Apu

Dekkarikomeetta Arttu Tuominen visioi lento-onnettomuuksia kesken palaverin


Avun kesädekkaristi Arttu Tuominen on päivätyössään ympäristöinsinööri. Hän luo kehutuissa dekkareissaan maailmoja, joissa henkilöt ja asiat eivät ole yksiselitteisiä tai helppoja.
Kuvat Juha Törmälä

Avun kesädekkari Kaksi enkeliä alkaa tässä numerossa. Sen kirjoittaja Arttu Tuominen on yksi viime vuosien kiinnostavimmista kotimaisista jännityskirjailijoista. Tuominen on ehtinyt kerätä vakiintuneen lukijakunnan, ja uutuus Verivelka (WSOY) on saanut kautta linjan kiittävät arvostelut.

Aiemmin Tuominen julkaisi Myllylahti-kustantamolla Labyrintti-sarjan (2015–18), jonka päähenkilö oli ylikonstaapeli Janne Rautakorpi.

Tuomisen teksti tuo paikoin mieleen niin Stephen Kingin kuin suomalaisen poliisi- ja rikosromaanin edesmenneen grand old manin Matti Yrjänä Joensuun.

Sekä poliisit että muut henkilöhahmot ovat Tuomisen tarinoissa moniulotteisia ihmisiä, rikokset eivät tapahdu tyhjiössä eikä ole olemassa ulkoistettua pahaa, jota olisi mutkatonta syyttää ja rangaista.

Kesädekkarin kirjoittaminen oli Tuomiselle uusi kokemus, koska kerran viikossa ilmestyvä tarina tarvitsee jatkuvan juonijännitteen. Henkilöhahmojen kehittely ja lukijan tutustuminen heihin ei liioin toimi samalla rytmillä kuin romaanissa.

– Kokemus oli mielenkiintoinen ja opetti uutta. Aikataulu oli aika kiireinen, mutta olen tottunut kirjoittamaan iltaisin ja öisin, Tuominen naurahtaa.

Niin voi todella sanoa. Tuomisella, 37, on päivätyö Porin kaupungin ympäristöinsinöörinä ja kolme pientä lasta. Siitä huolimatta kirjoja on ilmestynyt neliosaisen sarjan aloittaneesta Muistilabyrintti-esikoisesta lähtien vähintään yksi vuodessa. Ei ole tavatonta, että Tuomisella on menossa useita kirjoitusprojekteja päivittäin – ja niille on aikaa vain noin puoli kymmenestä eteenpäin, kun lapset on saatu nukkumaan.

– En valita, koska tämä on tietoinen päätös. Kirjoittaminen ei saa olla lapsilta ja perheen ajasta pois. Nipistän mieluummin yöunista, mutta pyrin sulkemaan koneen puoliltaöin tai viimeistään yhdeltä.

Kuvaa moraalista dilemmaa

Uusimmassa Tuomisen kirjassa, Verivelassa, porilainen poliisiyksikkö saa tutkittavakseen näennäisen yksinkertaisen tapauksen, mutta ryyppyremmissä tapahtunut ammattirikollisen puukotus sysää liikkeelle lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta kumpuavat salaisuudet, siteet, lupaukset ja velat.

– Halusin kuvata moraalista dilemmaa: kuinka voi samalla haluta tehdä oikein ja pitää sanansa, vaikka rikkoo lakia.

Tuominen kuvaa myös kahden murrosiän kynnyksellä olevan pojan ystävyyttä ja elämää aikuisten maailman varjojen keskellä tavalla, jonka jokainen vaikkapa 1970–90-luvulla lapsuuttaan elänyt tunnistaa.

Vapautta oli ennen kännykkäaikaa enemmän, mutta häilyminen lapsuuden ja teini-iän välillä lienee samanlaista kaikkina aikoina.

– Ehkä aika kultaa muistot, mutta omani ovat aika viattomia: se oli sellaista haahuilua, haaveilua ja suht harmittomia kolttosia. Tuolloin oli kuitenkin kova kiire isommaksi ja pois siitä ajasta. Eiköhän meillä kaikilla ole lapsuuden- ja nuoruudenystäviä, joita tavatessa vuosikymmenet vain karisevat välistä pois – ihmiset muuttuvat taas sellaisiksi kuin he alun perin olivat. Sellainen ystävyys on aika paljasta ja rehellistä.

Pori ja porilaisuus on vahvasti läsnä Tuomisen kirjoissa, myös Verivelassa. Kaupunki ja sen ihmiset ovat kirjailijan mukaan esillä hyvässä ja pahassa.

– Rakastan kotikaupunkiani ja halusin sen mukaan tarinoihin. Pori on jo miljööltään vastakohtien paikka. Löytyy upeita merellisiä maisemia ja äärimmäisen herkkää luontoa. Toisaalta se on monin paikoin ränsistynyt vanha teollisuuskaupunki, jossa osalla ihmisistä ei mene kovin hyvin.

– Minusta Pori on paikka, jolla olisi mahdollisuuksia vaikka mihin, mutta joka aina jotenkin hassaa ne tai kieltäytyy niistä, Tuominen hymähtää.

Toinen vahvasti läsnä oleva asia Tuomisen teksteissä on tietty synkkyys. Veriteoilla ei mässäillä, mutta viileän tarkasteleva ote sekä usein rankat tarinat ja ihmiskohtalot tekevät sävyistä tummia.

– Pidän siviilissä itseäni aika huumorintajuisena, mutta kirjoissa on kyllä melankolinen pohjavire. En halua tunkea huumoria mukaan väkisin. Ehkä toivon, että juonen alla kulkisi pohjavirtoja, jotka lukija saa huomata, jos haluaa; että tuossahan puhuttiin muustakin kuin miltä ensin näytti.

Mitä lapsuuteen tulee, Arttu Tuominen ilmoitti jo 7-vuotiaana, että hänestä tulee kirjailija.

– Minulla on aina ollut vilkas mielikuvitus, ja muussa kuin kirjoitushommissa siitä ei ole ollut kuin haittaa. Saatoin uppoutua täysiin omiin maailmoihini kesken koulutuntien, ja teen niin joskus yhä. Pystyn kyllä keskittymään, mutta esimerkiksi kesken palaverin näen elävästi, kuinka sisään syöksyy jumbojetti ja mitä sitten tapahtuu. Se on joskus vähän kiusallista.

Arttu Tuominen

Syntynyt: 16.11.1981 Porissa, jossa yhä asuu.

Teokset: Muistilabyrintti (Myllylahti, 2015), Murtumispiste (Myllylahti, 2015), Silmitön, (Myllylahti, 2017), Leipuri (Myllylahti, 2018), Verivelka (WSOY, 2019).

Koulutus: Ympäristöteknologian ylempi AMK-insinööri, työskentelee Porin kau­pungin ympäristö­tarkastajana.

Perhesuhteet: Naimisissa, 8-, 6- ja 4-vuotiaat lapset.

Muuta: Harrastaa liikuntaa, veneilyä ja kalastusta.

Julkaistu: 14.6.2019