Apu

Dekkaristi Mauri Sariola oli peliriippuvainen kuolemaansa asti

Dekkaristi Mauri Sariola oli peliriippuvainen kuolemaansa asti

Menestyskirjailija Mauri Sariola menetti perheen kodin, Mersunsa ja säkillisen rahaa korttipeleissä.
Teksti Johanna Liukkonen
Kuvat Stig Bergström, Lehtikuva
Mainos

Suomen kaikkien aikojen tuotteliainta dekkaristia Mauri Sariolaa (1924–1985) piinasi koko aikuisiän pelihimo.Hän tähtäsi erilaisissa uhkapeleissä isoon voittoon, jota ei kuitenkaan koskaan saavuttanut.  Kirjailija menetti valkoisen Mersunsa ja Helsingin Myllypurossa sijainneen neljän hengen asuntonsa pokerissa, sökössä ja muissa korttipeleissä syntyneisiin rankkoihin pelivelkoihin.      Mauri Sariolan leski ja toinen vaimo Tuula Sariola myöntää, että Mauri oli peliriippuvainen kuolemaansa asti. Vain pelit ja uhkapelipaikat vaihtelivat. Loppuaikoina hän hurahti Lottoon, jota varten kehitti oman salakielijärjestelmänkin. Hän muutti kirjaimia numeroiksi, joilla sitten pelasi. Ja hävisi taas.  Varsinaiset korttihait, alan asiantuntijat, ovat sanoneet, että Mauri oli pelitilanteissa joko liian varovainen tai sitten nousuhumalassa jopa yltiöpäisen rohkea. Kumpikin oli huono vaihtoehto pelipöydissä,  joissa runsaatkin käteisvarat loppuivat nopeasti. Peli oli silloin joko keskeytettävä tai siirryttävä todella koviin panoksiin: kiinteään omaisuuteen, arvopapereihin, autoihin, koruihin ja kesämökkeihin. Lisää rahaa oli aina tarjolla. Sitä sai lainaksi kovaa korkoa vastaan esimerkiksi Hotelli Tornin silloiselta omistajalta, kauppaneuvos Jorma Soirolta tai liikemies Tauno Auralta. Lakiopintonsa kesken jättänyt Sariola ei muistanut, että olisi voinut isoissa peleissä kääntyä jälkikäteen jopa poliisin puoleen. Laki näet totesi, ettei rahapelejä saanut järjestää kuin Veikkaus Oy ja Raha-automaattiyhdistys (RAY). Lisäksi uhkapelit määriteltiin laissa sellaisiksi rahapeleiksi, joissa ”mahdollinen voitto tai tappio on epäsuhteessa pelaajan varallisuuteen”.

Kortinpeluun Mauri aloitti jo koululaisena tulitikku- tai kolikkopanoksin. Sodan loppupuolella pelattiin sinkkiä ja raminaa. Panoksina olivat sotilaiden vartiovuorot, tupakkalaatikot ja päivärahat. Pelaaminen yleistyi Maurin opiskelun aikana, Lapin metsätöissä, kansakoulunopettajana, sitten Helsingin Sanomien oikeustoimittajana ja menestyskirjailijana. Ulkomailla Sariola viihtyi rulettipöydissä. Yleensä hän hävisi. Etsiessään kirjaansa Hitlerin autonkuljettaja Erich Kempkaa hän menetti Travemünden kasinolla Saksassa 5 000 silloista markkaa. ”Rullia” eli ruletteja alkoi vähitellen esiintyä Suomessakin.

Viisikymmentäluvulla junapelurit olivat liikkeellä etenkin pitkillä junareiteillä. Väitettiin, että alan ammattilaiset ostivat usein vuosilipun voidakseen toimia helpommin. Sitten alkoi syntyä sökötelttoja messuille. Osa pelaajista alkoi kiinnittää huomiota ulkoasuunsa. He pukeutuivat siististi luottamuksen herättämiseksi. Puskaradio tiedotti, minne kannatti mennä. Työmaaparakit ja kauppojen takahuoneet jäivät alemman tason pelureille.

Mauri tutustui mielellään kaikenlaisiin pelikohteisiin.

Pahimmat rahalliset menetykset sattuivat 1960-luvulla, jolloin avioliitto Anja Sariolan kanssa meni lopullisesti karille. Uusi avioliitto Tuula Sariolan kanssa astui  virallisesti voimaan 1970. Suurissa tappioissaan  Mauri menetti ensin valkoisen Mersunsa, jonka esikuvana oli kirjojensa hahmon, rikostarkastaja Susikosken auto. Sitten hän marssi Anjan luo ja ilmoitti, että myös Myllypuron koti Alakiventien alkupäässä oli myynnissä pelivelkojen takia. Tosin kauppa oli jo tapahtunut ilman vaimon lupaa. Se olisi ollut jo rangaistava rike. Anja ja kolme lasta sekä satunnaisesti myös Mauri muuttivat kesäksi ahtaaseen Sammatin mökkiin. Auton ja asunnon menetykset tapahtuivat vuoden sisällä.    Ankean kesän jälkeen siirryttiin vielä Laajasaloon  pankin vuokratiloihin, jonka jälkeen oli vuorossa raskas avioeroprosessi.

Tuula Sariola sanoo, että Mersun menetyksen jälkeen seurasi halpojen Volkkareiden hankinta ja lopuksi siirtyminen Saabiin, joka pantiin varmuuden vuoksi Tuulan nimiin. Tuula muistaa Saabin oudon katoamisen. Se oli poissa muutaman kuukauden ajan, jolloin Mauri kehotti vaimoaan ajelemaan taksilla. Katoamisella saattoi olla yhteyttä pelivelkojen maksuun… Koko ajan Mauri Sariola menetti myös kirjoilla hankittua käteistä rahaa, vippejään tai vekselirahaa. Hänen oli pakko pelata osin siksi, että hän oli monella tavalla taikauskoinen. Jotkut merkit viestittivät hänelle, että tänään saattoi tulla se suuri voitto. Ei tullut. Satunnaisia pikkuvoittoja toki lankesi hänellekin. Yksi yleisesti tunnettu helsinkiläinen pelipaikka sijaitsi Runeberginkadun ja Ilmarisenkadun kulmauksessa.

Toinen peliluola sijaitsi Pengerkadulla lähellä huoltopoliisin, poliisin viinaryhmän ja vasta aloittelevan huumepoliisin toimistoja. Väitettiin, että poliisitkin osallistuivat korttipeleihin, tosin pienin panoksin. Pelipaikkoina saattoivat olla myös Ruotsin-laivat ja ainakin kansainvälisillä vesillä seilannut Georg Ots. Monenlaiset ammatit olivat edustettuina. Eräs peluri kuvaa korttipeleihin osallistuneita seuraavasti: ”Mukana oli autokauppiaita, hevosmiehiä, rekkakuskeja, kaupparatsuja, huoltamon pitäjiä, kukkakauppiaita, konsultteja, taksikuskeja, kiinteistövälittäjiä, duunareita, herroja, lääkäreitä, tuomareita ja eläkeläisiä. Myös muutama toimittaja – ja kirjailija Sariola. Kaikkia kiinnostivat suuret voitot…”

Pornotuotteet ja laiton viina tulivat tarjolle kuusikymmentäluvulla.  Suomen viranomaisten joviaali maine kiiri muualle Eurooppaan. Niinpä täällä alkoi liikkua pimeää rahaa. Ainakin kaksi ulkomaista liigaa alkoi osallistua uhkapeleihin. Toinen oli  Ranskasta, toinen silloisesta Jugoslaviasta. 

Rikospoliisi kiinnostui Helsingin runsaista laittomista peliluolista eli hooleista vasta 1970-luvulla. Poliisit soluttautuivat korttijengeihin voidakseen nähdä, kuinka käytännössä peleissä voitettiin ja hävittiin. Poliisi alkoi tehdä iskuja peliluoliin, kertoo toiminnassa mukana ollut, nyt eläkeläinen rikosylikonstaapeli Kari Honkanen.  Varsinaista väärinpelaamista vältettiin. Oli olemassa pelureiden sääntö, jonka mukaan ”huijata sai, mutta ei jäädä kiinni”.

Ulkopuolisia avustajiakin käytettiin jonkin verran, samoin merkittyjä kortteja. Tilanteesta selvittiin, kun korttipakka vaihdettiin usein uuteen. Sorminäppärät jakajat pystyivät vaikuttamaan lopputulokseen. Mauri Sariola ei pulleilla nakkisormillaan kuulunut tähänkään joukkoon. Hooleja oli paljon etenkin Helsingissä. Pääpaikka oli pitkään hotelli Torni kaupungin keskustassa. Aluksi pelattiin American Barissa, mutta kun se alkoi herättää huomiota, siirryttiin kabinettiin kymmenenteen kerrokseen. Miljoonat silloiset markat vaihtoivat Hotelli Tornissa omistajaa. Isotkin rahasummat rullattiin siisteiksi nipuiksi kuminauhoilla muun baariyleisön silmien alla. Hyvin usein peleissä näkyi mukana eräs urheilualan johtaja, pienen kaupungin poliisipäällikkö ja tunnettu kansanedustaja. Yhtä suosittu oli ravintola Klaus Kurki, ja myöhemmin hotellit Hesperia ja Intercontinental. Tanssiravintola Fenniassa Mikonkadulla oli kabinetti rahasta korttia pelaaville. Myöhemmin pelipaikaksi tuli hotelli Presidentti.

korkean tason pelureiden pääluola sijaitsi Merikadulla. Sinne pääsi vain hyvien suositusten avulla. Pelipaikkaa piti kasinokeisari Pekka Salmi. Samassa talossa asui Sanoma Osakeyhtiön  kustantaja Aatos Erkko. Tämä ei uhkapeleihin osallistunut eikä edes tervehtinyt kasinopomoa. Merikadun pelipaikassa oli poliisi Honkasen mukaan kuvakauniit ”sisäänheittäjät” Sifonki ja Patarouva.  Oppinsa pelaamiseen Mauri Sariola sai alun perin sotakaveriltaan Tuure Vartiolta, joka kuului tunnettuun peluririnkiin, Porin piruihin. Junapeleihin, metsätyömiesten taukopeleihin ja Helsingin peliluoliin sekä siihen mitä pelattiin Mauri tutustui alan ammattilaisen Erkki ”Kuiva” Lehdon opastuksella muun muassa Rööperin eli Punavuoren kaupunginosassa.

Uhkapelaaminen oli hyvin yleistä. Sen kukoistusvuosikymmenet olivat 1950-luvusta aina 70-luvun loppuun. Monet menettivät suuriakin omaisuuksia. Kerrotaan kahdesta epätoivoisesta miehestä, jotka hyppäsivät hotelli Tornin ylimmästä kerroksesta kuolemaan. Ainakin toinen maalaismiehistä oli matkustanut varta vasten pääkaupunkiin traktorin ostoon. Kaikki rahat hupenivat kuitenkin pelipöydissä. Sappikivileikkauksessa vuonna 1985 kuollut Mauri Sariola jätti jälkeensä miljoonavelat pelaamisestakin. Niistä valtaosan hoiti työssään koko ajan käynyt vaimo Tuula isänsä avustuksella. ● Lähteet: Sarkola–Jokisalmi: Mauri Sariola – aika  velikulta (Myllylahti 2005); Suruton Sariola, kirjailijan muistikuvia (Gummerus 1976); Porvali: Ystäväni Mauri Sariola (Apali 2007); Ikävalko: Parempi kertarutina kuin ainainen kitinä. Päiväkirja osa 1 (Gummerus 1986); Mattila–Erola: Kasinokeisari Pekka Salmen tarina  (Helsinki-kirjat 2013); Sariola-seuran ex-pj. Seppo  Simola, Mauri Sariolan seurassa -lehti.

Teksti: Hannes Markkula

Julkaistu: 7.4.2017