Image

Demokratian tehtävänä on näyttää äärikansallismielisten oikea paikka, kirjoittaa Riku Korhonen.



Demokratian tehtävänä on näyttää äärikansallismielisten oikea paikka, kirjoittaa Riku Korhonen.

Humanitaarisia puhdistuksia | Demokratian tehtävänä on näyttää äärikansallismielisten oikea paikka, kirjoittaa Riku Korhonen.
Teksti Riku Korhonen

Syksy on maan pahin mädättäjä. Tasavallan soilla ja vaaroilla leviävät ruskan vihervasemmistolaiset sävyt. Salomaiden taivaanpiirissä riutuu raskasmielinen sinerrys kuin lukemattomien äitipolvien itkut olisivat tislautuneet väriksi.

Tuhansien järvien rannoilla hiljaiset luhtaniityt ja saramättäät peilaavat tyynestä vedestä, niin kuin pohjoinen luonto pysähtyisi pohtimaan vuotuisen kiihkoilunsa tarkoitusta.

Kurkiaurat katoavat maan ääriin, joka lintu ilman oleskelulupakorttia, ja kaupunkien kaduilla syvenevä anonyymi hämy tekee meikäläisistä ja muukalaisista yhtäläisiä tummaääriviivaisia vaatemyttyjä. Sitäkin on suomalaisuus. Taitoa liikkua tuossa katumusluostarivalossa tönimättä toisia.

Äärikansallismieliselle hermovaivaisvähemmistölle syksy on helvetillistä aikaa. Kesän Pride-paraatimainen kirkkaus haaskattiin taas kevytmielisesti rannoilla, puistoissa ja terasseilla, sytyttämättä kaivattua rotusotaa, ja lokakuussa Suomesta tulee jumalauta yksinkertaisesti liian säkkipimeä etniseen puhdistukseen.

Olen törmännyt kuluvana vuonna usean kerran perusteluun, jota voi kutsua humanitaariseksi argumentiksi etnisen puhdistuksen pikaisesta aloittamisesta. Keskittyneimmin sitä tarjottiin kesän lopulla Sarastus-verkkolehden Miten etninen puhdistus toteutetaan? -artikkelissa.

Kirjoittajat vetoavat havaitsemaansa historian kulkusuuntaan. Eurooppa on peruuttamattomassa ja pahenevassa konfliktissa islamilaisesta maailmasta saapuvan muuttoliikkeen kanssa. Siksi etniset puhdistukset on aloitettava heti, kun ne voidaan vielä toteuttaa jokseenkin inhimillisesti, erilaisin kannustimin ja kevein pakottein, kuten liikkumisrajoituksin. Jahkailun myötä on asteittain otettava käyttöön väestönsiirtojen ja internointileirien kaltaisia kovenevia keinoja.

Ilmeisessä pelottelutarkoituksessa kirjoittajat sitovat itsensä retoriseen umpisolmuun. He sanovat puolustavansa eurooppalaisia arvoja ja päätyvät hekumoimaan, miten tuhottavista ihmisistä saadaan krematorioissa ja kompostointilaitoksissa energiaa, biokaasua ja lannoitteita.

Heidän keinoillaan historian suunta voitaisiin vielä kääntää, vaikka tosiasiassa heidän ajamansa politiikka tietenkin edistäisi katastrofin toteutumista.

Yksilötasolla samansuuntaista logiikkaa noudattaisi aviomies, joka sanoo: ”Vaimo, mä vedän tänään sua turpaan, etten huomenna suutuspäissäni tapa.” Parlamentaarisessa retoriikassa läheinen vastine voisi olla: ”Meidän on leikattava koulutuksesta, työttömyysturvasta ja terveydenhuollosta, ettei hyvinvointivaltio tuhoudu.”

Kaiken kaoottisen kriisipuheen keskellä luottamus demokratioiden vakauteen on yllättävänkin lujaa siihen nähden, että niin monet läntiset liberaalit demokratiat ovat kohonneet nykyiseen suhteelliseen kukoistukseensa joukkohautojen ylle.

Moderneja etnisiä puhdistuksia ja kansanmurhia tutkinut sosiologi Michael Mann on The Dark Side of Democracy -teoksessa kyseenalaistanut automatisoitunutta uskoa demokraattisen hallintomallin oikeudenmukaisuuteen. Kansallisvaltioiden, enemmistövallan ja orgaanisen nationalismin hornankattiloissa on keittynyt historiallisia katastrofeja, joissa kaltaisemme ihmiset ovat meillekin tutunkaltaisten sosiaalisten rakenteiden puitteissa päätyneet toteuttamaan silmittömiä verilöylyjä.

Syksyn tasapäistävässä pimeydessä Sarastuksen väki ahertanee jo seuraavan ihmiskompostointiartikkelin parissa. Toimivan demokratian eräänä tehtävänä on osoittaa heidän kuuluvan hermovaivaisten vähemmistöön. ■

Riku Korhonen on turkulainen kirjailija, joka kompostoi Granny Smith -omenankotia. Seuraavassa numerossa Joanna Palmén.

Julkaistu: 3.10.2016