän on energinen ja intensiivinen vaikka on nukkunut vain viisi tuntia. Hän myös näyttää hieman nuorelta Jack Nicholsonilta siihen aikaan, kun tämä esiintyi Stanley Kubrickin elokuvassa Hohto.
Mutta mikään ei viittaa siihen, että Karukoski olisi menettänyt järkensä. Hän on erittäin tietoinen komedian tekemisen vaikeudesta, erityisesti kotimaisen.
”Suomesta on puuttunut sellainen tietty laatukomedian määre kokonaan, Risto Jarvan Jäniksen vuotta ja Ijäksen Katsastusta lukuun ottamatta. Farsseja toki on ollut: hassuja vaatteita, tehdään kummallisia juttuja, joita ei todellisessa elämässä tapahdu. Se kertoo vahvasta revyy-perinteestä. Hyvän komedian sydämessä on aina tarina. Napapiirin sankareilla ei oikein ole edeltäjiä, ehkä Katsastuksessa on jotain sellaista. Tosin ei tyylillisesti.”
Lehdistötiedotteen mukaan Napapiirin sankarit on ”seikkailukomedia digiboksista, rakkaudesta ja suomalaisen miehen sisäisestä sankaruudesta”. Mutta mitä tietää suomalaisen miehen sisäisestä elämästä Kyproksella syntynyt avoin ja ulospäin suuntautunut Thomas ”Dome” August George Karukoski?
Mutkan kautta paljonkin.
Karukosken tarinaan mahtuu amerikkalainen näyttelijäisä ja suomalainen toimittajaäiti, varhaislapsuus Kyproksen Nikosiassa, muutto Suomeen Lepsämän pikkukaupunkiin neljä- ja puolivuotiaana sekä koko elämän ajan mukana kulkenut intohimo voittamiseen urheilussa.
Karukoskella on kiihkeä suhde Suomen toiseksi suosituimpaan palloilulajiin salibandyyn. Ja suomalaista miestä parhaimmillaan on myös se kiintymys ja kiitollisuus, joka Karukosken ääneen tulee aina, kun hän puhuu äidistään. Jussi-palkintoa vastaanottaessaankin hän muisti kiittää äitiään ja sanoi, että jos kaikilla olisi sellainen äiti, maailma olisi paljon parempi paikka. Ja tämä vain hetki sen jälkeen kun Karukoski oli suudellut pääministeri Matti Vanhasta.
Dome Karukoski on hyvin kasvatettu poika.
”Se että 30 tai parhaimmillaan 100 henkeä odottaa sun käskyä on hirveen otollinen kenttä sille, että on mulkku. Ridley Scott erottaa ensimmäisenä kuvauspäivänä jonkun vain näyttääkseen valtansa. Mä en halua tehdä niin. Olen mieluummin rakentava. Joskus tulee vastoinkäymisiä, ja asiat ei mene niin kuin haluaa. Silloin se vallan vietti tulee esiin, ja muuttuu sellaiseksi ihmiseksi, joka ei halua olla. Tulee kirosanoja. Sitä saattaa tölväistä voimakkaammin kuin haluaa. Mulkkua se ei haittaisi. Mutta mä menen pyytämään anteeksi. Niin rakas äiti on mut kasvattanut, ystävien mielestä liiankin hyvin, niin hyvin että mä en ole ansainnut sitä.”
Karukoski todella puhuu äidistään paljon. Se on paitsi ihailtavaa myös tunteita herättävää. Se saa minut ajattelemaan omaa äitiäni, jonka tietysti tunnen paremmin kuin Karukosken äidin ja joka on minulle huomattavasti rakkaampi.
Haluaisin kertoa, että minunkin äitini seuraa tekemisiäni, lukee kirjojani vaikka ne eivät saakaan 100 000:aa lukijaa, kannustaa minua vaikka hänellä olisi virkeänä eläkeläisenä ja rakastavana isoäitinä huomattavasti parempaakin tekemistä, katsoo ja kohtelee minua edelleen kuin filmitähteä ja vip-vierasta vaikka olen jo keski-ikäinen menetetty tapaus, jolla on niin paljon elämän varrella suurella vaivalla hankittuja vikoja luonteessaan, että vitsaa olisi syytä antaa viimeistään nyt.
Haluaisin sanoa, että ihan kuten Karukoskenkin äiti on tehnyt, myös minun äitini kasvatti minut uskomaan hyvään, toivomaan parasta, olemaan kiitollinen saamastani hyvästä, ottamaan pettymykset ja vastoinkäymiset opetuksina ja tietysti tuomaan pään silitettäväksi heti kun se maailman asvalttiin jälleen iskeytyy. Ja lopulta, totuuden nimissä, haluaisin sanoa, että minun äitini on aina parempi kuin sinun äitisi.
Pidän kuitenkin kaikki äiti-ajatukset ominani. Äiti on opettanut, että kaikkea mitä mieleen tulee, ei kannata sanoa ääneen.
Ja äitisuhdeteoreetikoille tiedoksi: tässä ei ole mitään kieroutunutta. Meidän – Karukosken, minun ja kaltaistemme onnekkaiden suomalaisten miesten – rinnoissa sykkii äidin tekemä sydän, joka lyö puhtaasta ja vilpittömästä rakkaudesta, jossa ei ole pienintä kompleksin häivääkään.
Odottelua ja seisoskelua. Seisoskelua ja odottelua.
Tätä on suomalaisen elokuvanteon glamour: Neljäkymmentä ihmistä toppatakeissaan seisoo sumuisella pellolla keskellä ei-mitään tarkoituksenaan saada kymmenen sekunnin otto purkkiin. Tai oikeastaan me muutamat ulkopuoliset tarkkailijat vain seisomme, muut ovat töissä ja vain näyttävät seisovan.
Seuraavassa kohtauksessa kuvataan jäisellä tiellä heittelehtivää keltaista autoa. Eikä mitä tahansa keltaista autoa. Pärinä kuuluu ennen kuin autoa näkyy. Ja kun auto tulee näkyviin, se on kaikkea mitä kuvittelin ja enemmän. Se on viritetty Ford Sierra, kaikkien viiksihaiveniaan sukivien testosteronikollien unelma. Sen rekisteritunnus on TIS-51.
Auto heittelehtii kerrallaan noin kymmenen sekunnin ajan, sitten palataan alkuasetelmiin. Karukoski antaa ohjeita. Korjatessaan kuskia hän toimii kuten äsken näyttelijöitä ohjatessaan: päättää ohjeensa sanomalla, että suoritus oli muuten erittäin hyvä, mutta sillä pienellä korjauksella täydellinen. Kohtaus kuvataan uudestaan, auto heittelehtii taas hetken. Jälleen Karukoski antaa ohjeita ja on yksinomaan rakentava.
Käsikirjoittaja Pekko Pesonen vahvistaa huomion.
”Parastahan siinä on se vilpitön innostus ja kyky käsitellä ihmisiä. Ja tietysti lahjakkuus ohjaajana. Huonointa se, että välillä se tietysti meinaa mennä maaniseksi. Sitä on vaikea saada pysähtymään, että nyt keskitytään tähän. Se repii itseään aika moneen suuntaan. Vouhottaa ympäri maailmaa, ja tuntuu, että sitä on vaikea saada istumaan alas.”
Pesonen, 33, on käsikirjoittanut Napapiirin sankarit, samoin kuin Karukosken ensimmäisen elokuvan Tyttö, sinä olet tähti. Siinä missä Karukoski antaa mennä ja puhuu kenet tahansa pyörryksiin, Pesonen punnitsee sanansa ja puhuu harkiten, pehmeällä äänellä.
Taitaa olla niin, että Karukoski ja Pesonen ratsastavat aallonharjalla.
”Fakta leffabisneksessä on, että jonkin aikaa meistä ollaan kiinnostuneita. Ja sitten tulee uudet, nuoret ja vielä kiinnostavammat tekijät. Tällä hetkellä pääsee tekemään suurin piirtein mitä haluaa, ja siitä pitää olla tyytyväinen ja kiitollinen. Domea vierestä seuratessa tulee tietysti mieleen, että miten se jaksaa? Tuleeko siinä ihan fyysiset rajat vastaan? Toisaalta, sellainen Dome on. Se tarvitsee paljon asioita, että se pysyy käynnissä. Ei se oikein osaakaan pysähtyä.”
Vielä kerran auto kiihdyttää tienpätkällä, mutta se on vain varmistusta. Olen varma, että Karukoski käyttää elokuvan lopullisessa leikkauksessa edellistä otosta. Siinä Sierra liukui kuvaan niin kauniisti ja moneen kertaan keltainen kylki edellä.
Tiedättekö mikä on saunagondoli?
Otetaan vaijereilla kulkeva gondoli-hissi, jonka hissikopit muistuttavat gondoleita, paitsi että ovat umpinaisia ja kulkevat ilmassa. Hissikopin sisään rakennetaan sauna ja sisään ohjataan neljä alastonta ihmistä.
Meitä ennen saunonut ryhmä on pitänyt ovea turhan kauan auki. Lämpöä on tuskin nimeksi. Sumu on saennut, joten maisemien ihailu jää säännöllisin väliajoin ohitettaviin rinnevaloihin. Hiljaisuudessa laskeudumme ensin hissin ala-asemalle, jossa suoritamme kuuden askeleen kävelyn. Palaamme gondoliin, jossa lämpötila on entistäkin alempi. Kopin nurkassa seisova Saunatonttu ei päästä sihaustakaan. Matka ylös on neljän miehen yritys löytää tilanteesta jotakin järkevää sanottavaa.
Tunturin laella on sauna ja palju. Sauna on rakennettu hissiaseman yhteyteen ja sillä on kunnia olla Suomen korkeimmalla sijaitseva sauna. Korkeutta merenpinnasta on 719 metriä, saunan ylimmällä lauteella tietysti puolitoista päälle. Kuljemme saunan ja paljun väliä muutaman tunnin ajan tietomäärän juuri lisääntymättä, mutta nälkä siinä tulee.
Siksi on hyvä, että pääsemme illalliselle. Menua ei ole, kaikki syövät samaa. Onneksi ruoan saa nopeasti. Toisaalta tulee taas syötyä kastikkeinen pääruoka ja tanakka juustokakku ennen nukkumaanmenoa.
Karukoski saapuu paikalle puolen yön aikaan ja istuu pöydän päähän. Ihmiset kerääntyvät sekunneissa hänen ympärilleen. Joku muu voisi hämmentyä huomiosta, mutta Karukoski ei ole millänsäkään. Hän seurustelee luontevasti kaikkien kanssa yhtä aikaa ja nauttii iltaoluen kuin olisi omassa olohuoneessaan.
Aamiaisella tapaan Karukosken toisen kerran kahden kesken. Kysyn häneltä edellisen illan ilmiöstä: ihmisten kerääntymisestä hänen ympärilleen, keskipisteenä olemisesta, julkisuudesta. Karukoski haarukoi lautaseltaan salaattia, lohta, tomaattia, munaa, suolakurkkua, silliä, makkaraa, leipää ja sanoo, ettei ehdi asiaa edes miettiä. Sitä paitsi:
”Se on osa mun duunia, ja mä olen aina ollut julkkis. Kyproksella Nikosiassa mä olin sen alueen ainoa pellavapää, aina taputeltiin päähän. Sit muutettiin Suomeen, Lepsämälle, enkä mä puhunut suomee, olin pikkukylän ulkopuolinen: ’tos menee toi outo tyyppi’. Jossain vaiheessa se muuttu koulukiusaamiseks, ja kun mä olin koulun kiusatuin, niin olihan mulla silloin huomioarvo. Sit mä menin Kalajärven yläasteelle ja siellä mä taas olin se landelta tullut. Vaihdoin siis koulua koulukiusaamisen takia. Siellä Kalajärvelläkin mä olin tavallaan se outo erkki. Ja armeijassa, Porin prikaatissa, mä olin varusmiestoimikunnassa, silmän alla. Puhuin usein 700 varusmiehelle, järjestin showta ja teatteriproduktioita. Intin jälkeen mä menin ammattikorkeakouluun Hyvinkäälle. Sielläkin mä olin outo, kun se oli kaupallisen alan koulu, ja mä saatoin ruveta improvisoimaan teatteria aulassa aamuisin, yleensä opiskelijajuhlien jälkeen. Sit mä tulin Taikiin ja olin sielläkin outo. Mä urheilin ja olin farkut ja t-paita -tyyppi, ulospäinsuuntautunut ja suorapuheinen, ja ne taas sulkeutuneita taiteilijoita. Ja sit vielä urheilu: pahimpia aikoja oli, kun mä olin salibandyvalmentaja, ihan huipulle asti, kymmenen vuotta. Silloin mua vasta tuijotettiinkin.”
Karukoski hörppää mehua välillä, ja tulittaa taas:
”Siihen tottuu. Ja niin kauan kuin tää hyödyttää mun leffoja, tää on hyvä asia. Mutta ei se oo itseisarvo. Julkisuus on ohimenevää ja ihmistä rappeuttavaa. Jos antaa yhtään periksi sille julkisuuden huumeelle, se vie kokonaan. Tyttö, sinä olet tähden aikoihin vähän kävi näin. Mä rupesin nauttimaan siitä vähän liikaa. Tuli näitä hetkiä, että jopa toivoin, että joku ottais musta kuvan. Mikä on tietysti täysin järjetöntä. Mitä helvettiä se hyödyttää, että joku ottaa musta kuvan? Miten ihminen edes päätyy ajattelemaan tollasta? Se on täysin absurdia. Se tulee tietysti primitiivisistä tarpeista tulla huomioiduksi. Mutta eikö silloin ole viisainta soittaa mutsille ja sanoa, että mä tulen nyt kahville?”
Kysymykset yksityiselämästä kääntyvät vastauksiksi kaikkeen muuhun. Mutta ymmärrystä löytyy myös niille, jotka paljastavat julkisuudessa kaiken.
”Mä en halua tuomita ketään. Äidiltäni olen senkin oppinut. Jos joku puhuu panemisestaan lehdessä, niin ehkä se ajattelee, että se auttaa jotakuta.”
Domen äiti olisi varmasti ylpeä siitä, ettei Karukoski puhu aamiaispöydässä pelkästään itsestään.
”Nyt on nousemassa hyviä tyyppejä, jotka on tuomassa jotakin uutta kukin tavallaan: Zaida Bergroth, Aleksi Salmenperä, Jukka-Pekka Valkeapää, esimerkiksi. Jotain muutosta on nähtävissä, jotain uutta.”
Mutta kannattaako Karukosken kehua muita tekijöitä, jotka kilpailevat hänen kanssaan samoista tukieuroista ja sponsorirahoista?
”Ennen muita vitutti, jos joku teki hyvän leffan. Nyt ohjaajakollegat näyttää peukkua tai tulee kertomaan, mitä olis itse tehnyt toisin tai mitä olis voinut tehdä paremmin. Tähän liittyy myös muutoksen mahdollisuus, koska maailmalle ei mennä yhden elokuvan kanssa, sillä ei nosteta Suomea maailmankartalle. Kun Kaurismäki löydettiin ja katseet käännettiin Suomeen, ei löytynyt ketään. Ei ollut ketään muuta. Ja se koko homma kuoli. Toisin kävi Tanskassa: ensin oli Trier ja sen jälkeen sieltä löytyikin muutakin porukkaa. Eli kun Klaus Härö saa palkinnon, ja katseet kääntyy Suomeen, ja jos sillä hetkellä mun leffat on tarpeeksi hyviä, niin silloin levittäjä kiinnostuu niistäkin. Sen takia Klaus Härön menestys on myös mulle mahdollisuus menestyä.”
Hieman yllättäen Napapiirin sankarit on Karukosken tähänastisista elokuvista kansainvälisin, rahoitusta on kotimaan lisäksi Ruotsista ja Irlannista. Ulkomainen raha tuo lisäpaineita: jos elokuvan tuottaja on suomalainen, paskasta elokuvasta pääsee Karukosken mukaan yli sillä, että tarjoaa saunassa pari kaljaa ja sanoo, että sori. Mutta kansainvälinen elokuvateollisuus on vaativampi. Ihmiset ovat vieraita.
Karukoski kertoo, että hän hakee töillään hyväksyntää.
”Totta kai tässä on mukana se koulukiusatun ja ulkomailta Suomeen muuttaneen pojan hyväksytyksi tulemisen tarve. Palkinnot ja muut ovat tuoneet tiettyä rauhaa, mutta silti sitä etsii elokuvateollisuuden hyväksyntää. Elokuvateollisuus on kuin äiti – sellainen äiti, joka ei aina kuiskaa korvaan, että hyvin meni. Kiinnostavaa olisi nähdä, että muuttuuko tää, jos voittaisi Oscarin. Ehkä ei. Edes ystäviltä tai rakkailta saatu hyväksyntä ei kompensoi elokuvateollisuudelta haettua rakkautta.”
Karukoskelle on tarjottu töitä Suomen lisäksi Ruotsista, Yhdysvalloista ja Kiinasta. Amerikka tietysti kiinnostaa, mutta siellä ohjaaja lokeroidaan helposti, eikä sanavaltaa juuri ole.
”Tässä maassa voin valita projektini. Voin olla intohimoinen. Jos mä lähtisin ulkomaille tekemään jotain, mihin en täysin usko, niin siitä tulisi kahden kuukauden unettomuus: miks mä lähdin tekemään tätä, oonks mä ahne paska? Mä en pitäis itsestäni ihmisenä siinä vaiheessa.”
Kaikki pelot eivät taida liittyä rahoituksiin ja kylmiin realiteetteihin tai hyväksynnän hakemiseen. Mitä Karukoski loppujen lopuksi pelkää?
”Kuulostaa tyhmältä, mutta ohjaajalla on sellainen maaginen ote. Jos se säilyy, elokuvia saa tehdä. Jos se katoaa, täytyy vaihtaa alaa. Mä tiedän ihmisiä, joilta se on vaan kadonnut: ’Miks mä en saa näitä kohtauksia toimimaan? Mä en pysty tähän.’ Ja se ruokkii itseään. Mä en pidä itseäni nerona, joka olis saanut korkeammalta taholta jotakin mikä ei koskaan katoa. Maalintekijäkin kadottaa sen joskus. Kiekko ei mee maaliin. Sit sä meet aladivareihin tai vaihdat ammattia.”
Karukoski maistaa teetä, pitää pienen tauon, ja sanoo sitten:
”Mun toiveet on pieniä, vaikka mun tavoitteet on korkealla. Jos mä saisin tehdä tätä työtäni ja saisin hyvän perheen. Mä en tarvii ferraria enkä uima-allasta.”
Vielä ennen lähtöä kuvauspaikalle, ja sen jälkeen etelään, meille näytetään katkelmia jo kuvatusta materiaalista. On myönnettävä, että ne naurattavat – oikealla tavalla. Pamela Tola liukastelemassa ja yrittämässä peräkärryn vetoa käsivoimin tarjoaa riemukkaanraivokasta näyttelijätyötä ja Jasper Pääkkönen kotitekoinen pipo päässä keskellä kaverinsa vanhempien olohuonetta on habitukseltaan ja eleiltään suorastaan sydäntä särkevän todellinen. Päähuomioni kiinnittyy kuitenkin kohtaukseen, jossa tuttu keltainen auto kaartaa mutkan takaa. Vaikka rekisteritunnus ei katsojille näykään, se muistuttaa minua eräästä tärkeästä selvittämättömästä asiasta.
Matka kuvauspaikalle on kuin seuramatkan bussireissu. Ne, joiden kaulassa heiluvat aiemmin jaetut kuksat, saavat niihin miestä vahvempaa täytettä. Kohta nauru raikaa ja posket punottavat.
Kuvauksissa tapaan jälleen Karukosken ja Pesosen. On aika tehdä asioista selkoa. Voisin tietysti alustaa Orson Wellesistä, Citizen Kanesta ja ennen kaikkea Rosebudista. Puhua merkityksistä, projisoinneista ja muistin tasoista. Ripotella sekaan elokuvan metahistoriaa, psykoanalyyttistä tulkintaa ja terminologiaa.
Mutta samassa joku ehtii ennen minua:
”Mistä se TIS-51 tuli?”
Pesonen hymyilee kysyjälle lämpimästi, ja vastaa: ”Mä tsekkailin netistä erilaisia hassuja rekkareita. Toi vaikutti sopivalta.”
En sano mitään, vaikka en usko Pesosen vastaukseen. Pidän teoriani omana tietonani.
Olen nimittäin varma, että rekisteritunnukseen kätkeytyy sekä Karukosken henkilöhistoria että hänen suurimmat haaveensa ja pahimmat pelkonsa. Siinä on luettavissa eri tasoissa äiti, kansainvälinen elokuvateollisuus, silmissä siintävä Oscar, maagisen otteen säilyttäminen ja hellittämätön hyväksynnän ja rakkauden hakeminen. Rekisteritunnus tiivistää ne yhdeksi ja samaksi rinnaksi.
Rekisteritunnus on samalla universaali: se on suomalaisen miehen sielun DNA, kipeä ja mykkä kaipaus syliin ja suojaan ja äidin rintaa vasten, missä ikuinen ja muuttumaton rakkaus parantaa ja pelastaa kaiken sen, mikä koko ajan maailmassa menee rikki.
Se on viesti Karukoskelta ja Pesoselta meille, ja toisinpäin, se on kaikkien äitien viesti kaikille pojille kaikkina aikoina: tule kotiin, täällä sinua rakastetaan.
Rosebud. Äiti. TIS-51.
