Jääkiekko oli valmentaja Hannu Salolle henki ja elämä mutta piilossa ollut sairaus muutti kaiken: ”Antaisin toisenkin koipeni, jos se palauttaisi näön”

Yhtäkkiä tietokoneen näytön kuva meni sumeaksi. Kyse ei ollut laiteviasta, vaan seinäjokelaisen Hannu Salon silmistä. Ihan kuin niissä olisi usvaa. Mies säikähti. Voisiko kyse olla diabeteksesta, jota hänen suvussaan oli paljon? Hänen veljensä oli kuollut sen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Diagnoosi varmistui tutkimuksissa ­keskussairaalassa. Hannu joutui jäämään sairaalahoitoon, koska hänen veren­sokeriarvonsa oli hyvin korkea.

– Kirosin itsekseni, että sieltä se dia­betes sitten tuli. Olin juuri aloittanut uudessa työssä ja minua huoletti, miten minun kävisi. Onneksi sairastumiseeni suhtauduttiin asiallisesti.

Hannu oli tuolloin, vuonna 2006, 51-vuotias. Ihan heti ei tiedetty, sairastiko hän tyypin 1 vai 2 diabetesta.

Tyypin 1 diabetes on insuliinia tuottavien solujen autoimmuunitulehdus, joka johtaa insuliinipuutokseen. Tyypin 2 diabetes taas on energia- ja sokeriaineenvaihdunnan häiriö, jossa insuliinin tarve on lisääntynyt esimerkiksi ylipainon tai liikkumattomuuden vuoksi. Aluksi epäiltiin jälkimmäistä, koska siihen sairastutaan yleensä yli nelikymppisenä.

Lopulta kuitenkin todettiin, että tauti oli ykköstyyppiä. Hannu oli todennäköisesti sairastanut sitä jo pitkään. Sitä ei ollut huomattu, vaikka miehellä oli ollut silmäoireita aiemminkin. Hän oli myös kärsinyt jalkakivuista ja kylmistä jaloista.

– Kuvittelin kipujen johtuneen siitä, että jalkani olivat rasittuneet urheillessa. Olin pelannut koko ikäni jääkiekkoa. Näön hämärtymisestä olin maininnut lääkärille, mutta diabetes ei tullut puheeksi. Nyt selvisi, että se oli jo vuosia tehnyt kropassani tuhojaan.

Hannu ymmärsi, ettei pääsisi taudista koskaan eroon, vaan tarvitsisi insuliinihoitoa loppuelämänsä ajan.

– Välillä vähän itketti. Veljeni kohtalokin vilahteli mielessä.

Elämä muuttui taisteluksi säilyttää jalka

Pikkuhiljaa Hannu oppi pärjäämään sairautensa kanssa. Helppoa se ei kuitenkaan ollut. Kovat jalkakivut jatkuivat. Ne johtuivat diabeettisesta neuropatiasta eli hermovauriosta. Niiden vuoksi Hannu ei kyennyt jatkamaan kakkostyötään jääkiekkojunnujen valmentajana.

Se tuntui katkeralta, koska jääkiekko oli ollut Hannulle henki ja elämä. Nuorena hän oli pelannut Seinäjoen Kiekkoveljissä ja siirtynyt sitten valmennushommiin.

– Otti koville ripustaa luistimet naulaan. Mutta minkäs teit. Minun oli keskityttävä hoitamaan itseäni. Onneksi en tuolloin tiennyt, että edessä olisi paljon isompia haasteita.

Talvella 2010 Hannu kompastui koti­pihallaan ja loukkasi pahoin vasemman nilkkansa. Se leikattiin, mutta diabetes hidasti leikkaushaavojen paranemista. Haavat tulehtuivat eivätkä meinanneet umpeutua. Asiaan vaikutti myös se, että vielä tuolloin Hannu tupakoi. Se altistaa leikkauksen jälkeisille infektioille.

– Elämä muuttui taisteluksi säilyttää vasen jalka. Kävelin pitkään keppien varassa.

Hannu joutui jäämään työkyvyttömyys­eläkkeelle. Aluksi se myönnettiin kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan, mutta paluuta työelämään ei ollut. Hän oli 58-vuotias.

– Kaipasin toimintaa ja tunsin itseni yksinäiseksi. Ihminen on laumaeläin, enkä millään tahtonut tottua siihen, etten kuulunut enää mihinkään laumaan. Vaimo teki töissä pitkää päivää ja osa tutuista katosi rinnalta.

Hannu ei kokenut olevansa masentunut, mutta diabeteksen jatkuva hoitaminen väsytti ja söi voimavaroja. Insuliinia piti piikittää päivittäin ja ruokavaliota oli korjattava. Se tarkoitti muun muassa, että hiilihydraatit piti laskea tarkkaan. Muuta tekemistä hänellä ei ollut.

– Minusta tuntui kuin käteni olisivat olleet sidotut. Tajusin tarvitsevani maisemanvaihdosta. Aloin käydä pikkuveljeni mökillä. Siellä sain nauttia järvielämästä. Parasta oli istua rannassa, keittää kahvia rantavalkealla ja kuunnella laineiden liplatusta. Se rauhoitti mieleni ja helpotti oloani. Ei tarvinnut murehtia mitään.

Ensin amputoitiin pikkuvarvas

Diabeteksessa verensokeri kohoaa, mikä vaikuttaa elimistössä monella tavalla. Siksi sairastuneella on vaara saada monia lisäsairauksia. Näin kävi Hannulle.

Alkukesällä 2017 hänen oikean jalkansa kantapäähän tuli pieni viilto. Pian haava levisi kuin kulovalkea. Tämä on diabetesta sairastavalle tyypillistä: pienikin haava alkaa helposti suurentua, kun verenkierto on puutteellista.

Kantapää muuttui mustaksi. Värimuutos viesti, että jalka oli menossa kuolioon. Lääkärit yrittivät elvyttää jalan verenkiertoa ohitusleikkauksella. Samalla amputoitiin pikkuvarvas, joka oli jo menetetty. Se haisi aivan tukkeutuneelle viemärille.

– Muistan ajatelleeni, että nytkö pätkiminen alkaa! Tätäkö se on, että viedään pala kerrallaan ja kohta koko raaja? Tunsin diabeetikkoja, joille oli käynyt niin. Vaikka kyse oli pikkuvarpaasta, sen menettäminen ei ollut pikku juttu, Hannu kertoo.

Pian jalka alkoi mustua uudelleen. Lääkärit harkitsivat uutta ohitusta, mutta Hannu ei siihen suostunut. Hän oli väsynyt pitkällisestä kamppailusta vasemman jalkansa kanssa eikä halunnut kokea samaa.

– Sanoin, että nyt peli vihelletään poikki. En ryhtyisi koekaniiniksi, vaan halusin päästä eroon sairaasta koivesta. Vaadin, että se amputoitaisiin.

Kun Hannu amputaation jälkeen heräsi nukutuksesta, hän veti heti peiton jalan päältä pois. Sääri oli katkaistu noin kymmenen senttiä polven alapuolelta. Tynkää peitti sideharso.

– Taisin vitsailla, että minne te olette vieneet jalkani. Kun näin myöhemmin tyngän ilman sidettä, suustani pääsi, että voi helvetti. Huudahdus kumpusi syvältä sisimmästäni. En silti kokenut tapahtunutta hirveän pahana, koska olin itse päättänyt siitä.

Toki mieleen nousi monenlaisia tunteita, murheesta pieneen katkeruuteen. Hannu pähkäili, miksi hänelle piti käydä näin. Yksijalkaisena hän ei pystyisi tekemään kaikkea, mitä muut tekivät.

”Kun yritin raapia, käteni haroi tyhjää”

Kävelemään piti opetella uudestaan. Kun Hannu nousi ensimmäisen kerran seisomaan yhden jalan varaan, se tuntui mahdottomalta.

– Minulla oli samanlainen etunoja kuin Matti Nykäsellä mäkihyppytornissa. Tynkä veti taakse ja tasapaino hävisi.

Aika ajoin Hannu kärsi aavekivuista. Vaikka sääri oli poissa, hermot olivat tallella.

– Heräsin yölläkin siihen, että isovarvas oli kipeä tai nilkkaa syyhytti. Mutta kun yritin raapia, käteni haroi tyhjää. Ihminen on kuitenkin kumma epeli, joka haluaa sopeutua ja mennä eteenpäin.

Amputaatiosta toipumisessa oli hengenvaarallinen mutka. Kesäkuussa 2018 Hannu sai sydäninfarktin, kun hän oli kotonaan pakkaamassa tavaroita tulevaa kuntoutusjaksoa varten. Ambulanssi kiidätti miehen teholle.

Sairaalassa hän sai uuden infarktin. Syyksi todettiin sepelvaltimotauti. Diabetes on yksi sen merkittävimpiä riskitekijöitä. Hannulle tehtiin kaksi sydämen ohitusleikkausta.

Toipuminen isoista operaatioista kesti kauan, ja jalan kuntouttaminen pääsi alkamaan vasta syksyllä. Ensimmäisen proteesinsa Hannu sai, kun amputaatiosta oli kulunut reilu vuosi. Sitä ennen jalan tynkää oli muotoutettu kiristyssiteillä proteesiin sopivaksi.

– Minulla ei ole sanoja kuvata, miltä tuntui päästä pitkästä aikaa kävelemään. Hidastahan se oli, mutta minulla oli aikaa.

Menoa hidastutti entisestään se, että Hannun näkö oli alkanut huonontua rajusti. Taustalla oli diabetekseen liittyvä retinopatia eli silmän verkkokalvosairaus, joka voi johtaa sokeutumiseen. Lisäksi näköhermot vioittuivat amputaatioleikkauksen anestesian yhteydessä.

– Tein vahinkoilmoituksen ja sain hoitovirheestä korvauksen. Se oli niin pieni, ettei sillä olisi ostanut edes käytettyä Ladaa.

Myös totutteleminen ulkoisen olemuksen muuttumiseen otti aikansa. Hannu ei kuitenkaan vältellyt peilikuvaansa, vaan laittoi olohuoneeseensa pitkän peilin, josta näki itsensä kunnolla.

– Otin proteesin pois ja nojasin nojatuoliin. Totesin, että piru vieköön, minultahan puuttuu puolet toisesta jalasta, jossa ennen oli aina luistin. Sitten sanoin itselleni, ettei elämä lopu amputaatioon, vaan sen jälkeen alkaa uusi elämä. Panin peilin pois ja proteesin takaisin jalkaan.

Ikävä jäälle on suuri

Uuden lehden kääntämisessä auttoi karjalaiselta äidiltä peritty myönteinen elämänasenne. Äiti oli nähnyt kultareunan synkimmässäkin pilvessä, ja Hannukin tahtoi ajatella, että joka asiassa on jotain hyvää. Hänellä oli yhä kova elämännälkä.

Seuraavana vuonna Hannu kouluttautui vertaistukijaksi. Hän oli aina halunnut auttaa muita. Hän myös tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi, koska hänen avioliittonsa oli päättynyt eroon.

– Vertaistukijana saan tehdä merkityksellistä työtä muiden ja samalla itseni hyväksi. Se tuottaa suurta iloa. Toinen ilonlähde ovat kahdeksan lastenlastani.

Hannun on pitänyt hyväksyä, ettei sairauksia voi täysin selättää.

– Vasen silmäni on täysin sokea ja oikeassakin on 80 prosentin haitta-aste. Se saa minut tuntemaan oloni välillä niin avuttomaksi, että tekisi mieli nostaa kädet pystyyn. Eniten pelottaa, että mitä jos vähäinenkin valo häviää. Olen monesti ajatellut, että antaisin toisen koipeni, jos se palauttaisi näön.

Jääkiekkomatseja mies seuraa kuunnellen. Hän osaa eläytyä peliin niinkin, mutta on kieltämättä kovaa, kun ei näe tapahtumia. Ikävä jäälle on suuri.

– Saatan yöllä herätä kesken unen, jossa kiekot kolisevat kaukalon ­laitaan. Peli meni minulla niin veriin. Samanlaisia kiksejä en ole saanut mistään muusta, Hannu kertoo.

Tulevan suhteen hänellä on tasan yksi toive.

– Terveellä on monta haavetta, mutta sairaalla vain yksi: olla terve.