Diktaattoreiden aluevaatimuksiin on vain yksi toimiva suhtautumiskeino: Vaatimuksiin ei tule suostua

Suomen valtiojohdon ulkopoliittista tasapainoilua seuratessa mieleen on tullut yksi nimi: Neville Chamberlain. Hän oli Iso-Britannian pääministerinä toisen maailmansodan alkuvaiheessa 1937–1940. Chamberlain lähestyi aggressiivisesti laajentumaan pyrkivää Saksaa ja sen häikäilemätöntä johtajaa Adolf Hitleriä myötäilemällä natsijohtajan vaatimuksia.

Chamberlainin tavoite oli hyvä, sodan välttäminen, mutta lopputulos katastrofi. Ensin Hitler liitti Saksaan Itävallan, eivätkä itävaltalaiset panneet vastaan. Sitten diktaattori vaati saada osan Tsekkoslovakiasta. Se annettiin Hitlerille vuonna 1938 Münchenin sopimuksella, jonka allekirjoittivat Saksan ja Iso-Britannian lisäksi Ranska ja Italia. Tsekkoslovakia ei ollut neuvotteluissa läsnä.

Münchenin sopimusta ja Chamberlainin “saavutusta” ehdittiin juhlia hetken diplomatian voittona. Mutta ei tietenkään tällainen pieni aluelisäys tyydyttänyt Hitleriä. Päinvastoin, nälkä kasvoi syödessä.

Hitler rikkoi Münchenin sopimuksen ja kaikki muutkin sopimukset. Hitler ei lopettanut, ennen kuin Saksa, kuusi miljoonaa juutalaista, maailmanrauha ja lopulta myös hän itse tuhoutuivat täydellisesti.

Diktaattorin elkein toimiva Donald Trump on toisella kaudellaan jatkuvasti kohdistanut aluevaatimuksia Eurooppaan, ja tulliuhkailuja myös Suomeen.

Kuka uskoo, että Trump olisi aidosti luovuttanut esimerkiksi Grönlannin suhteen?

Joskus asiat ovat täsmälleen sitä, miltä ne näyttävät. Trump vaatimassa Yhdysvalloille Grönlantia eli osaa Tanskasta ei eroa millään tavalla siitä, että Putin vaatii Venäjälle osaa Ukrainasta. Eikä se eroa siitä, miten Hitler vaati aikoinaan Saksalle osaa Tsekkoslovakiasta.

Diktaattoreiden aluevaatimuksiin on vain yksi toimiva suhtautumiskeino. Vaatimuksiin ei tule suostua.

Saksa valmistautui toiseen maailmansotaan kaikkien silmien edessä häikäilemättömillä aluevaltauksillaan. Strategia toimi. Ovatko Suomi tai EU menneet Yhdysvaltojen myötäilyssä liian pitkälle? Ketkä olisivat nykyajan Chamberlaineja?

Grönlanti-kysymyksessä EU pysyi idologisesti yhtenäisenä ja kieltäytyi Trumpin röyhkeimmistä vaatimuksista. Presidentti Stubb ja ulkoministeri Valtonen varoivat kuitenkaan suoraan sanomasta pahaa sanaa Trumpista. Pääministeri Orpo komppasi toteamalla, että Trumpin Suomesta tilaamat jäänmurtajat tulee pitää erillään viime aikojen tapahtumista. Chamberlainismia?

Suomen päätös tilata Yhdysvalloista rahalla, jota ei ole, yli kahdeksan miljardia euroa maksavat F-35-hävittäjät, syöksee maamme yhä syvemmälle velkakurimukseen. Ennen Trumpin lopullista hulluuntumista Suomessa oltiin sitä mieltä, että hävittäjät on aivan pakko tilata, ja nimenomaan Yhdysvalloista. Muunlaisten näkemysten esittäminen oli vihervasemmistolaista ininää, kommunismia ja maanpetturuutta.

Muuttuneessa tilanteessa voisi olla aihetta perua hävittäjäkaupat liian riskialttiina. Hävittäjät voisi tilata vaikka Ruotsista. Ei näytä siltä, että Suomen ulkopoliittisessa johdossa edes harkittaisiin tällaista. Chamberlainismia?

Suomi on ollut Ukraina-kysymyksessä periksiantamaton suhteessa Venäjään. Nyt aivan yhtä periksiantamaton on oltava suhteessa Yhdysvaltoihin.

Niin uskomattomalta kuin se Nato-jäsenmaana tuntuukin, Yhdysvallat ei ole enää meidän ystävämme. On ihan sama, mitä mieltä Suomessa oltiin aiemmin, ja kuka poliitikko täsmälleen jossain asemassa joskus ennen oli jotakin mieltä. Mitä sitten?

Jälkiviisastelulla ei ole arvoa, vaan arvoa on selviytymisellä. Tarvitsemme uusia liittolaisia ja kauppakumppaneita Euroopan lisäksi kauempaakin. Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat ovat pois laskuista. Kuka uskaltaisi puhua muista vaihtoehdoista?

Tämä oli Anne Moilasen viimeinen kolumni Avussa. Hän siirtyy Kainuun Sanomiin, jonka vastaavana päätoimittajana hän aloittaa 1.2.2026.